Avainsana-arkisto: uskonnollinen fundamentalismi

Patriarkaalinen dystopia

Margaret Atwoodin, vuonna 1985 julkaistu ”Orjattaresi” on feministinen dystopiaromaani amerikkalaisesta äärikristillisestä fasistivaltiosta.     

1

Tämä teos on ollut monta vuotta luettavana, mutta aina unohdin laittaa sen lukulistaan. Kuitenkin HBO-TV- sarjaversion jälkeen paineet lukea kirja kasvoivat. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi, enkä pettynyt. Onneksi pidätin itseäni katsomasta TV-sarjaa, jotta en olisi jatkuvasti se ihmisklisee, joka katsoo filmatisoinnin ensin ja lukee vasta sen jälkeen alkuteoksen.    

Idea    

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sota ja saasteet ovat tuhonneet luonnon ja hitaasti myrkyttäneet puolet ihmiskunnasta steriileiksi. Poliittisesti ja demografisesti epävakaassa tilanteessa Yhdysvallat syöksyi äärikristilliseen fasismiin. Naiset alistettiin toisen luokan kansalaisiksi, joitten ainoa tehtävä on synnyttää lapsia. Naiset jaettiinkin erilaisiin kasteihin, kuten kotiäidit, kotiapulaiset, poliittiset komissaarit ja kiertäviksi synnytyskoneiksi toimivat orjattaret. Kirja on yhden orjattaren kertomus hänen elämästään poliittiseen eliittiin kuuluvan komentajan kartanossa. Koska lasten saaminen on vaikeaa, orjattarien tehtävä on toimia poliittisen eliitin synnytyskoneina, kun oma vaimo koetaan steriilinä.    

Totalitarismista taidetta    

Vaikka tiesin mistä tämä romaani kertoi, yllätyin siitä, miten täydellisesti se jäljittää totalitaristisessa yhteiskunnassa elämistä. Romaanin maailma on yhtä ahdistava kuin Richard Wrightin ”Musta poika” (1945), George Orwellin ”1984” (1949) tai Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008), mutta sekaan on lisätty selkeitä feministisiä ideoita näkymättömästä miehisestä vallasta ja naisten supistetusta itseilmaisun tilasta. Mutta toisin kuin moni spekulatiivinen romaani, Atwood osaa kirjoittaa taiteellista ja tunteikasta proosaa, joka teki lukukokemuksesta paljon syvällisemmän.    

”Orjattaresi” ei ole ahdistava sen takia, koska se kuvaa äärimmäisen repressiivistä yhteiskuntaa, vaan koska se kuvaa niin täydellisesti alistetun ihmisen tunnemaailmaa, jossa ajatukset ovat melkein ainoa vastarinnan muoto. Jossa muistaminen on rohkea teko, koska diktatuuri on pyrkinyt hävittämään tai vääristelemään menneisyyden.    

Tuntui kuin olisin lukemassa oikeaa dokumenttia, eikä fiktiota. Tämäkin voi johtua siitä, että olen lukenut Richard Wrightin edellä mainitun omaelämäkerran, jossa kuvataan miltä tuntui elää mustana 1900-luvun alun Etelä-Valtioissa rotuerottelujärjestelmässä, missä vääräksi koettu kävelytyyli tai katse voisi tuoda kuolemantuomion.     

Ongelmia    

Mielestäni tämä oli täydellinen mestariteos, mutta huomasin Goodreadsissa, että jotkut valittivat tämän kirjan olevan hidas ja tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on markkinoitu scifinä tai sitten TV-sarjassa on enemmän toimintaa, joten ihmiset odottivat jotain seikkailukertomusta. Tämä romaani on enemmänkin psykologinen tutkielma naisen ankarasta repressiosta.     

Yhteenveto     

Margaret Atwoodin ”Orjattaresi” on todella hyvä romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksensa, mutta ei vain sen taiteellisen kerronnan vuoksi, mutta koska se on pelottavan ajankohtainen. Romaanin äärikristillisen diktatuurin ideologian käsitykset naisista, ja heidän sorron oikeutus kuulostavat ahdistavan samankaltaiselta kuin nykyisen äärioikeiston ja erityisesti miesasialiikkeen äärisiipien retoriikalta. Esimerkiksi idea naisten ”jakamisesta” kaikille miehille, jotta nämä saavat seksiä tai käsitys naisista perimmäisinä huorina, joita pitää kesyttää tai puheet ”synnytystalkoista” ovat täällä Suomessakin esitetty vakavissaan tai puolivitsinä.     

Elämme ajassa, jossa internetin pimeimmistä nurkista on jalkautunut incel ja manospheren naisvihamielisiä ideologioihin uskovia massamurhaajia. Tämän romaanin varoituksen sanat ovat kipeämpiä kuin 80-luvulla. Atwoodin visioima naisvihamielinen ideologia on totta ja sitä kannattaa kasvava joukko murhanhimoisia nuoria miehiä. Brasiliassa onkin jo paljastunut uskonnollisen kultin johtaja, joka ylläpiti vangittujen naisten lapsifarmeja, joissa teollisesti tuotettiin lapsia myytäviksi lapsettomille pariskunnille ympäri maailmaa. Tällaiset kauhut voivat kasvaa, kun Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on jo noussut äärikristillisiä myötäileviä hallituksia, jotka ovat aktivoineet monet naiset huomaamaan, että tämän romaanin dystopia voi olla mahdollinen heidän elinaikanaan. Tämä kirja pitäisikin olla pakollinen kaikille luettavaksi.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Uskovaisten seurassa

V.S. Naipaulin ”Uskovaisten seurassa” (oma suomennos) on matkakirja, jossa pyritään haastattelujen avulla avaamaan islamilaista fumdamentalismia.

20170803_163526

Naipaul kuvaa vierailemaansa maitten poliittista, kulttuurista ja uskonnollista historiaa, samalla pohdiskelleen eri oppaitten kanssa, miten islamilainen fundamentalismi nousi ja, miksi juuri nyt modernissa globaalin kapitalistisen hegemonian aikakautena, tämä menneisyyteen katsova liike on niin helvetin suosittu muslimimaailmassa? Vastaakseen kysymykseen Naipaul lähtee vallankumouksen jälkeiseen Iraniiin, Pakistaniin ja Indonesiaan haastattelemaan erilaisia muslimifundamentalisteja. Erityisesti sellaisia, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, mutta kääntyivtä kaikista jyrkimpään islamintulkintaan, jossa fantasioidaan globaalista kalifaatista.

Kirja käy läpi perinteisen islamilaisen teologian ja, miten jokaisessa maassa uskonto on ilmennyt historian aikana. Kirjan henkilökohtainen sävy antaa lukemiselle sujuvuutta. Naipaulin omat analyysit eri kansakuntien käsityksistä ja haastatteltavien vastauksista olivat kiinnostavaa luettavaa.

Vaikka Naupal ei ihan kirjoita kaikista objektiivisemmalla tieteellisellä standardilla, niin hän tekee tässä kirjassa suuria oivalluksia haastattelutyylillään. Naipaul kysyy hyvin yksinkertaisia kysymyksiä ja vielä ysinkertaisempia jatkokysymyksiä, jotka antavat vaikutelman haastateltaville, että hän ei tiedä mistään mitään. Se onkin kirjailijan nerokkuus. Hän pakottaa fundamentalistit selittämään omaa järkeilyään, joka heille on itsestäänselvyys, mutta meille ulkopuolisille voi tuntua todella järjettömältä.

Naipaul ei anna suoria vastauksia, vaan spekuloi haastattelujen jälkeen, mitkä voisivat olla syyt ryhtyä fumdamentalistiksi? Kirjassa paljastuu hyvin se tosiasia, että mitä epätasa-arvoisempi maa ja mitä suuremmat rakennemuutokset vaikuttavat siihen, sitä houkuttelevammaksi uskonnollinen fundamentalismi muuttuu. Naipaul analysoikin islamilaista fundamentalismia hyvin kriittiseksi ja osoittaa sen, että se on historiallisesti melko nuori ilmiö, joka perustuu täysin anakronistiseen käsityksen islamin historiasta.

Toinen kirjassa useasti nouseva huomio on fundamentalismin epämääräisyys. Useat Naipaulin haastattelemat fundamentalistit, niin naiset kuin miehet, eivät osaa kertoa, miksi teokratia olisi parempi kuin sekulaari valtio? Esimerkiksi islamilaisen teokratian ideat talousjärjestelmästä ovat olemattomat. Fundamentalisteilla on vain epämääräisiä periaatteita köyhien auttamisesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta ei mitään konkreettista teoriaa, miten nämä periaatteet saavutetaan.

Naipaul paljastaa, että fundamentalismi houkuttelee ihmisiä, koska se vetoaa heidän lapsuuden epämääräisiin mielikuviin jostain ”loistavasta” menneisyydestä, joka islamissa tarkoittaisi ensimmäistä kolmea muslimisukupolvea Muhammadin jälkeen. Kirjailija osoittaa, että ei näittenkään sukupolvien historia ollut loistava, joten suurimmaksi osaksi fundamentalistit pelaavat vain mielikuvilla, jotka tuntuvat järkeviltä, koska moni islamilainen maa on niin köyhä ja moderni maailma musertaa alleen perinteisen kulttuurin ja arvot. Moni muslimi tuntee syvää ahdistusta siitä, että he joutuvat kilpailemaan toisiaan vastaan kapitalistisessa järjestelmässä, missä aito yhteisöllisyys ja toisten auttaminen on täysin kadonnut, eikä mikään ole enää pysyvää kuin lapsuuden muistoissa.

Mielestäni kirjailijan kuvaama muslimifundamentalistien hyväksikäyttämä mielikuvat ”hyvistä vanhoista ajoista” muistuttavat todella paljon fundamentalistikristittyjen, konservatiivien ja äärioikeistolaisten ajatuksia. Jos on koskaan tutustunut autoritaarisen mielen-teoriaan tai sen kaltaisiin mielikuvatutkimuksiin, niin tässä kirjassa ilmenevät mielikuvat ovat hyvin samanlaisia. Naipaul päättyykin siihen johtopäätökseen, että uskonto itsesään ei ole se ongelma, koska se on niin monessa sarassa ristiriidassa fundamentalistien käsitysten kanssa, mutta enemmänkin niisä kurjissa ja lähes epätoivoisissa oloissa, joissa moni elää. Enkä tarkoita henkikökohtaista köyhyyttä, koska moni haastateltava fundamentalisti ei ole koskaan ollut köyhä, vaan moni on korkeasti koulutettu länsimaisissa yliopistoissa ja muutenkin elää hyvinkin mukavaa elämää. Mutta omasta etuoikeudestaan huolimatta nämä nuoret kokevat, että yhteiskunta, jossa elävät on köyhä ja sairas kaiken kilpailun ja eriarvoisuuden takia. Kaikki vapaan markkinatalouden tuomat eriarvoistumisen lieveilmiöt koetaan olevan länsimaista ”sairautta”, joka on tuhoamassa kuvitteellisen muslimi-idyllin, jota nämä fundamentalistit kuvittelevat saavan takaisin alistamalla koko yhteiskunnan tiukkoihin keskiaikaisiin islamilaisiin lakeihin.

Ristiriitaisinta onkin, että vaikka fundamentalistit kiroavat länsimaista kapitalismia, niin he haluavat kaiken sen tuottaman huipputeknologian ja infrastuktruurin itselleen. He kuvittelevat, että globaali kapitalismi toimisi paremmin, jos sen toteuttaisi islamilaisilla arvoilla. Tällainen ajattelu muistuttaa todella paljon äärioikeistoa, joka samaan aikaan haukuu ”eliittiä” mutta puolustaa henkeen ja vereen vapaata markkinataloutta, joka juuri aiheuttaa heidän ”edustaman” kansan kurjistamista.

Naipaul osoittaakin kirjassaan, että nämä mielikuvat ovat täysin epärealistisia ja tuhoontuomittuja. Kirjailija argumentoi kirjassaan haastattelujen jälkeen tai välikommenteissa, että moni islamilainen fundamentalisti ei ole ihan loppuun asti miettinyt asioita ja ennustaakin, että mikä tahansa ongelma, mikä ilmenee islamilaisessa valtiossa, olipa se Iranissa tai Pakistanissa, tulaan kokemaan olevan jonkun muun syy (yleensä amerikkalaisten tai juutalaisten), eikä heidän epämääräisten fantasioitten seurausta. Jo Pakistanissa Naipaul osoittaa, että kun jokin sosiaalinen ongelma ei ratkea, niin lääkkeeksi annetaan viela tiukempi ja barbaarisempi islamilaisen lain tulkinta, mutta ongelma jatkuu. Fundamentalisteilla on epämääräinen mielikuva täydellisetä maailmasta, johon muu maailma on sovitettava. He ovat kykenemättömiä näkemään rakenteellisia ongelmia ja luulevat, että kaikki rakteaa, jos ihmiset vain noudattavat tiukkaa sharia-lakia. Tietenkin maailma ei niin toimi ja sen takia fundamentalistimuslimien projektit ovat tuhoon tuomittuja.

Todella hyvä kirja, joka mielestäni avaa sen mielikuvien samankaltaisuuden länsimaisen konservatiivin ja muslimifundamentalistin välillä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto