Avainsana-arkisto: totalitarismi

helmikuu 17, 2019 · 6:00 am

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 1, 2019 · 6:00 am

Fasismin oppijärjestelmä

Vuonna 1932 Giovanni Gentilen Benito Mussoliinille haamurkirjoittama ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä otsikossa mainitaan.   

1

Tausta   

Gentile kirjoitti tämän kirjan Mussolinille, kun tämä pääsi valtaan. Ennakkoluuloni fasistien tyhmyydestä vain kasvaa, kun sain selville, ettei Mussolini tätä kirjaa kirjoittanut. Hitler kirjoitti itse oman manifestinsa ja se on kirjallinen sotku, josta ei saa mitään tolkkua. Mussolini oli sitten sen verran epävarma itsestään, että piti oikein hankkia ammattifilosofi, että oma vihaideologia saatiin jotenkin kirjoitettua ylös koherentiksi tekstiksi!   

Ennen tätä kirjaa fasismilla ei ollut mitään kirjoitettua yhteenvetoa tai kunnolla mietittyä filosofiaa. Tätä kirjaa ei voida näin verrata, vaikka Hitlerin ”Taisteluni” (1925) tai Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti” (1848), jotka kirjoitettiin ennen kuin omia ideoita päästiin kokeilemaan käytännössä. Historiallisesti Gentilen teos onkin hyvin merkityksetön, koska se ei ”luonut” fasismia, vaan enemmänkin kuvaa sen, mitä oltiin jo kokeilemassa käytännössä. Silti jos haluaa tietää, mitä fasismi pitäisi olla teoriassa ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri se kirja sinulle. Merkityksettömyydestä kertoo sekin, etten löytänyt suomennosta. Suomen kielisessä Wikipedia-sivussa ainakin teoksen otsikko oli suomennettu, joten ehkä joskus tätä teosta on käännetty. 

Idea   

Gentile aloittaa kirjansa sillä, että fasismi on ”liikettä” ja ”toimintaa” eikä niinkään filosofointia. Sen näkee tässä kirjassa, jossa ei mietitä kovin paljon yhteiskunnan tai valtion teknisiä aspekteja. Mikä on aika tyyppillistä ääriokeistolle. Suurin osa tästä kirjasta onkin hämärää metafyysistä pohdintaa ”kansallisesta sielusta” ja sen sellaisesta henkisestä roskasta.  

Mielenkiintoisin aspekti on kuitenkin se, että tämä kirja on hyvin rehellinen siitä, mitä se tavoittaa: valtion totaalista valtaa yksilöihin. Gentile kirjoittaa, miten yksilö on mitätön ja sen pitää antautua massojen mukana valtion ohjaukseen. Valtio pitää olla kaikkivoipa instituutio, joka täyttää yksilön elämän kaikki tilat. Ei ole yksilöä, on ainoastaan valtio. ”Fasismin doktriini” on siis kirjaimellisesti George Orwellin ”1984” romaanissa muotoilema totalitaristinen painajainen.    

Kirjailijan mukaan yksilö ei tarvitse yksilöllisyyttä, koska ainoa todellinen tarve, jota tämän pitää täyttää on henkinen ja se saadaan palvelemalla valtiota. kirjan mukaan yksilö voikin tuntea aitoa tyydytystä fyysisellä rasituksella ja kamppailulla. Valtio tulee kirjan mukaan antamaan tällaista ”virkistävää rasitusta” sodan kautta. Sota on ainoa ”puhdistava” elementti ihmisen elämässä ja oikeastaan koko sen tarkoitus. Toki uskonto ja rakkaus mainitaan tässä henkisiksi arvoiksi, joita fasismi varjelee, mutta sota on se paras juttu. Ei siis mikään ihme, että nykyäänkin fasistit ihannoivat niin paljon väkivaltaa.  

Oikeistolaisuus   

Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä kirjassa ilmaistaan aika selkeästi, että fasismi on oikeistolainen ideologia. Kirjailijan mukaan fasismi on ”uusi” oikeistolainen liike, joka vastustaa liberalismia ja sen ajamaa vapaata markkinataloutta ja demokratiaa. Kuitenkin fasismi ei kannata myöskään vanhan konservatismin ajamaa sääty-yhteiskuntaa. Fasismissa ajetaan kyllä hierarkioitten vahvistamista, mutta se pitää perustua meritokratiaan, eikä vereen tai vaaleihin. Fasismin tarkoitus on yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat palvelemaan kukin omalla tavallaan valtiota, joka toimisi kuin yksi ainoa organismi. Kirjailijan mukaan luokkaristiriidat tulisi unohtaa ja sen sijaan keskittyä palvelemaan valtiota. Vapaa markkinatalous ja ammattiliitot tulisi sulauttaa valtion palvelukseen, muodostaen korporativismisen valtion.   

Sosialismia tässä kirjassa vastustetaan selvin sanoin. Gentilen mukaan kaikki sosialismin muodot, niin sosialidemokraateista kommunisteihin on tuhottava. Kirjailijan mukaan nämä aatteet luovat eripuraa yhteiskuntaluokkien välille ja tarjoavat henkisesti köyhän materialistisen filosofian, joka ei tyydytä ihmisten ”todellisia” tarpeita. Fasismi korostaa hyvän palkan ja tasa-arvon sijaan ”sielun” kasvatusta valtiolla, sodalla ja uskonnolla.    

Yhteenveto   

Giovanni Gentilen ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä se lupaa. Mussolini oli jo toteuttamassa käytännössä sen, mitä tässä kirjassa tarjotaan. Positiivisen puoli tässä läpyskässä on sen grammaattinen selkeys ja lyhyys. Mutta myöskin siinä, ettei se käsittele rasismia ollenkaan. Toisin kuin Hitlerin kirjassa, tässä ei kiihoteta kansanryhmää vastaan. Teoriassa fasismi voikin olla äärioikeistolainen liike, joka puolustaa taloudellisen eliitin etuja, murskaten väkivaltaisesti kaiken vasemmiston. Näin tehtiinkin Portugalin ja Espanjan fasistihallinoissa, joissa juutalaisvainoja ei toteutettu. Mutta on jotenkin vaikea ymmärtää, miksi joku kannattaisi aatetta, joka ilmaisee haluavansa tuhota yksilöllisyyden ja korvaavan sen perverssillä sekoituksella kristinuskoa ja sodan kuolemankulttia? Vastauksen voi saada sillä, että Kylmän sodan aikana totalitarismi muuttui kirosanaksi, jota kukaan ei avoimesti uskalla sanoa kannattavansa. Sen takia nykyään kaikki fasistit piilottavat todelliset tarkoitukset rasismin ja populistisen kansanvaltaretoriikan taakse. ”kansanvalta” on vain koodikieltä orgaanisen valtion uskomukselle. Jos uskoo, että ihmiset voivat sulautua valtioon, silloin valtio toteuttaa ”kansan valtaa”.  Fasistien tekopyhyyden näkeekin siinä, että heti kun he pääsevät valtaan, alkavat puheet median sensuurista ja vähemmistöjen sortamisesta, koska nämä ovat ”aidon kansan vihollisia.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , ,

joulukuu 14, 2018 · 6:00 am

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

syyskuu 29, 2018 · 5:00 am

Anarkisteja, pervoja ja fasisteja

Jean-Paul Sartren ”Muuri” on vuonna 1939 julkaistu psykoanalyyttinen novellikokoelma kuolemasta ja seksuaalisesta frustraatiosta. Eli kevyttä viihdelukemista.    

6

Idea  

En muista enää, miksi tämä romaani oli lukulistassa, enkä heti tajunnut sen olevan edes Sartren, mutta olen onnellinen, että laiton tämän lukulistaan. Tässä romaanissa on huikeita psykologisia kertomuksia, jotka käsittelevät ihmismielen äärirajoja. Ensimmäinen kertomus on kirja otsikossa mainittu ”Muuri” joka käsittelee kolmen vangitun espanjalaisen anarkistin odotusta tulla teloitetuksi fasistien toimesta. Ehkä tämän anarkismi- ja fasismiaspektin takia laiton lukulistalle, mutta tässä on paljon muuta. Sartre kuvaa täydellisesti, ihon alle menevällä tarkkuudella, mitä ihminen ajattelee ja tuntee, kun hän odottaa varmaa kuolemaa. Tarina on lyhyt, mutta sen juonenkäänne on huikea. Menin kanalihalle ja melkein huusin järkytyksestä. Tämä sama trendi jatkuu muissakin tarinoissa, jotka käsittelevät impotenssia, outoja seksuaalisia perversioita ja psykopatiaa.    

Ehkä kuuluisin kertomus tässä kirjassa, on ”Johtajan lapsuus” josta vuonna 2015 tehtiin Brady Corbetin ohjaama samanniminen elokuvaversio. ”Johtajan lapsuus” on hahmotutkielma lapsesta, joka kokee, että hän ei ole oikeasti olemassa tai, että häntä ympäröivä maailma ei ole todellinen. Näitten ja erilaisten muitten psykologisten oikkujen kautta, pojasta muodostuu tuleva diktaattori. Erityisen profetialliseksi tämä kertomus menee, kun huomaa, että kirja kirjoitettiin ennen kuin edes tiedettiin se pahuuden laajuus, johon Hitler ryhtyisi Toisessa maailmansodassa.    

Yhteenveto   

Jean-Paul Sartren ”Muuri” on sen vanhentuneista psykologisista teorioista huolimatta yhä koskettava ja kauhistuttava novellikokoelma, jossa käsitellään ihmisen pimeimpiä tunteita ja ajatuksia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,

elokuu 5, 2018 · 5:47 am

Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota

Monet kiistelevät termi ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joittenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutusa sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut. Arun Kundnanin ” Muslimit tulevat! Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota” (oma suomennos) kirja perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.   

18

Teesi   

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri toimijoitten toimesta. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwerilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan. Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle” jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä.”   

Kirjailija jakaa ”muslimiongelman” käsitteleviä tahoja kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja” jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman vastaan. Kuuluisin tämän kentän edustaja, on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun Itäblokki-romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu. Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kultturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että tietenkin presidentti Trump elvytti kultturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.   

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit” jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoitten taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, joita pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta. Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näitten kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmat, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.   

Terrorisminvastaisen sodan ongelmat   

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärille liikkuvien organisaatioitten toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimivat vanhentuneitten tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään. Arun Kundnanin selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin Kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan Kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka pääosin Hanna Arendth muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia. Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.   

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvä länsimaa ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiaksi. Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näitten ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja on epäilyksenalaista.    

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoitten ja tiedustelupalveluitten radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi, poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnan osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattamaan terrorismia. Mutta tässä kirjassa kuvataan lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, välttyäkseen mustapukuisten miesten kotikäynneiltä. Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin netistä tai kadunkulmista vastauksia, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen, on jo tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä. Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, niin tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.   

Rasistinen noidankehä   

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoitten yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista, luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.   

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit. Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.   

Koska valtioitten ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava. Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Itsekritiikkiä   

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat/aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy, Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz ja Ed Husain. Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olin huomannut, opiskellessani radikalisoitumista, oli se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, missä terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita/vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joitten radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat perseestä. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.   

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismi on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikean olon muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen. 

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolueen, vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näitten tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.   

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisivat lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluitten tarkkailulistoilla.   

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tiettyjen fasismia ilmenevät puheentavat ja mielikuvat eivät vielä itsesään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Kuitenkin, koska muslimit koetaan ”toisena” heihin voidaan kohdistaa, mitä kovempia sanktioita.    

Yhteenveto   

Arun Kundnanin ”Muslimit tulevat! Islamofobia, esktremismi ja kotimainen terrorisminvastainen sota” on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullista muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä, miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

heinäkuu 20, 2018 · 5:05 am

Totalitarismin synty 2.0

Nyt kun USA:ssa on keskitysleirejä siirtolaislapsille, Italia käännyttää pakolaislaivoja merellä, Unkari ja Puola ovat sortumassa fasismiin, Sherene H. Razackin vuonna 2008 julkaistu tietokirja ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” (oma suomennos) on ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.   

1.JPG

Teesi   

Razack pyrkii argumentoimaan tässä kirjassa, että vuodesta 2001 alkaneen terrorismivastaisen sodan aikana muslimeihin on kohdistunut institutionaalista rasismia, joka voi laajentua pahemman luokan rotuerotteluun. Kirjailija käsittelee niin USA:n ja sen liittolaisten salaisia vankiloita, maahanmuuttokeskustelua kuin länsimaalaisten huolta musliminaisten hyvinvoinnista. Kaikkia kolmea esimerkkiä kirjailija käyttää, osoittaakseen miten muslimeja yleistetään ja toiseuttaan barbaareiksi, joita kohtaan ei pidä tuntea sääliä. Kun kokonaiselta ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimillisyys, valtion on helpompi perustella heidän epäinhimillistä kohtelua.   

Historia   

Kirjailija käsittelee kirjassaan ensin, miten modernin historian aikana eri etnisiä ryhmiä on valtion toimesta luokiteltu ”epäkansalaisiksi” joita ei tulisi sääliä, vaan syrjiä ja pahimmassa tapauksessa tuhota. Kirjailija ei käsittele ollenkaan Natsi-Saksan kauhuja, vaan paljon hienostuneempia sortotoimia, kuten myöhäiskeskiajan Espanjan inkvisitiota, jonka alkuperäinen tehtävä ei ollut noitien jahtaaminen, vaan uudelleen valloitetun Espanjan etninen puhdistus muslimeista ja juutalaisista. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy USA:n Etelä-Valtioihin ja Etelä-Afrikkaan, jossa ei pyritty hävittämään sukupuuttoon etnisiä ryhmiä, vaan alistamaan heidät jokaisessa elämänalassa tietämään ”paikkansa”. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy kertomaan lukuisia ihmisoikeusloukkauksia, joita on suoritettu terrorisminvastaisen sodan nimissä. 

Sitä luuli tietävänsä, miten brutaaliksi rasismi ja totalitarismi voi mennä, mutta tässä kirjassa on sellaisia kauhukuvauksia USA:n ja Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikasta, jotka tekevät Stalinin gulagit vaikuttamaan lomaparatiiseilta. Esimerkiksi lynkkaukset eivät olleet mitään parin psykopaatin vihanpurkauksia, vaan vielä 60-luvulla koko kaupungin tai kylän rientoja, joissa perheet lähtivät yhdessä lynkkaamaan ja hirttämään rikoksista epäiltyjä mustia. Suurimmaksi osaksi syyllisyys todettiin sillä, että lähistöllä oli musta. Kaupungin yläluokka osallistui lynkkauksiin, ihmiset ottivat valokuvia hirtetyn miehen kanssa ja myivät valokuvista painettuja postkortteja. Monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli tapana esitellä vieraille olohuoneessa kahvin kera, kuvia lynkatuista mustista. Yleinen tapa lynkkauksen jälkeen oli paloitella uhri ja myydä hänen ruumiinosia onnenkaluiksi, joita kuljetettiin taskussa tai käsilaukussa, kun mentiin sunnuntaina kirkkoon tai ostoksille. Samaan aikaan, kun mies lennätettiin kuuhun, USA:n Etelä-Valtioissa harrastettiin tällaista barbarismia ja se oli mahdollista, vuosisatojen rasistisen propagandan takia. Se onkin pelottavaa, että USA:n ei tarvinnut edes syöksyä fasistiseen diktatuurin, jotta osa sen kansasta kohdeltiin kuin eläimiä.  

Yksityiskohtainen   

Sen jälkeen, kun kirjassa on perusteltu, miksi rasismi on paha asia ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, kirjailija tarttuu terrorismivastaisen sodan pimeimpiin puoliin. Erityisesti rasismin psykologiaa tarkastellaan lähietäisyydeltä. Miten ensin joku ihmisryhmä määritellään ”potentiaaliseksi kansanviholliseksi” ja, miten tämän epäinhimillistämisen jälkeen, mikä tahansa hirmuteko on perusteltu.    

Vaikka olen lukenut aika paljonkin Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleireistä ja sen politiikan taustoista, Razack osoittaa, että jopa sivistyneessä liberaalidemokratiassa samaan kauhuun voidaan päättyä. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on terrorisminvastaisia lakeja, jotka mahdollistavat ihmisten summittaisen pidätyksen ja teloituksen vailla oikeudenkäyntiä, jos nämä sattuvat kuuluvan tiettyyn viholliseksi määriteltyyn identiteettiin. Todisteita ei tarvita, vaan epäilys, että muslimimies voi olla potentiaalinen terroristi ja tämä kaapataan salaiseen vankileiriin. Kirjassa kuvataankin irvokkaan yksityiskohtaisesti, miten Guantanamon kaltaisissa vankiloissa vankeja kidutettiin, mutta myöskin miten heidät pidätettiin ja, miten pidätykset perustetiin. Kaikuja Stalinin puhdistuksista soivat tässä kirjassa. Samalla kirjailija käsittelee, miten vanginvartijat sortuivat, mitä perversseimpiin kidutusorgioihin, kun heillä oli totaalinen valta ihmiseen, jonka valtio ja kulttuuri oli määritellyt ”terroristiksi”.   

Mutta kirjailija ei tyydy vain väkivallan kuvaukseen, vaan miten tavanomaisessa maahanmuuttopolitiikassa muslimimaahanmuuttajia yleistetään barbaareiksi, joita pitää ”hillitä” ja ”sulauttaa” valtaväestöön, jotta nämä ”eivät tuhoa länsimaista sivistystä”. Kirjailija ei hauku vain äärioikeistoa ja konservatiiveja, vaan myöskin liberaaleja ja feministejä, jotka sortuvat luulemaan, että länsimainen liberaalidemokratia on jotenkin kirjattu perimäämme ja muslimit eivät voi omaksua niitä. Kuten aiemmin ilmeni, länsimaissa ei ole ollenkaan itsestään selvää ihmisoikeuksien kunnioitus, vaan me pystymme hyvinkin nopeasti sortumaan ”itämaiseen despotismiin.” kunhan vihollinen on ”oikea”.   

Ongelmia   

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on sen toisto ja alkuoletus. Kirjailija olettaa, että olet vasemmistolainen, joten tässä pidetään itsestään selvänä, että imperialismi ja uusliberalismi ovat pahoja asioita. Näitä käsitteitä ei selitetä kirjassa, vaan ne ovat ponnahduslautoja, jonka kautta kaikki kirjan aiheet käsitellään. Tämä kirja ei siis sovi kaikille, erityisesti niille, joille kumpikaan käsite eivät ole tuttuja. Sitten kirja toistaa samoja argumentteja tuhansia kertoja eri esimerkkien kautta, mikä oli aika uuvuttavaa.  

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan pilkunnussiminen, joka vain turhautti. Tässä kirjassa analysoidaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelua suurennuslasilla, jolloin jokainen verbi on mahdollinen osoitus rasismista ja sovinismista. Toki monet esitetyt esimerkit perustellaan aika hyvin, mutta kirjassa on niin monta esimerkkiä, joissa oikein kaivataan syvälle retoriikan taakse, että tuntui siltä kuin mikään maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiva puheenvuoro ole vapaa rasismista. Toki näinkin voi olla, mutta kirjailija itsekin toteaa, että maahanmuuttoon liittyy oikeasti kaikenlaisia ongelmia. Mutta jos maahanmuuttoon liittyy ongelma ja monien esitettyjen rasististen puheenvuorojen taustalla on aito huoli, niin miten kirjailija itse ne ratkaisisivat? Tähän kirja ei anna vastausta.  

Yhteenveto    

Sherene H. Razackin ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” on aika epätasainen tekele, jos etsii ratkaisua esitettyihin ongelmiin, mutta jos etsii teoriaa, miten rasismi kehittyy hitaasti ”lopulliseen ratkaisuun” ilman, että kohdistettu ryhmä olisi edes homogeeninen, tämä on se teos. Paras lause tässä kirjassa onkin ”elämme maailmassa, missä muslimit arabisoidaan ja arabit islamisoidaan”. Vaikka islam ei ole mikään rotu, se on muuttunut joittenkin ihmisten mielissä synonyymiksi uhkaavasta ruskeasta miehestä. Samalla tavalla kuin juutalaisten heterogeenisyys ei pelastanut heitä natsien kaasukammioilta, muslimikin voivat kärsiä saman ikävän kohtalon, jos ei olla varovaisia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,