Avainsana-arkisto: Trump

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Tulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä

Michael Wolffin ”Tulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” on kohuttu tietokirja toimittajalta, joka seurasi läheltä uuden presidentin yhdeksän ensimmäistä virkakuukautta.

38

Epäröin viikon, hankkisinko tämän kirjan luettavaksi. Kirjan uskottavuutta on kyseenalaistettu ja sen kirjailijan villi mielikuvitus nostettu esiin. Mutta, kun Trump haukkui kirjaa ja tämän vaalien aikaista strategiapäällikköä ”järjensä menettäneeksi” ja yritti kieltää kirjan myynnin, niin muutin mieltä.

Jos maailman mahtavin mies kokee tämän kirjan näin vakavaksi uhaksi, niin totta kai on kansalaisvelvollisuus lukea tämä kirja! Vaikka en ole Yhdysvaltojen kansalainen, niin elämme amerikkalaisen hegemonian alla, joten se, mitä tapahtuu USA:ssa, heijastuu tänne Suomeenkin asti.

Kirja alkaa heti vauhdikkaasti kuin mikäkin dekkari. Trump kilpailee vielä vaaleissa. Kukaan ei oikeastaan usko, että Trump voittaa, ei mies itsekkään. Trump on vain kisassa, jotta voisi luoda oikeistokonservatiivisen brändin, jolla rahastaa. Tämä on muuten teoria, jota vielä 2016 esitettiin vaalien aikana.

Koska kukaan ei tosissaan kilpaillut presidenttiydestä, niin Trumpin ja hänen tiimin kaupalliset Venäjä-kytkökset ei selvitetty tai niistä irtisanouduttu. Samalla vaalitiimiin valittiin ihmisiä ilman mitään hallituskokemusta, kuten radikaalioikeistolaisen lehden päätoimittaja Steve Bannon. Valitettavasti nämä holtittomat valinnat kostautuisivat kaikkia osapuolia ja ehkä maailmaa.

Eli tämän kirjan teesi on, että Trump ei ole Venäjän agentti, vaan korruptoitunut liikemies, joka halusi kanavoida USA:n oikeiston raivon kaupalliseksi mahdollisuudeksi. Breitbart, FOX-news ja Infowars olivat jo rahastaneet köyhiä ja rasistisia oikeistolaisia vuosikausia syöttämällä heille syntipukkeja peittääkseen uusliberalismin epäonnistumista. Trump halusi mukaan ryöstöretkeen, mutta valitettavasti hänestä tulikin presidentti.

Kirja esittää Trumpin dementoituneena narsistisena sekopäänä, joka haluaa, että häntä rakastetaan ja palvotaan. Halu tulla rakastetuksi sai uuden presidentin alttiiksi eri eturyhmien manipuloinnille.   Tällainen narsistinen asenne oli siedettävä televisiomaailmassa, mutta politiikassa on osattava miellyttää kaikkia, jos ei halua opposition lisäksi muitakin vihamiehiä. Trump ei ymmärtänyt tätä ja sen vuoksi hän raivostui joka kerta, kun valtamedia, oppositio ja hänen oma puolueensa haukkui häntä mistäkin syystä. Trump koki häntä vastaan olevat hyökkäykset hänen henkilöään vastaan oleviksi hyökkäyksiksi, eikä hänen sanomisiaan tai politikkaansa vastaisiksi. Kirjailijan mukaan Trump ei kerta kaikkiaan käsittänyt, että joku voisi vihata häntä. Tämä rakkauden kaipuu sai sitten Trumpin taipumaan kenelle tahansa, joka sitä osoitti hänelle.

Tässä ehkä tuleekin tämän kirjan suurin ristiriitaisuus, joka kuitenkin on tietyssä mielessä johdonmukaista, koska Trump on ristiriitainen hahmo. Kirjan mukaan siis Trump on samaan aikaan manipuloiva mediapeluri, että totaalinen sekopää, joka kaipaa median rakkautta. Arvioin vuosi sitten Trumpin haamukirjoitetun vaalimanifestin, jossa selvisi, miten ristiriitainen poliittinen ohjelma miehellä oli. Ristiriitaisuus onkin populismin ydintä, koska halutaan olla mahdollisimman suosittu, joten sekoitetaan kaikenlaisia toiveita ja odotuksia omaan vaaliohjelmaan ja sitten myöhemmin mietitään onko edes mahdollista toteuttaa kaikki lupaukset. Kuten olen aiemminkin todennut, niin populismilla ei ole ideologiaa, ainoastaan vallanhimoa.

Tässä kirjassa välittyy täsmällinen kuva sellaisesta. Trumpilla itsellä ei ole kirjan mukaan mitään ohjelmaa tai ideologiaa, ainoastaan epämääräisiä ideoita maahanmuuttajista ja vapaasta markkinataloudesta. Tämän vuoksi Trumpin sisäpiiri jakautui erilaisiksi ideologisiksi ryhmittymiksi. On ”Jarvanka” eli Jared Kushner ja tämän vaimo Ivanka Trump, jotka yhdessä muodostivat oikeistoliberaali-faktion, sitten on ”Banonites” eli Steve Bannonin nationalistipopulistit ja Reince Priebuksen Republikaani-puolueen konservatiivit. Nämä kolme ryhmittymää uskoivat, että Trump edusti juuri heitä. Koska Trump ei ymmärtänyt yhtään mitään politiikasta, eikä häntä kiinnostanut politikointi, niin jokainen näistä ryhmittymistä yritti vaikuttaa presidenttiin, jotta tämä edistäisi juuri heidän agendaansa. Tästä alkaa Valkoisen talon kaaos, koska jokaisella ryhmittymällä on aivan päinvastaiset tavoitteet, eikä melkein kenelläkään ole politiikan osaamista.

Eli Trump on kuin amerikkalaisen oikeiston avatari, joka heijastaa sen, mitä mitäkin oikeistolainen haluaa maailmasta. Bannon halusi, että USA irtisanoutuisi globalisaatiosta ja palaisi 50-luvun keynesiläiseen talouspolitiikkaan, kun taas Jarvanka haluavat jatkaa Demokraatti-puolueen antirasistista uusliberalistista linjausta ja Priebuksen tukijat taas kannattavat kulttuurisesti konservatiivista uusliberalismia. Kaikissa skenaariossa joko köyhät tai naiset ja vähemmistöt häviävät.

Wolff esittää, että Breitbartin rahoittaja suurkapitalistien Mercer-perhe ja Goldman Sachs-yhtiön väki ovat tiiviimmin Trumpin sisäpiirissä kuin mediassa on annettu ymmärtää. Eli Valkoinen talo on kaaoksessa, koska kolmen faktion lisäksi on palveltava suurpääoman toiveita. Kirjoitinkin vuosi sitten arvion juurikin kirjasta, joka käsittele, miten joukko suuryrityksiä pyrki manipuloimaan Republikaanin omimaan vielä radikaalimpaa uusliberalistista politiikkaa kuin sillä jo nyt on.

Kirja myöskin käsittelee Valkoisen talon ulkopuolelle jääneitä äärioikeistolaisia, jotka taas vankkumattomasti uskovat Trumpin luovan maahanmuuttopolitiikallaan valkoisen etnovaltion. Kertoo paljon amerikkalaisesta oikeistosta, kun parasta mitä he saivat aikaan, oli korruptoitunut sekopäinen rasisti presidentti. Trump edustaakin mielestäni amerikkalaisen oikeiston kulminaatiota.

Wolff kirjoittaa hyvin taitavasti ja heti alussa hän kertoo, että koko kirja perustuu henkilökohtaisiin anekdootteihin, joista jotkut ovat vahvistamattomia. Kirjailija myöskin paljastaa, että kirja koostuu monista eri tapahtumien verioista, joista jotkut ovat silkkaa valhetta tai liottelua. Eli tämä selittääkin kirjan ristiriitaisuuden.

Kirjassa kulkee samanaikaisesti ainakin 3 erilaista Trumpia. On olemassa häikäilemätön liikemies, joka halusi hyödyntää vaalisuosiotaan uuden televisiokanavan perustamisessa. Sitten on dementoitunut liikemies, joka halusi samaa, mutta ikä on nopeasti muuttamassa miehen päivä päivältä lapsen kaltaiseksi idiootiksi, joka on helposti manipuloitavana. Kolmannessa versiossa Trump on FOX-uutisten ja konservatiiviradion propagandan luoma vallanhimoinen hirviö, joka uskoo aidosti hänelle vuosikymmeniä syötettyä oikeistopropagandaa ja, joka yrittää edistää sen mukaista puolifasistista politiikkaa. Kaikki nämä versiot on aika sujuvasti kirjoitettu yhteen narratiiviin. Vasta jälkeenpäin kirjoittaessa tätä arviota, tajusin, että kirjassa on kolme eri versiota samasta ihmisestä.

Mutta kerronta on kirjoitusvirheistä huolimatta todella sujuvaa ja viihdyttävää. Olen seurannut Trumpia tiiviisti vuodesta 2015 asti ja suurin osa, mitä kirjassa on esitetty, on aika uskottavaa. Trump vaikuttaa tosiaan hullulta dementikolta ja hänen kannattajansa ovat vielä pahempia.

Mielenkiintoisin aspekti tässä irvokkaisiin yksityiskohtiin menevässä kirjassa, onkin se, miten se muistuttaa vanhoja kommunistidiktaattoreitten elämäkertoja. Trumpin jokaista manerismia, neuroosia ja muita luonnevikoja paljastetaan tässä kirjassa vähän samalla tavalla, kun Jung Changin ja Jon Hallidayn Maon (2006) elämäkerrassa. Kyseisen hirmuhallitsijan elämäkerrassa esimerkiksi on kappale, joka käsittelee tämän pakkomiellettä oman ulosteen koostumuksesta. Eli Wolff on kirjoittanut tähän kirjaan paljon sellaisia osioita, joissa kerrotaan, miten joku on kertonut toimittajalle, että Trump halusi ruokansa tietyllä tavalla tai, että huoneessaan olisi tietty määrä televisioita ja sen sellaista. Jopa presidentin vessankäynnin kummallisuuksista kerrotaan. Samanlaista löytyy myöskin Simon Sebag Montefioren 2003 kirjoitetussa Stalinin elämäkerrassa. On kerrassaan huvittavaa, miten vapaan maailman johtajasta kertova kirja kirjoitetaan samalla yliyksityiskohtaisella tavalla kuin näistä menneistä kommunistijohtajista.

Ehkä ainoa asia, mikä tässä kirjassa vaikuttaa liian paksulta on Trumpin antisemitismisyytökset. Kirjailijan mukaan Trump ei vihaa juutalaisia, mutta hän uskoo, että he tosiaan hallitsevat maailmaa ja tuntevat toisensa. Tämän uskomuksen takia Trump ulkoistaa Israel-asiat juutalaiselle vävylle Jared Kushnerille. Kirjassa väitetään, että Trump olisi sanonut Kushnerille ”annan sinun hoitaa heimosi asiat”. Trump on selvästi rasisti ja fasistisuuteen taipuvainen, mutta mitä olen seurannut, niin hän ei ole vakaumuksellinen fasisti, vaan sellainen änkyrä oikeistolainen rasisti, joka kännissä kähmii naisia ja kiihottaa kansanryhmää vastaan. Kirjassa onkin yksi kappale, jossa uusnatsijohtaja Richard Spencer luonnehtii itseään ”filosofiseksi rasistiksi” eikä samanlaiseksi ”impulsiiviseksi rasistiksi” kuin Trump.

Kirjassa käsitellään pääosin eri faktioitten välisiä valtataisteluita, joissa häviäjät potkaistaan pois Valkoisesta talosta. Steve Bannon on Trumpin lisäksi toinen päähenkilö. Hän on kolmesta ryhmittymästä se ainoa, joka oikeasti uskoo omaan ideologiaansa. Kuten aiemmin sanoin, niin Bannon on tyypillinen esimerkki radikaalioikeistolaisesta, joka perustaa maailmankuvansa oikeistopropagandaan, eikä historiallisiin faktoihin. Bannon haluaa, että USA palaa 50-luvulle, eli aikaan jolloin vapaita markkinoita rajoitettiin merkittävästi ja jolloin ammattiliitot olivat yhä vahvoja. Nykystandardeissa Bannon on vasemmistolainen, eikä oikeistolainen. Mutta silti Bannon pitää itseään oikeistolaisena ja hän johti aikakauslehteä, joka ajoi hallitsematonta vapaata markkinataloutta ja kaiken vasemmistolaisen politiikan kumoamista. Tällaisten sisäisten ristiriitaisuuksien takia uskon, että tulevaisuudessa tulemme törmäämään oikeistolaisiin, jotka kertovat kirkkain silmin, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen. Olen jo ehtinyt nähdä oikeistolaisia, jotka sanovat, että Trump ei ole talousliberaali, joten olemme menossa sinne!

Michael Wolffin kirjaa ei pidä siis omaksua kokonaan faktana, vaan tässä on paljon huhuja ja muita sellaista liioittelua. Silti tämä on muuten aika viihdyttävä kirja, joka muistuttaa Stewart Homen humoristisia roskanovelleja, joissa ääri-ideologioitten edustajat tappelevat keskenään ja esittävät omia hullunkurisia poliittisia diskursseja. Monissa kohdissa tätä kirjaa nauroin ääneen. Lähes kaikki Trumpin sisäpiirissä olevat ihmiset ovat vallanhimoisia ja korruptoituneita hulluja. Erityisesti huvittavinta ovat faktioitten väliset riidat, joissa haukutaan toisia, mitä mielikuvituksellisilla solvauksilla. Mutta samalla tässä kirjassa on totuuden siemen. Trump on tosiaan henkisesti epätasapainoinen ja epärehellinen. Aika vain kertoo, tullaanko hänet vielä poistamaan Valkoisesta talosta vai syöksyykö maailma lopullisesti tuliseen tuhoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus