Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on vuonna 1930 julkaistu eeppinen scifi-kertomus ihmisen tulevasta kehityshistoriasta. Sivuhuomiona, tämä vuoden 1985 suomennoksen kansitaide on ruminta, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Tällainen kansitaide pitäisi tuomita Haagin tuomioistuimessa rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Ehkä kustantaja tiesi tämän, koska en löytänyt kirjassa kansitaiteen tekijän nimeä!
Idea
Kirja on kehystetty kuin se olisi miljoonien vuosien päässä olevan ihmislajin viimeisen edustajan kirjoittama teos ihmiskunnan modernista historiasta.
Vaikka kirja on nyt melko vanha, sen jättiläismäinen kuvitteellisen evoluutiohistorian kertomus on yhä ajankohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä. Kirjan alussa seurataan muutamaa päähenkilöä, jotka osallistuvat suuriin historiallisiin tapahtumiin, mutta pikkuhiljaa aikaskaala kasvaa niin suureksi, että yksilöt katoavat. Kirja alkaa keskittyä puhtaasti ihmiskuntaan kokonaisuutena kuin se olisi vain todella älykäs eläinlaji. Koko geologisten epookkien musertava jättiläismäisyys iskee ihmiskuntaa samalla brutaalilla voimalla kuin muinaisia dinosauruksia. Tämä tarkoittaa massiivisia geologisia kuin kosmisia tapahtumia, jotka kääntävät ihmiskunnan biologisen evoluution uusiin suuntiin.
Kirjan kantavin teema onkin syklinen aikakäsitys, jossa ensin sivilisaatioita nousee ja romahtaa kuin sieniä sateella, kunnes romahdukset ovat niin totaalisia, että lajimme taantuu takaisin villieläimeksi. Mutta miljoonien vuosien päästä taas kehitymme uudeksi, mutta älykkääksi lajiksi, mutta sitten taas iskee jokin onnettomuus, joka joskus on itsemme aiheuttama. Mutta lopulta ihmiskunta selviytyy aurinkokunnan mahtavimmaksi lajiksi.
Lukijalle tulee sama tunne, kun lukiessa Ruan Gattisin ”Vihan kadut” (2015) romaanin alkua: hahmon, tai tässä tapauksessa ihmiskunnan tilanne, vain pahenee ja sitä yrittää epätoivoisesti löytää edes pieninkin lohdutuksen aihe, kunnes sekin muserretaan. Silti lukijalle syntyy halu löytää edes jotain positiivista, jotain pienintäkin merkkiä, että hahmo selviytyy.
Geologian tunteellisuus
”Viimeiset ja ensimmäiset” voi kuulostaa joiltain tylsältä kirjalta, joka etenee kuin tietokirja, mutta jossa tieto on ”turhaa” kun se käsittelee yhden brittiläisen kirjailijan mielikuvitusta, mutta asia ei ole niin. Stapledon on loistava kirjailija ja hän kykenee kuvaamaan historialliset tapahtumat suurena kertomuksena, jossa lukija tajuaa ihmiskunnan mitättömyyden universumin skaalassa. Lukiessani tätä kirjaa, tunsin samaa liikutusta kuin Carl Seaganin mahtavassa ”Pale Blue dot” puheessa. Haastan kenet tahansa kuuntelamaan sitä puhetta, ilman että tulee tippa linssiin!
Kuten edellä mainitun tutkijan puheessa, Stapledon osoittaa, että vaikka kuinka älykkäiksi ja ylivertaisiksi me luulemme itseämme, olemme oikeastaan yksi eläinlaji muitten joukossa, joka on yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin muut. Elämme pikkuruisessa sinisessä planeetassa todennäköisesti yksin jättiläismäisessä universumissa. Todellisuus voi pyyhkäistä meidät olemattomiin hyvin helposti, eikä meistä jäisi yhtään mitään jäljelle, eikä kukaan jäisi edes ihmettelemään. Kaikki rakennuksemme, korkeakulttuurimme, tieteemme, filosofiamme ja rakkaitten sukulaisten muistot ovat hain hiekanjyviä jättiläismäisessä aavikossa. Vain hetkellistä kohinaa luonnonilmiöitten rinnalla.
Profeettoja
Vaikka tämä kirja voi kuulostaa jonkun nihilistisen ateistin fantasiointina, niin kirja on syvästi uskonnollinen, mutta ei tavallisessa merkityksessä. Olaf Stapledonin käsittelee samaan aikaan uskonnon evoluutiota. Tuhansissa vuosissa kaikki nykyiset valtauskonnot sulautuvat toisiinsa, kunnes niistä kehittyy uusi uskonto, joka vuorostaan muuttuu uudeksi ja niin edelleen. Ihmiskunta kaipaa lohtua ja merkitystä suuressa maailmassa ja joka kerta lajimme keksii jonkun uskonnollisen filosofian selittämään itsensä ja maailman. Kaikki nämä ovat lopulta vain tapoja käsitellä armotonta todellisuutta, mutta silti merkityksellisiä niin yksilöille kuin lajillemme. Kirjassa viimeinen ihmislaji uskoo yhä johonkin, vaikka se ei ole koskaan miljoonissa vuosissa onnistunut todistamaan tieteellisesti, että olisi edes olemassa jokin jumala tai muu älykäs voima. Silti vakaumus, että ihmiskunta on erikoinen laji, jolla on suuri kohtalo elää yhä.
Ajankohtainen
Vaikka tämä kirja kirjoitettiin 1930-luvulla, se on ahdistavan ajankohtainen. Jo se, että kirjailija ennusti Toisen maailmansodan, ydinpommin, kylmän sodan ja Kiinan kommunistisen vallankumouksen ja siitä siirtyminen takaisin kapitalistiseksi supervallaksi ovat huikeita. Mutta pelottavampaa on tapa, jossa meidän nykyinen sivilisaatio romahtaa kirjassa. Stapledonin mukaan tulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaa öljyn loppu, mutta kulttuurimme on niin kietoutunut siihen, että emme tee mitään asian korjaamiseksi, vaan takerrumme hedonistisesti luonnonvaroja kuormittavaan elämäntapamme, kunnes alennumme sotimaan viimeisistä öljypisaroista. Syttyy maailmansota, joka tuhoaa sivilisaatiomme niin perusteellisesti, että syöksymme takaisin keskiaikaan, joka kestää tuhansia vuosia. Viime vuoden IPCC-raportin jälkeen tällainen skenaario tuntuu todennäköiseltä. Kaikkien tulisi lukea tämä kirja nykyään ja osoittaa Stapledonin olleen väärässä sivilisaatiomme kohtalosta.
Ongelmia
Vaikka pidän tätä kirjaa mestariteoksena, siinä on paljon puutteita. Suurin ongelma on kirjan alku, joka käsittelee modernin ajan tulevaisuutta. Kirjailijan yritykset ennustaa modernia politiikkaa ovat suurimmaksi osaksi hyvin lapsellisia, epäuskottavia ja hieman rasistisia. Tässä ei ole mitään vihamielistä rasismia, vaan enemmänkin sellaista viatonta ”jokaisella rodulla on omat kyvyt” tyyppistä muka hyväntahtoista rasismia. Kirjailijan mielipiteet mustista ja aasialaisista ovat erityisen vanhentuneita, vaikkakin hän ei näe mitään ongelmaa eri ihmistyyppien sekoittumisessa, kun maailman eri kolkat yhdistyvät parantuvien liikenneyhteyksien kautta.
Koko kirjan alku onkin nykystandardeissa niin vanhentunutta ja kömpelöä, että melkein ajattelin jättää kesken. Silti puursin läpi, kun halusin tietää, miten kirjailija ennustaa kaukaisemman tulevaisuuden. Onneksi kirjan keskikohdasta, kun moderni sivilisaatiomme on romahtanut, varsinainen eeppinen evoluutiohistoriamme alkaa. Siitä kirja vain nousee mahtaviin ja kaukonäköisiin ulottuvuuksiin. Jopa planeettojen välinen sota marssilaista parvimielistä superorganismia vastaan käydään. Saamme lukea erilaisista ihmislajeista, joilla on erilaisia ympäristöön sopivia kykyjä, mutta myöskin miten opimme manipuloimaan omia geenejä, luodakseen uusia ja parempia versioita jälkipovistamme.
Yhteenveto
Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on yksi parhaimmista scifi-kirjoista, joita olen lukenut. Se ei ole vain jännittävä kertomus tulevaisuudesta, vaan elämää suurempi kertomus ihmiskunnan psykologiasta ja epätoivoisesta kamppailustamme luonnonlakeja vastaan. Kirjassa onkin sen äärimmäisen luonnontieteellisestä asenteesta huolimatta, hyvin kristillinen viesti ylimielisyydestämme luontoa kohtaan, joka lopulta tuhoaakin meidät.
