Avainsana-arkisto: uusvasemmisto

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous