Avainsana-arkisto: väkivalta

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Dekolonisaation ajankohtaisuus

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Sorron Yöstä

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideat afrikkalaisten mielistä. Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Rakenne

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 60-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista. Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Dekolonisaatio

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikalliset kulttuurit, orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwelilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti. Tässä kirjassa onkin hyvin selostettu se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaitten eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa. Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” (1992), Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2014) Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” (2015), Adam Hochschildin ”Kuningas Leopoldin haamu” (2015) ja Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” (2016) ovat hyviä populaareja tieoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioitten eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin. Joittenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöitten ja kaivostyöntekijöitten elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta. Niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan. Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdoin pelisäännöt.

Viiltävää tekstiä.

Vaikka tämän kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista. Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyä afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää oman tiensä, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten moderni nationalismi. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät heidän keksimiensä rakenteitten pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että he tarvitsevat käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai innostunut?

Ongelmia.

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi? Vaan kirjailija pitää itsestään selvänä sosialismin erinomaisuuden.

Mutta kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltiot ovat menneet yhtä perselleen kuin kapitalistiset, jos ei enemmänkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni Afrikkalaisen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa, oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut Kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes, että nämä voisivat yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita. Kirjailijan mukaan, kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näitten osioitten ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Yhteenveto

Ehkä 60-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa perusteos. Tai sitten olen lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana. Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tuntee, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikkakin ei kaikista tapauksissa hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä, kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta? Mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä juuri, miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä? Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Lasten pahoipitelystä viihdettä

Jan Guillouin ”Pahuus” on ruotsalainen romaani sisäoppilaitoksen simputuskulttuurista.

42   

Kirja kertoo nuoresta pojasta nimeltä Erik, joka kasvaa väkivaltaisen isänsä takia väkivaltaiseksi nuorisorikolliseksi. Kirjailija kuvaa karmivan yksityiskohtaisiesi lapsiin kohdistuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tarkka kuvaus johtuu siitä, että Guillou kuvaa osittain omia kokemuksiaan.   

Mutta pahinta eivät ole kirjan veriset väkivaltakuvaukset, vaan se, että tarinan kertoja on itse lapsi, joka on niin tottunut brutaaliin väkivaltaan, että pitää sitä normaalina. Tämä pahuuden banalisointi kosketti todella paljon juuri, koska se on samaan aikaan epätodellista, mutta kuitenkin kylmän realistista. Lapsi ei tiedä muusta maailmasta, joten tietenkin hän tulee kokemaan isänsä väkivallan osaksi normaalia elämää.

Eri sattumusten kautta tarinan päähenkilö päätyy sisäoppilaitokseen, jossa hän lupaa olla hakkaamasta ketään. Valitettavasti sisäoppilaitoksessa on oma väkivallan kulttuuri. Koulussa on ”toverikasvatus” järjestelmä, jossa vanhimmat oppilaat muodostavat neuvoston, joka ylläpitää koulussa kuria. Kurinpitoon kuuluu ruumiilliset rangaistukset.    

Väkivaltaan karaistunut Erik joutuu nyt jälleen tappelemaan. Kuittenkin koulun sääntöjen mukaan oppilaat eivät saa lyödä neuvoston jäseniä, jos haluavat pysyä koulun oppilaina. Koska Erik pelkää enemmän omaa isäänsä, hänen on keksittävä tapa kostaa neuvoston jäsenille, ilman että hän lyö suoraan heitä. Tästä alkaa romaanin juoni, jossa väkivalta ja juonittelu eskaloituvat koko ajan vaarallisempiin ulottuvuuksiin.    

Guillouin kuvaa todella hyvin lapsien ajattelutapaa ja, miten väkivalta etäännyttää ihmisen itsestään. Joka kerta, kun Erik joutuu tappeluun tai väkivallan kohteeksi, hän vaihtaa kerronnan kolmanteen persoonaan, ikään kuin eristääkseen oman herkän mielensä ruumiinsa kidutuksesta. Mutta, kun Erik itse on hakkaamassa jonkun, kerronta palaa ensimmäiseen personaan.    

Suunnaton valkoinen viha, muuttuu päähenkilön suojamuuriksi, jolla tämä kestää vastapuolen iskut. Silkka väkivalta ei enää tietyssä kohdassa juonta enää tepsi kumpaakaan osapuoleen, joten molemmat alkavat käyttää mielikuvitustaan saadakseen aikaan maksimaallista kärsimystä ja nöyryytystä vastapuoleen. Fyysinen kipu itsesään ei satu niin paljon, vaan nöyryyttävä tapa, jolla se saadaan aikaan. 

Tässä kirjassa tappelut ovat todella hienosti ja lähes taiteellisesti kuvattuja. Neniä murtuu, huulia repeytyy ja hampaita hakataan irti. Verta roiskuu litratolkulla pitkin koulupihoja. Välillä meno on niin hurjaa, että unohtaa hahmojen olevan nelos- ja vitosluokissa.     

”Pahuus” ei ole romaani herkkävatsaisille. Tässä oli sen verran irvokasta väkivaltakuvausta, että piti välillä pysähtyä hetkeksi, mutta kaikki kompensoituu hahmojen tunteikkuudella. Nämä ovat lapsia, jotka pelkäävät ja rakastavat, jolloin samaistut heihin ja tunnet kaiken, mitä hekin tuntevat: Vihan, rakkauden, epätoivon, surun ja voiton tuottaman adrenaliinin. Nämä seikat tekevätkin tästä romaanista niin loistavan. Pahuus ei ole mikään pimeä voima joissain ihmisissä, vaan tietyissä tilanteissa syntyvä mahdollisuus. Kuka tahansa voi olla paha ja tämän kirjan korostaa koulun historiankuvauksella, jossa paljastuu, että monet sen oppilaista lähtivät vapaaehtoisesti Natsi-Saksan SS-joukkoihin. Tämä natsihenki jatkuu koulussa Toisen maailmansodan jälkeen rasismina ja homofobiana, jota koetaan olevan osa normaalia ”ajan henkeä” eikä kukaan pidä näitä asenteita pahoina, kunnes ne kohdistuvat itseensä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin