Avainsana-arkisto: Toinen maailmansota

Yllämme kaartuva taivas

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on tänä vuonna julkaistu romaani, jossa seurataan kahden eri henkilön elämää eri aikakausissa.  

9

Idea   

En ottanut tätä romaania lukulistaan, koska se on eksistentialistinen, vaan koska siinä on natseja! Romaanissa on kaksi aika tasoa, josta yksi sijoittuu 30-50-luvun Saksaan ja toinen vuoteen 2026.   

Ensimmäisessä tasossa seuramme saksalaisen miehen elämää lapsesta Wehrmachtin sotakuvaajaksi ja siitä masentuneeksi siviiliksi sodanjälkeisessä Saksassa. Romaani alkaa kolmannen persoonan kerronnalla, jossa mies kuvataan vain ”poikana”, joka vain kulkee elämänsä läpi kuin mikäkin sätkynukke, ilman oikeaa tahtoa tai intoa tehdä mitään. Vaikka tällä on rakkaus eläimiin ja erääseen naapurin juutalaistyttöön, natsit pilaavat kaiken sekoilullaan.     

Toinen aikakausi sijoittuu pelottavan lähelle olevaan postapokalyptiseen maailmaan, missä joukko miehiä yrittää ylittää aavikon, jotta pääsevät ”vyöhykkeelle”. Kummassakin tasossa mietitään elämän merkitystä.   

Juha Siro ei kirjoittanut vain romaania, jossa asioita tapahtuu, vaan hän kätki kerrontaa lukuisia tasoja ja symboleja, jotka ovat sen verran hyvin upotettu kerrontaan, että lukeminen sujui hyvin, ilman että pysähdyt joka kerta miettimään, mitä jätkä yrittää oikein viestittää, mutta tarpeeksi näkyväksi, että tajuat tarinassa olevan jotain muuta kuin mielenkiintoinen ja tunteikas juoni. Itse romaanin rakenteessa ja sen muutoksissa on symboliikkaa, jonka aistin, mutta en onnistunut täysin tavoittamaan, koska en ole tarpeeksi älykäs. Silti, tunne, että luin jotain merkityksellistä ihmisyyden tilasta.

Sen ymmärsin, että tässä pohditaan elämän tarkoitusta ja onko sillä ylipäätänsä tarkoitusta? Voiko kristinusko antaa vastauksen vai joku muu? Milloin ihminen on ”valmis”? Vai valmistuuko hän koskaan kokonaiseksi? Kuten kirjan viimeisessä sivussa sanotaan: ”miten lähellä hän on sitä, että voisi ymmärtää edes häivähdyksen jostain lopullisesta, tavoittaisi aavistuksen siitä mistä kaikesta on kysymys?   

Ajankohtaisuus   

Herkullisinta oli kuitenkin kirjailijan tapa kuvata Saksan radikalisoituminen fasismiin etäisellä tavalla, jolloin sen piirteet muuttuivat yleistettäviksi säännönmukaisuuksiksi, jotka pätevät suoraan nykyaikaan. Alussa pidin tätä tapaa ärsyttävänä, mutta romaanin edetettä kerrontatyylin motiivi paljastui.

Tuntui kuin Siro olisi huutamassa kirjan sivuissa, että historia on toistumassa, että meitä manipuloidaan omaksumaan fasismi uudelleen. Kuten Toinen maailmansota osoitti, fasismi ei ole oikea vastaus mihinkään, ainoastaan tie totaaliseen turmioon. Mutta jotkut ovat innokkaita nuolemaan sitä teräskorkoista nahkasaapasta.    

Yhteenveto   

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on todella hyvä romaani elämästä ja natsien pahuudesta, mutta myöskin siitä, miten on osattava sijoittaa itsensä maailmalle. Kuitenkin romaani ei anna suoria vastauksia oikein mihinkään, vaan antaa lukijan itse pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa?   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Hakaristin ritarit

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” syntyi pieni kohu, joka kiinnitti huomioni. En tiedä johtuuko se siitä, että asuin merkittävän osan elämästäni ulkomailla, kun minulle oli itsestään selvää, että jos liittyy Natsi-Saksan SS-joukkoihin, on natsi. Mutta Hesarin artikkelin aiheuttama reaktio selvästi osoitti, ettei se kaikille ollut selvää. Otin sitten tämän kirjan luettavaksi, melkein vain ärsyttääkseen ihmisiä. Välillä olen tällainen mulkku.

1

Idea

Kirjan punainen lanka on Mauno Jokipiin klassikoksi muodostunut suomalaisten SS-vapaehtoisista kertova ”Panttipataljoona” (1968) kirjan väittämien dekonstruktio. Jokipiin kirjassa SS-vapaehtoiset esitetään puhtaina isänmaallisina nuorukaisina, jotka uhrasivat itsensä pelastaakseen Suomen, eivätkä lähteneet hupsuttelemaan natsien kanssa. Saadakseen tukea väittämälleen, että SS-vapaehtoiset olivat natseja, Swanströn hyödyntää SS:n omia rekrytointiasiakirjoja, SS-vapaehtoisten päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita virallisia asiakirjoja. Näistä aineksista muodostuu synkkä kuva, jossa fasistinen IKL-järjestö onnistui kaappaamaan Suomen hallituksen salaiseksi laatiman SS-vapaehtoissotilaitten rekrytoinnin ja kouluttamaan itsestään taistelukelpoisen natsieliittijoukon. Oli vain suuri historiallinen onni, että Suomen hallitus tajusi SS-vapaehtoisen antidemokraattiset tavoitteet ajoissa ja riisui kotiin palaavat joukot aseista sekä hajautti heidät.

Kristillinen fundamentalismi

Vaikka tiesin SS:n olevan okkultismiin ja hämäräperäiseen antikristilliseen teismiin taipuva, en tiennyt, että suurin osa näistä suomalaisista SS-vapaehtoisista kuuluivat herätysliikkeisiin. Kirja paljastaa, että körttiläiset ja lestadiolaiset olivat yliedustettuina suomalaisten SS-vapaehtoisten ja fasistisen IKL-järjestön riveissä.

Kirjailijan mukaan suomalainen herätysliike ei ollut kansallissosialistinen, vaan natseja tuettiin, koska kommunismia vihattiin enemmän. Tämä kommunismiviha yhdistettyjä fundamentalistikristillisyyteen loi herännäisissä ”päämäärä pyhittää keinot” mentaliteetin, jossa kaikki natsien hirmutieto ja -sanat katsottiin läpi sormien. IKL:n ja myöhemmin SS:n liittyneet herännäiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia kansallissosialisteja, jotka vihasivat juutalaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. IKL:n omissa julistuksissa todettiin, että Suomen tuleva diktaattori vastaisi ainoastaan Jumalalle. Tässä onkin mielenkiintoinen pesäero saksalaisiin natseihin. NSDAP-puolueelle jumala oli vain abstrakti hahmo, joka voi kuulua mihin tahansa uskontoon, mutta sillä ei ole niin merkityksellinen kuin puolueen ja valtion ylimmällä johtajalla Adolf Hitlerillä. Monissa SS-vapaehtoisten päiväkirjoissa ilmeneekin kriittisyyttä SS:n kirkkovastaisuutta ja Hitleriä kohtaan osoitettua fanaattisuutta. Mutta käytännössä IKL:llä ja NSDAP:lla ei ollut mitään eroa. Tämä näkyy jo siinä, että vapaehtoisten päiväkirjoissa kerrotaan juutalaisten massamurhista kritittömästi kuin se “kuuluisi asiaan” ja jopa vihjaillaan osallisuutta niihin.

Körttiläisten natsimyönteisyys ilmeni erityisesti ”Hengellisessä herätyslehdessä” jossa, vuoden 1941 numerossa ylistettiin Adolf Hitlerin kirjoittamaa ”Taisteluni” manifestia. Mielenkiintoisesti kyseisessä kirja-arviossa haukuttiin Hitlerin vastustajia mustamaalaajiksi ja väärinymmärtäjiksi, kun eivät pitäneet valtakunnanjohtajan kirjasta ja ajatuksista. Olen lukenut Hitlerin ”Taisteluuni” ja se on ensimmäisistä sivuista lähtien äärimmäisen harhainen vaahtoaminen juutalaisia vastaan. Joko 40-luvun körttiläiset toimittajat olivat kaksinaamaisia valehtelijoita tai sitten he olivat niin rasistisia, etteivät edes huomanneet kirjassa olevaa juutalaisvihaa ja avointa selostusta siitä kaikesta, mitä lopulta diktaattori tekikin.

Suurin kritiikki tätä kirjaa kohtaa onkin, että Swanström ei lähde pohtimaan, miksi herännäiset olivat niin kovia natseja? Oliko heidän teologiassaan jokin radikalisoiva tekijä? Antikommunismi itsesään ei vielä tee kenestäkään natsia tai edes sympatisoijaa, joten se ei voi olla ainoa selitys.

Yhteenveto

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” on loistava kirja, jossa rakennetaan hitaasti, mutta varmasti todistusaineistoa SS-vapaehtoisia vastaan. Kirjassa piirtyy vakuuttavasti kuva vakaumuksellisista natseista, jotka eivät vain liittyneet SS:ään auttaakseen Suomea puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan kumoamaan maamme demokratian. Teksti on niin hyvin toteutettu, että ahmin tämän kirjan todella nopeasti, vaikka se on melkein 500-sivua pitkä. Kannattaa lukea, jos haluaa päivittää tietonsa suomalaisten historiallisesta flirttailusta pimeyden kanssa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa

Kun näin Facebookin uutisvirrassa tämän Tapio Tammisen uutuuskirjan “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” homoeroottisen kansikuvan, laiton sen lukulistaan, vaikka en koskaan ollutkaan kuullut SS-johtajan hierontaharrastuksista tai tuhansia juutalaisia vapauttaneesta suomalaisesta hierojasta Felix Kerstenistä.

13

Idea

Felix Kersten oli suomalainen veijari, joka eli sillä sun täällä Euroopassa, missä hän oppi epäselvissä olosuhteissa, joihin liittyy kiinalainen hierontamestari ja karmasta uudelleensyntyminen, hieronnan salaisuudet. Kersten oli niin taitava hieroja, että hän päätyi monen mahtimiehen hovihierojaksi, joista viimeisin oli Natsi-Saksan pahin ihmishirviön Heinrich Himmler.

Tamminen jäljittää lukuisten asiakirjojen ja Kerstenin omista kirjoituksista, huikean seikkailun, johon liittyy natsiokkultismia, vatsahierontaa, tuhansien juutalaisten pelastusoperaatio ja Hollannin väestön massiivisen pakkosiirron estäminen. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tapahtumista ovat niin uskomattomia, että jopa kirjailija sanoo, että ne ovat vaikeita todentaa tai ne ovat liioiteltuja, mutta toiset taas tosiaan tapahtuivat. Natsien ylin johto oli ihan oikeasti niin kajahtanutta kuin tässä kirjassa esitetään! Piti joskus oikein pysähtyä, koska meininki oli niin villiä. Erityisesti okkultismia koostuvat osat, jotka olivat uskomattomia, siitä huolimatta, että olin jo lukenut paljon aihepiiristä. Esimerkiksi en tiennyt, että Suomen presidentti Risto Ryti oli okkultisti, joka luonnehti Hitleriä: “lämpimäksi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen”. Meidän omatuntomme onneksi, tämä syvä rakkaus Führeriä kohtaan ei heijastunut juutalaisväestömme massamurhaamiseen, vaikkakin estimme monen juutalaispakolaisen maahantulon.

Protolinkolalaisuus

Vaikka tiesin natsien olevan edistyksellisiä luonnonsuojelijoita ja Hitlerkin oli kasvissyöjä, niin tässä kirjassa paljastuu kuinka syvässä ekologinen ajattelu, oli Himmlerin okkultistinatsisiivessä. Mutta tämä ekologia ei ollut samaa, mitä nykyiset vihreät tai hipit edustivat, vaan todella karkeaa primitiivistä ekologiaa, jota voisi parhaiten rinnastaa Pentti Linkolan ajatuksiin. Esimerkiksi natsit sulkivat ihmisiltä kokonaisia metsiä, jotta ne voisivat kasvaa villisti. Samalla natsit olivat kaikessa hirviömäisessä tekopyhyydessä kieltäneet eläinkokeet, mikä 30-40-luvulla oli ennenkuulumatonta koko maailmassa, ja sen sijaan käyttivätkin juutalaisia vankeja tarkoitukseen. Kirja korostaa, että suurin osa näistä ihmiskokeista eivät olleet edes tieteellisiä, vaan absurdeja kokeiluja, jotka olivat silkkaa julmuutta tai hulluutta.

Kirjailija kertoo myöskin, että monet keskistysleirit olivat kokeellisen biodynaamisen luomuviljelyn maatiloja. Erityisesti Dachaun kuolemanleirillä luomuviljely oli laajinta ja kaupallisesti menestynyttä. Auschwitzissa taas kokeiltiin juutalaisten ruumiitten soveltuvuutta viljelyslannoitteena. Natseille kasvit ja eläimet olivat suuressa arvossa, mutta ihmiset, erityisesti juutalaiset eivät.

Kirjan mukaan Himmler uskoi nuoruudessaan völkisch-ideologiaan, jonka mukaan juutalaiset, teollistuminen ja kapitalismi olivat pilanneen maailman, joten nämä oli tuhottava ja palattava agraariin elämäntapaan. Myöhemmin völkisch-ideologia liitettiin NSDAP-puolueen maatalouspolitiikkaan Artamen-liikkeen kautta, jossa se muuttui Blut und Boden (Veri ja maaperä) -ideologiaksi. Kapitalismin ja teollistumisen vastustus hylättiin, mutta idea juutalaisten ja slaavien karkottamisesta pantiin etusijalle, osaksi Natsien imperialistista projektia kolonisoida koko Itä-Eurooppa valtavaksi arjalaiseksi vilja-aitaksi.

Rakenne

Kirja koostuu kolmen eri historiallisen henkilön elämänkertomuksesta Felix Kersten, Heinrich Himmler ja keskitysleirissä olevan vangin. Tällä kolmiorakenteella lukija saa monipuolisen kuvan Toisesta maailmansodasta ja miten jokaisen henkilön päätökset vaikuttivat toisiinsa. Erityisesti Himmlerin, jolla oli suunnatonta valtaa päättä miljoonien viattomien ihmisten kohtalosta. Sitä en tiennytkään, että Kersten oli niin vaikutusvaltainen hieroja, että hän onnistui järjestämään Himmlerin ja pohjoismaisten viranomaisten kanssa tuhansien keskitysleirivankien vapauttamisen. Himmler tietenkin luuli, että saisi koko operaatiosta rahaa ja vakuuden, että häntä ei tuomittaisi, jos natsit häviäisivät sodan.

Oppeja menneisyydestä

Mielenkiintoisinta on kuitenkin kirjailijan loistavan kerronnan lisäksi se, että hän pyrkii korostamaan, miten natsien touhu muistuttaa nykypäivän äärioikeiston politiikkaa. Tarkkaavaisempi lukija aistii, että lainaukset ja lähdeviitatut selostukset natsien maahanmuuttokriittisyydestä ja monen eurooppalaisen valtion välinpitämättämyys juutalaisia kohtaan (erityisesti Ruotsia arvostellaan ankarasti tässä kirjassa, sen tiukasta pakolaislaista, joka sulki rajat natseja pakenevilta juutalaisilta), ovat vihjeitä siitä, että historia on toistumassa. Erityisen mieleenpainuvaa oli Himmler yritys selittää vuonna 1945 Walter Schellenberg Masurille, miksi hän oli hävittämässä juutalaisia: “Juutalaiset sekaantuivat korviaan myöten tuohon Spartacus-kapinaan. Juutalaisethan olivat ulkomaalasia keskuudessamme, jotka herättivät levottomuutta. Useita kertoja heidät karkotettiin maasta, mutta he palasivat aina. Kun pääsimme valtaan, meille tarjoutui mahdollisuus ratkaista asia lopullisesti. Kannatin inhimillistä ratkaisua maastamuuttoa, mutta muut eivät hyväksyneet tätä.”.

Mutta vasta kirjan lopussa, kun koko Kerstenin ja Himmlerin seikkailut on kerrottu, kirjailija pamahtaa kovan saarnaan, jonka kärki on juuri siinä, että olemme kerran jo syöksyneet pimeyteen ja vaikuttaa siltä, että emme ole oppineet mitään, vaan haluamme uusinnan Toisesta maailmansodasta. Joillekin lukijoille kirjailijan poliittisuus ja saarnaaminen voivat olla raivostuttavia tai vaivaannuttavia, mutta minulle se oli virkistävää. Pidän siitä, että tutkija ei vain heitä faktat pöytään, vaan vetää ne yhteen kertoakseen hänen tulkintansa niistä. Mutta voi myöskin olla, että pidin loppusaarnasta, koska olen muutenkin samaa mieltä siitä, että historia on toistumassa. Lisäisin sen kiinnostavan huomion, että tässä kirjassa mainitaan, että natsit omaksuivat Julius Evolan Kshatriya-kastin ideologian ja fasismin. Sattumalta Suomen sisu on maininnut omassa propagandakirjassaan “Sarastus. Kirja 1” (2015), että heidän ideologiansa perustuu Julius Evolan ajatuksiin. Maailmaa tosiaan pyyhkii uusfasismin ruma ja pimeä aalto ja olisi hyvä, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä tajuaisi, mitä on tapahtumassa ja yrittäisi estää tällä kertaa rikoksen ihmiskuntaa vastaan.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma minulle oli se, että Himmler oli koko teoksen jännittävin hahmo. Sekin voi johtua siitä, että tunsin ennestään Himmlerin, joten halusin tietää jokaisesta likaisesta yksityiskohdasta, mitä tästä mätäpaiseesta löytyisi. Mutta tuli vaikutelma, että Kerstenin seikkailuun ei keskitytty kirjassa tarpeeksi. Tämä on erityisen ongelmallista, kun hänen pitäisi olla koko kirjan päähenkilö! Silti ei voida sanoa, että Kerstenin elämä oli tylsä. Miehellä oli aika jännittävä elämä, mutta jotenkin Himmlerin pimeä varjo oli voimakkaampi tässä teoksessa.

Toinen on, että kirjan lopussa kirjailija referoi Philip Zimbardon vankilakoetta, korostaakseen, miten juuri niin mitäänsanomattoman tavallisen näköinen mies kuin Himmler kehittyi yhdeksi maailmanhistorian kylmäverisimmäksi kirjoituspöytämassamurhaajaksi. Ikävä kyllä tänä vuonna on paljastunut, että Zimbardon vankilakoe oli huijaus,  eikä sen tuloksia ole onnistuttu toistamaan. Onneksi sentään Tamminen referoi Milligrammin sähköiskukoetta, joka jotenkuten tukee teesiä, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Silti sitä luulisi toimituksen viimeistään huomauttavan, että Zombardon koetta ei enää kannata referoida.

Yhteenveto

Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” On todella taitavasti kirjoitettu. Tämä kirja etenee kuin jännäri, mikä voi johtua siitä, että osa kirjan lähteistä olivat Kerstenin omat elämäkerrat, jotka perustuivat miehen suullisiin kertomuksiin. Mutta tämä oli niin hienosti kirjoitettu, että ahmin ennätysajassa kaiken sen holokaustin, vatsahieronnan, patoutuneen seksuaalisuuden, kireät nahkasaappaat ja muinaiset indogermaaniset jäävaltakunnat. Mutta erityisen häkellyttävää onkin se toistuva teema, jota olen havainnut natseja käsittelevässä kirjallisuudessa: Natsit tosiaan kehystivät osan juutalaisvastaisuutensa maahanmuuttovastaisuuteen. Idästä tulevia juutalaisia pidettiin uhkana Euroopalle ja natsit käyttivät näitä syntipukkina Saksan ongelmille. Natsit tosiaan kiihottivat kansanryhmää vastaan ja saivat absoluuttisen vallan. Seuraukset tiedämme ja on hirvittävää, että kukaan ei ole oppinut tästä yhtään mitään. Kiitän Tapio Tammista, että hän jaksaa pitää meteliä tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pelkoa ja inhoa Natsi-Saksassa!

Minua eivät kiinnosta ”Hitlerin viiksivahakokoelman salaisuudet” tyyppiset kirjat, jotka keskittyvät analysoimaan Kolmannen valtakunnan johtajan henkilökohtaisia oikkuja. Näillä oikuilla, kun ei ole mitään merkitystä itse jäbän ideologiaan tai hänen politiikkaan. Kuitenkin, koska minut tunnetaan tyyppinä, joka lukee natsikirjallisuutta, sain sitten lahjaksi tämän Norman Ohlerin vuonna 2015 julkaistun kirjan ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus”.

9

Idea

Yllätyin positiivisesti, kun paljastuikin, että tämä kirja ei käsittele vain Hitlerin väitettyä huumeriippuvuutta, vaan se on oikeastaan Saksan lääketeollisuuden historia Weimarin tasavallasta Natsi-Saksaan. Hitlerin oma huumesekoilu on punainen lanka, joka pitää koko kirjaa kasassa. Tämä tarkoittaa, että Adolf Hitler on oikeastaan tämän kirjan mikrohistoriallinen hahmo, jonka kautta laajempaa 1900-luvun ilmiötä analysoidaan. Tämä ilmiö on, nykyään vaarallisiksi luokiteltujen kovien huumeiden laillinen käyttö ”piristys” tabletteina.

Norman Ohler kertoo elävästi, miten Ensimmäinen maailmansota pakotti Saksan luomaan lähes tyhjästä synteettisten lääkkeitten teollisuuden, joka suursodan jälkeen muuttui maailman johtavammaksi kemikaalisten lääkkeitten tuottajaksi ja levittäjäksi. Yksi suurimmista saksalaisen lääketeollisuuden saavutuksista oli meta-amfetamiinien kehittäminen. Tästä aineisosasta kehitettiin lukuisia erilaisia ”piristys” tai ”vitamiini” tabletteja, joita nautittiin ”modernin ja vauhdikkaan elämäntavan” ylläpitämiseen.

Huumesodan pimeä historia

Kirjailijan mukaan natsit olivat ensimmäisiä maailmassa, jotka keksivät koko ”huumesodan” käsitteen ja ankarasti pyrkivät kieltämään ja takavarikoimaan kaikki laittomiksi luokitellut huumeet. Mutta meta-amfetamiinia ei vielä tuolloin luokiteltu vaaralliseksi, vaan sitä myytiin iloisesti kansalaisille, jopa suklaalevyjen muodossa. Toisessa maailmansodassa Wehrmacht tarjosi meta-amfetamiinipillereitä sotilaille. Oikeastaan blitzkrieg oli ainoastaan mahdollinen meta-amfetamiinipohjaisten pillereitten vaikutuksen alaisena. Sitä en tiennytkään, että oikeastaan Saksan armeija oli niin surkea, että ainoastaan nopea joukkojen liikutteleminen tuhansia kilometrejä suoraan vihollisten selustoille, oli ainoa mahdollisuus voittaa taistelut. Mutta tuhansien kilometrien taivaltaminen nopeassa aikataulussa vaati monta unetonta yötä tankeissa, lentokoneissa ja muissa kuljetuslaitteissa, joten ”piristäviä” pillereitä piti hankkia tuhansille sotilaille.

Hitlerin tabut

Itse Hitlerin huumesekoilu perustuu pääosin diktaattorin henkilökohtaisen lääkärin päiväkirjamerkintöihin, joissa potilas ”A:lle” annettiin lukuisia ”vitamiini” pistoksia. Nämä pistokset sisälsivät omituisia sekoituksia erilaisia rohtoja, kemikaaleja ja eläinsoluja. Kirjailijalle ei ole 100% varmuutta, että potilas ”A” on Adolf Hitler, mutta koska päiväkirjan omistaja oli Hitlerin henkilökohtainen lääkäri ja Hitlerin käyttäytyminen muistutti huumeriippuvaisen käytöstä, hän pitää potilas ”A:ta” itse fuhrerinä.

Näitten pistosten uskottiin antavan Hitlerille energiaa, toimiva vatsa ja rauhallisuus jokapäiväisille hirmuteoille. Mutta päiväkirjamerkinnöissä on myöskin merkintä jatkuvasta ”Aine X” käytöstä. Ohler analysoi päiväkirjamerkinnöissä ja muissa aikalaiskuvauksissa olevia merkintöjä Hitlerin käyttäytymisestä, päätelläkseen, että ”X” oli oikeastaan meta-amfetamiinia. Tästä kirjailija lähtee rakentamaan kuvan Hitlerin hitaasta rappiosta kohti säälittävää möykkyä mätäneviä suonistoja ja tummia silmäkuoppia. Kirjailijan mukaan Hitlerin raivokohtaukset ja käsien tärinä aiheutuivat meta-amfetamiinin liikakäytöstä. Hitler itse vastusti huumeita, mutta hänen henkilökohtainen lääkärinsä sai diktaattorin uskomaan, että nämä ”energisoivat” pistokset olivat vain äärimmäisen tieteellisiä kemikaalisekoituksia, eikä huumeita.

Sinänsä lohduttavaa ajatella, että Hitlerin viimeisillä päivillä, tämä massamurhaaja olisi hajoavan kehon lisäksi kärsinyt narkkarin vieroitusoireista, kun lääkevarastot olivat tyhjentyneet, aiheuttaen niin kamalaa fyysistä ja henkistä kärsimystä, että itsemurha oli ainoa tie.

Yhteenveto

Norman Ohlerin ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus” on yllättävän hyvä aikalaiskuvaus teollistuneesta valtiosta, jossa ainoa tapa pärjätä oravanpyörässä oli huumata itsensä vahvoilla pillereillä. Samalla se on hyvin yksityiskohtainen kuvaus maailmanhistorian pahimman hirviön mahdollisesta rappiollisesta elämäntavasta, joka lopulta tuhosi hänet niin fyysisesti kuin henkisesti. Se on yllättävän suuri sattuma, että tämän kirjan kuvaukset Natsi-Saksan teollisesta huumeidenkäytöstä, muistuttaa todella paljon vuonna 2007 julkaistun BioShock tietokonepelin tarinaa. Peli kertoo 40-60-luvun merenalaisesta äärikapitalistisesta utopiasta, joka hajoaa barbarismiin, säännöstelemättömän superhuumeen takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus