Avainsana-arkisto: trilleri

Suomen marginaalista keskiöön

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on tänä vuonna julkaistu romaani suomalaisen kerrostalolähiön murhamysteeristä.

18

Idea

Kirjassa seurataan eri hahmojen kurjaa elämää suomalaisen yhteiskunnan marginaaleissa ja miten nämä kokevat omista lähtökohdistaan kerrostalokompleksin ja sen rikollisen maailman. Kaikki hahmot joutuvat kosketuksiin koko lähiön pimeän salaisuuden kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse tarpeeksi syvälle saadakseen kokonaiskuvan. Kaikki vain tietävät joko tietoisesti tai alituisesti jotain olevan pahasti väärässä koko alueessa. Kirjassa seurataan niin koditonta vanhusta, fundamentalistikristillistä raittiusaktivistia, huumeriippuvaisia, seksityöläistä, autistista tyttöä, uusnatsia, anarkistista hakkeria, juoruavaa yksinhuoltajaäitiä, rikollisjengiä ja monia muita. Kaikilla on omat intressit, omat tarinansa ja risteävät kohtalot.

Kirjan kerronta siirtyykin yhdestä perspektiivistä kuin zoomaava kamera, joka lähtee seuraamaan yhden hahmon ajatuksia, kunnes tämä näkee toisen hahmon, arvioi tätä oman maailmankuvansa kautta, jolloin kerronta hyppää hahmon katseen kohteessa olevan toisen hahmon perspektiiviin ja niin edelleen. Lukijalta tuntuu kuin tämä olisi kuuluisan elefanttikertomuksen osapuoli, joka yhtä sokeana seuraa muitten sokeitten kanssa elefantin tunnustelua, kykenemättä käsittämään mikä eläin oikeastaan on kyseessä? Eli kirjan fiktiomaisuudesta huolimatta, lukukokemus on kuin oikeasta arkielämästä, jossa uutisia seurattaessa hyvin harvalla ihmisellä on kokonaiskuva maailman tapahtumista, ainoastaan puoliksi koottuja kokonaisuuksia, joista puuttuu paljon elementtejä. Kuitenkin Kuisman kirjassa puuttuvat elementit ovat tahallaan jätettyjä aukkoja, jotta lukijan nälkä mysteerin selvittämisestä jatkuu.

Mutta tämä romaani ei ole vain jännittävä kertomus mystisistä kuolemista, vaan aika kantaaottava teos, jonka kerronta paljastaa aika yksityiskohtaisesti suomalaisen syrjäytyneen väestön karua arkea. Hahmot eivät ole vain sosiaalisesti ja taloudellisesti syrjäytyneitä valtaväestöstä, vaan fyysisesti, kun kerrostalolähiö on kaukana kaupungin keskustassa, palvelutkin ovat karanneet ja busseja tai takseja ei melkein kulje arkisin. Ihmiset ovatkin melkein loukussa rapistuvassa rakennuksessa, joka on vielä joutunut salaperäisen kansainvälisen investointiyrityksen omistukseen. Ihmiset ovat menettäneet täysin itsenäisyytensä ja elävät eräänlaista darwinistista kamppailua omasta olemassaolostaan ympäristössä, jossa samaan aikaan heidät on jätetty oman onnensa nojaan, muta ovat jatkuvan kasvottoman kontrollin alaisia. Ihmiset ovatkin vapaita myymään kehoaan ja huumeita, mutta vain rajatulla kerrostaloalueella. Kamerat ja vartijat varmistavat, että heidän muodostama ”heikompi aines” ei leviä rikkaimmille alueille, vaan pysyy muhimassa radikalismia ja katkeruutta betoniviidakossa. Kuisma ei saarnaa tässä suomalaisen yhteiskunnan rappiollisuudesta, vaan lukija itse onnistuu ymmärtämään sen lukiessaan hahmojen arjesta, mikä on mielestäni paljon vahvempi tapa saada joku omaksumaan viestin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, kuin suora saarna jonkun hahmon suusta.

Harhaanjohtava kansitaide

Kun otin tämän kirjan lukulistalle luulin sen olevan kauhukertomus kerrostalolähiössä tai dekkari, aika säväyttävän kansitaiteen vuoksi, mutta olinkin väärässä. Vihaan dekkareita, mutta päätin kokeilla tätä kirjaa, koska sen takakansikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, silti odotin pettyvän, koska harva dekkari on kokemukseni mukaan oikeasti hyvä. Mutta tämä ei ole dekkari, vaan aika monimutkainen, mutta maanläheinen kertomus marginalisoidun väestön sosiaalisista ongelmista, johon on sekoitettu mysteeri, johon harvalla hahmolla on energiaa keskittyä. Eli tässä ei ole mitään yksittäistä sankaripoliisia, joka tutkii mysteeriä, vaan eri hahmot omalla vapaalla ajallaan yrittävät selvittää murhia silloin kuin jaksavat. Eli kirjan viesti on, ettei oikeasti ihmisiä kiinnosta murhat, vaan maksimissaan jotkut haluavat selvittää ne koska kuolleitten ihmisten kohtaaminen lenkin aikana ahdistaa. Poliisi onkin tässä romaanissa täysin poissaoleva, koska heillä on ”tärkeämpiä asioita” selvitettävänä. Verinen kansitaide onkin todennäköisesti kustantamon markkinointipäätös, jolla saadaan dekkarilukijat lukemaan jotain syvällisempää kuin vielä yksi kertomus kuolleesta naisesta ja alkholisoituneesta entisestä poliisista, joka yksinäisenä siemailee viskiä, samalla kuin viereisen hotellin noenvalot heijastavat punaisia ja sinisiä sävyjä tämän masentuneisiin ja huonosti ajeltuihin kasvoihin.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä romaanissa on se, että tässä keskitytään vain valkoisten kantasuomalaisen arkeen. Romaanissa esiintyy pakolaisia, maahanmuuttajia ja romaneja, mutta he ovat vain etäisiä hahmoja, joitten perspektiivejä ei kuulla. Ehkä kirjailija ei uskaltanut kertoa näitten ihmisten perspektiivistä, koska itsekään ei tunne heitä, eikä halua näin edistää rasistisia steroetypioita vahingossa tai sitten tämä ei vain jaksanut vaivautua kertomaan näitten ihmisten elämästä, koska ei koe heitä tärkeiksi. Minusta jos uskaltaa kirjoittaa uusnatsien, seksityöläisten ja huumeriippuvaisen elämästä, pitäisi uskaltaa kirjoittaa yhteiskunnan kaikista heikompiosaisista, eli pakolaisista, jotka elävät täysin yhteiskunnan armoilla, maahanmuuttajista ja romaneista, jotka ovat eläneet pitempää Suomessa, mutta yhä joutuvat kohtaamaan rasismia ja alituista väkivallan ja viranomaiskontrollin vaaraa, vain koska näyttävät erilaisilta. Tämä romani olisikin voinut ottaa kantaa ajankohtaisempiin ongelmiin ja osoittaa, että kaikilla köyhillä on sama kamppailu.

Yhteenveto

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on loistava romaani, joka menetti tilaisuuden olla merkittävä sen aihepiirin rajauksen vuoksi, mutta silti kertomuksena tämä on todella hyvä kirja, joka ei ole vain rikosromaani, vaan aika realistinen kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytymisestä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Dekkari Isiksestä!

Taavi Soininvaaran ”Haukka ja kyyhky” on vuonna 2015 kirjoitettu dekkari, jossa yritetään estää Isiksen terrori-isku Suomessa.   

18

Heti kättelyssä tämä kirja on vähän vanhentunut, kun Suomi on jo kärsinyt ensimmäisen Isiksen terrori-iskun.  Tietenkin todellisuuden isku ei ollut niin näyttävä tai dramaattinen kuin tässä romaanissa. Otin tämän kirjan lukulistaan juurikin pari vuotta sitten, koska kannessa oli jihadisti. En edes lukenut takakansitekstiä kunnolla, enkä mitään arvioita. Minua vain kiinnostaa kaikki ääriliikkeet ja, mikä olisikaan jännittävämpää kuin romaani jihadisteista ja vielä Suomessa?! Sainkin selville, että aika moni muu asia.

Juoni   

Romaanissa seurataan poliisia ja Isiksen terroristia, jotka sotkeutuvat globaaliin salaliittoon. Tämä salaliitto on kuin Suoraan Venäjän tai äärivasemmiston propagandasta, mikä oli aika yllättävää. Olen aina pitänyt dekkareita jotenkin oikeistolaisina kirjoina. Silti oikein kutkuttavaa! Tästä asetelmasta alkaa perinteinen juokseminen aikaa vastaan, jotta estetään terrori-isku, löydetään kadonnut perheenjäsen, selvitetään murhamysteeri ja paljastetaan suuri salaliito maailmalle!   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on, että se on huono. Tämä oli sellaista kevyttä ja pinnallista dekkariviihdettä, jota inhoan. Tämän vuoksi hyvät lapset, kannattaa lukea vain niitä dekkareita, joita vuosikausienkin jälkeen ylistetään, koska muuten käteen tarttuu tällaista kuraa. Ehkä pahin virheeni olikin ottaa kirja luettavaksi vain kansikuvan perusteella, mutta nämä ovat kulttuurisesti jännittävän elämän riskejä. 

Ensiksi en tiennyt, että tämä oli ”Arto Ratamo” sarjan 12 osa. Romaani olettaa, että tiedät tarinan sankarista sen verran paljon, että hänestä ei tarvitsekaan kertoa yhtään mitään. Uudetkin hahmot ovat todella pinnallisia liikkuvia repliikkien toistajia. Tässä kirjassa ei siis ole mitään syvyyttä. Ei edes hahmotutkielman muodossa! Kirjassa vilisee hahmoja, joitten historioista ja persoonista kerrotaan pintapuolisesti, jolloin et välitä yhtään mitä heille tapahtuu. Ei se terrori-iskun uhka ole tarpeeksi, että kiristän pakarani yhteen koko romaanin ajan, vaan lukijoitten pitää myöskin välittää hahmoista!   

Pahinta on tämän kirjan uskomaton kliseisyys. Tässä on ihan tosissaan eronnut masentunut ja alkoholisoitunut poliisi! Puuttui vain, että tämä vielä asuisi rähjäisessä motellissa, jonka ikkunasta heijastuu neuonvalokyltin sinertävää hehkua poliisin kasvoihin, kun tämä esittää monologin kaupungin pimeitten kujien syntisyydestä! Suurin juonenkäännekkin oli niin naurettavan saippuaooperamaisen kliseinen, että kirjaimellisesti sanoin ääneen ”voi vittu!” Suljin kirjan hetkeksi, hengitin syvään ja totesin, että eka kerta, joku romaani on suututtanut enemmän kuin natsin manifesti.   

Yhteenveto   

Taavi Soininvaaran ”Haukka ja kyyhky” on huono dekkari, joka on aivan liian pitkä, että voisin antaa anteeksi sen kliseisyyden. Jos tämä olisi sadan tai kahdensadan sivuinen dekkari, voisin vielä sanoa, että olipa hurja meno ja todella hyvää vessalukemista, mutta tässä on melkein 400 sivua! Ei tällaista tiiliskiveä edes ajankuluksi voi lukea. Ainoa syy, miksi en jättänyt kesken tätä kirjaa, on se, että jätän liikaa romaaneja kesken. Tällä menolla kohta minulla ei ole mitään kirjoitettavaa blogilleni. Kuten eräs viisas sanoi ”Ideoitten markkinoissa huomio on valuuttaa”. Tämän vuoksi pakotin itseni lukemaan koko teoksen läpi, jotta tästä blogista ei tulisi vain natsikirjojen arviointikeskus.   

Onneksi tämäkin romaani on jo ehtinyt painua unholaan, koska yritin löytää sen kirjakaupasta näyttääkseen sen kaverille, eikä sitä löytynyt! 10 vuoden päästä tästäkin arvioista tulee eksoottinen muisto siitä, että joskus tällaista kuraakin on tuotettu!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin