Moema Viezzerin ja Domitila B. De Chungaran ”Jos antaisitte minun puhua!” (oma suomennos) on vuonna 1977 julkaistu bolivialaisen kaivostyöläisen elämäkerta.
Idea
Domitila B. De Chungara on bolivialaisen tinakaivoskaupungin Siglo XX asukas, joka 70-luvulla liittyi paikalliseen ammattiliittoon ajamaan aviomiehensä ja muitten kaupungin kaivostyöläisten oikeuksia. Vaikka kaivos oli kansallistettu, sen työntekijät elivät rutiköyhissä oloissa. Varallisuus ei jakautunut tasaisesti, ihmiset työskentelivät nälkäpalkalla, eikä muita elinmahdollisuuksia ollut. Moema Viezzerin avustuksella Domitila B. De Chungara kertoo elämästään ja kamppailuistaan kaivoskaupungissa. Opit bolivialaisen työväen arjesta, elintavoista, kulttuurista, mutta ensisijaisesti heidän yrityksistään taistella ihmisoikeuksiensa puolesta, brutaalia repressiota vastaan.
Asukkaat ajoivat oikeuksiaan paikallisella sopimisella, mutta heidän ehdotuksia ei kuultu. Tämä ajoikin työläiset perustamaan ammattiliiton, jonka kautta he lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta heidän vaatimuksiin paremmista työoloista ja palkoista vastattiin poliisin ja asevoimien hirvittävän väkivaltaisella repressiolla. Yksi lakko lopetettiin kirjaimellisesti pudottamalla pommeja lentokoneilla työläisten päälle.
Kirjassa saat seurata naisen kurjaa elämää, jossa jokainen potku, nyrkin ja aseen perän isku vain tekevät tämän päättäväisemmäksi taistella oikeuksiensa puolesta. Tässä kirjassa kuvataan sellaisia valtion harjoittamia kauheuksia, jotka tekevät Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008) romaanin rankimmatkin kohtaukset vaikuttavan kevyiltä pikkujutuilta. Bolivia ei ollut kommunistinen diktatuuri, vaan se vaihteli liberaalidemokratian ja oikeistodiktatuurin välillä.
Kirjan lopussa Chungara hylkää viimeisetkin liberalismin rippeet ja julistautuu Marxisti-Leninistiksi. Tämä tarkoittaa, että hän ja moni muu bolivialainen työläinen radikalisoitui kannattamaan kylmän sodan yhtä väkivaltaisinta ja epädemokraattisinta ideologiaa. Kuitenkin kertoja ei liittynyt mihinkään aseelliseen vastarintaliikkeeseen, erityisesti kun kaksi kommunistikapinaa kukistettiin verisesti ennen hänen radikalisoitumistaan, vaan hän ajoi työläisten oikeuksia ammattiliiton ja suoran toiminnan ruohonjuuritason aktivismin kautta.
Aikalaiskertomus
Tämä muistelmateos on nykyään todella arvokas historiallinen dokumentti, joka kuvaa miten globaalin etelän työläiset omaksuivat todella repressiivisen ideologian, jonka puolesta he olivat valmiita tappamaan ja kuolemaan. Nykyään voi tuntua omituiselta, miksi köyhät ihmiset omaksuisivat kommunismin, vaikka jo 70-luvulla tiedettiin, etteivät Maon Kiina ja Neuvostoliitto olleet mitään työläisten paratiiseja. Kuitenkin tässä kirjassa Chumgara kuvaa todella elävästi, ettei hänen kotimaassaan ollut mitään kunnon demokratia tai ihmisoikeuksia. Kun demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa markkinatalous rajoittuvat maan valkoiseen eliittiin, kommunismin lupaama materialistinen tasa-arvo tuntuu todella houkuttelevalta työläisten silmissä. Tässä kuvataankin sellaista brutaalia köyhyyttä, joka on nyky-Suomessa todella vaikea kuvitella ja jota ei ollut edes olemassa 70-luvun Neuvostoliitossa.
Tietenkin Kylmän sodan dynamiikka näkyy tässä kirjassa. Kertoja kuvaa, miten vankilassa hän tapasi CIA:n agentteja, jotka yrittivät värvätä hänet vakoilijaksi. Samalla kertoja kuvaa, miten suurin osa Siglo XX- kaivoksen varallisuudesta meni ulkomaalaisille sijoittajille ja vain pieni prosentti jäi paikalliselle eliitille. Vasta tämän jälkeen muruset tippuivat työläisille, jotka juuri ja juuri välttyivät nälkäkuolemalta. Kertoja siis näki osasyyksi hänen kansansa kurjuutena ei henkilökohtainen luonnevika, vaan globaali talousjärjestelmä, jossa hänen maansa oli raaka-aineita tuottava periferia. Suurin osa varallisuudesta valui pohjoisille suurvalloille. Tämä on joko kertojan radikalisoitumisen tuottama jälkiviisaus tai sitten paikalliset ammattiliitot olivat opettaneet sen jäsenille Marxia ja Leniniä. Samalla kertoja kuvaa, miten maan yksi kommunistipuolue oli Kiinan alaisuudessa, kun taas toinen oli Neuvostoliiton. Vaikka kertoja kannatti kommunismia, tämä halusi monen kolmannen maailman nationalistin lailla, olla erillään Kylmän sodan vastakkainasettelusta ja ajaa ”paikallista ja riippumatonta” kommunismia.
Se onkin mielenkiintoista, ettei tämä teos tarkoitettu kuvaamaan Chungaran radikalisoitumista, vaan se oli hätähuuto YK:n maailmanlaajuisessa naisten kokouksessa, johon kertoja oli saapunut. Tämä kirja oli todistusaineisto Bolivian kapitalistisesta painajaisesta. Isäni oli ostanut tämän kirjan opiskeluaikana koulutyötä varten. Tarkoitus ei ollut lukea kirjaa kommunistisena propagandana, vaan köyhän työläisen aikalaiskokemuksena. Isäni tarkoitus oli analysoida bolivialaista yhteiskuntaa ja työläisten oloja. Kirja teki niin suuren vaikutuksen häneen, että se säilyi perheeni henkilökohtaisessa kirjastossa monta vuosikymmentä, kunnes tartuin siihen. Voinkin kertoa, että tämä teos on yhä hyvin vaikuttava. Jos en olisi lukenut muita kirjoja vankileireistä, tämä varmaan olisi syvästi järkyttänyt minua.
Mutta nykyään tässä kirjassa näkee selvän radikalisoutumiskaavan, jossa olosuhteet pakottavat monen lapsen äidin omaksumaan ääri-ideologian. Chungara kuvaakin, että Boliviassa on kokeiltu nationalistista konservatismia, liberalismia, kristillistä demokratiaa ja oikeistodiktatuuria, mutta ei kommunismia. Hänen mukaansa kaikki muut ideologiat epäonnistuivat parantamaan työläisten oloja, joten tietenkin se ideologia, joka perustuu työläisten diktatuuriin, tuntuu todella houkuttelevalta. Mielenkiintoistina onkin, että kertoja joutuu vankilaan, koska häntä epäillään kommunistiksi, vaikka tämä ei ollut mitään muuta kuin ammattiliiton kotiäitien yhdistyksen johtohenkilö. Kirjailija kuvaa hirvittävää kidutustaan ja sukulaisten kuolemia ja toteaa, että juuri se, että viranomaiset pitivät ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteina, sai hänet kiinnostumaan ideologiasta. Hän ajatteli, että jos kommunistit ovat ainoat, jotka välittävät työläisistä ja ovat niin pelottavia, että viranomaisten on tuhottava mikä tahansa taho, joka edes muistuttaa heitä, kommunistien on oltava todella voimakkaita. Eli Marxismi-Leninismin väkivaltaisuus ja häikäilemättömyys näyttäytyy brutaaleissa oloissa voimaannuttavalta kostoideologialta.
Työläiset eivät omaksuneet globaalissa etelässä Marxismi-Leninismin, koska vihasivat vapautta, koska heillä ei koskaan ollutkaan sellaista, vaan he katsoivat ”realistisesti”, että tällä ideologialla heidän materiaaliset olosuhteet voitaisiin saavuttaa. Liberalismi vaikuttikin näille rutiköyhille työläisille heikolta ideologialta, joka ei anna ohjeita, miten puolustautua lentokonepommituksilta ja summittaisilta teloituksilta. Liberalismi vaikuttaa vain porvariston tekopyhältä ideologialta, jota kunnioitetaan puheissa, mutta ei käytännössä.
Olihan Marxismi-Leninismin nimeen kaadettu Venäjän, Kiinan, Kuuban ja Vietnamin despoottiset hallitukset. 70-luvulla Marxismi-Leninismi ei ollut niinkään utopistinen ideologia, vaan käytännössä aikaan saava ideologia. Jälkiviisaasti voimme todeta, että Marxismi-Leninismin saldo on todella huono ja ideologia menetti Neuvostoliiton romahdettua täydellisesti uskottavuutensa, mutta vielä 70-luvulla se vaikutti voittamattomalta.
Intersektionaalista feminismiä
Yllättävintä ovat kirjan feministiset pohdinnat. YK:n naisten kokouksessa kirjailija tapasi feministejä ympäri maailmaa ja huomasi, että nämä olivat liikaa keskittyneet keskiluokkaisten valkoisten naisten kokemiin sukupuoliongelmiin. Köyhänä työläisnaisena Chungara piti tärkeämpänä nostaa työläisten materiaalista elintasoa kuin pohdinnat siitä, miten miehet kohtelevat naisia. Chungara joutui miesten kautta hirvittävän väkivallan ja patriarkaattisen sorron kohteeksi, mutta silti hän piti feministien tapaa haukkua miehiä pahana asiana. Hän tunnisti, että köyhät naiset kärsivät enemmän kuin köyhät miehet, mutta silti kaikkien elinolosuhteitten parantaminen edistäisi molempien sukupuolien elämää enemmän kuin ihmisten käytöksen muuttaminen. Vaikka tässä kirjassa ei mainita intersektionaalista feminismiä, niin juuri tämä nykyään aika tunnettu feminismin muoto luotiin korjaamaan Chungaran esittämän kritiikin. Kun tunnistaa, että ihmisillä on risteäviä identiteettejä, jotka luovat erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, heidän ongelmansa voidaan hoitaa tarkemmin. Sen sijaan, että yritetään pakottaa bolivialainen kaivostyöläinen valkoisen amerikkalaisen kotiäidin asettamaan muottiin naisten emansipaatiosta, on tunnistettava, että bolivialaisella naisella on erilaisia sukupuoliin liittyviä ongelmia. Koko Hubaran ”Ruskeat tyttöt” (2017) kirja käsittelee juuri tällaista feminististä politiikkaa. Ei siis ole mikään ihme, että konservatiivit ja jotkut ääriokeistolaiset sanovat”kaipaavansa vanhaa feminismiä”. Feminismi joka ei yhdistä köyhiä, värillisiä, seksuaalivähemmistöjä ja valkoisia keskiluokkaisia naisia on heikko feminismi.
Ongelmia
Suurin ongelma on, että tämä kirja löytyy ainoastaan englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Oma kappale on brasilialainen painos, joten sitä ei ole saatavissa Suomessa. Sitten tietenkin teosta on luettava varovasti, koska mahdollisesti se on tuotettu jälkiviisaudessa ja vahvojen ideologisten linssien läpi.
Yhteenveto
Domitila B. De Chungara ”Let Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines” on mielenkiintoinen radikalisoitumistapaus, itse kertojan kokemukset ovat todella taitavasti kuvattuja. Jos haluaa lukea todellisen työläisen kauheat kokemukset kapitalistisen oligarkian sorron alla, tämä on se kirja. Kuka tahansa voi samaistua kertojan suruun, epätoivoon ja raivoon, kun häntä ja hänen perhettään kohdellaan kaltoin. Lukiessa tätä kirjaa, ymmärtää, miksi niin Vietnamissa kuin Kuubassa moni työläinen nosti nyrkkinsä ilmaan ja yritti ajaa oikeuksiaan kommunismin kautta. Tietenkin koska tämä teos on muistelmateos, siihen kirjoitetut kokemukset ovat jälkiviisauden rakentama kertomus, jossa todennäköisesti vastakkainasettelut ovat liotellut. Mutta tuntien Etelä-Amerikan historian, bolivialaisen hallituksen väkivaltaisuus ja antidemokraattisuus ovat totisinta totta. Juuri kokemuksiensa takia kirjailija pääsikin puhumaan YK:ssa, ei niinkään ideologiansa takia, vaan juuri koska hän oli nainen, joka kärsi mitä hirvittävintä sortoa.
