Avainsana-arkisto: vakoilu

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Kotimaista äärioikeistoa kylmän sodan aikana

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on tänä vuonna (2018) julkaistu tietokirja otsikossa mainituista hupsuttelijoista.

17

Rakenne

Kirja perustuu Kotosen omiin tutkimuksiin, jonka lähteinä hän käyttää eri tiedustelupalveluitten ja itse ääriliikkeen arkistoituja asiakirjoja. Tässä on siis paljon ennennäkemätöntä materiaalia suomalaisista äärioikeistolaisista ryhmittymistä. Yllätyinkin siitä, miten paljon erilaisia valkoista ylivaltaa ajavia ryhmittymiä ja puolueita Suomen historian aikana on ollut.

 

Historia

Kotonen näyttää hyvin, miten Toisen maailmansodan kauhut joko tapattivat tai karkottivat fiksuimmat ihmiset äärioikeistosta, jonka jälkeen liike jäi marginaalisten kylähullujen poliittiseksi ideologiaksi. Pekka Siitoin ei siis ollut ainoa sekopää uusnatsi Suomen historiassa, vaan koko Kylmän sodan aikana, joka ikinen suomalainen ääriliike oli jonkun oikeasti mieleltään sairaan jäbän johdossa. Enkä tässä liioittele, vaan Kotonen viittaa konkreettiseen tutkimukseen, jossa todetaan Toisen maailmansodan jälkeisen äärioikeiston olevan pääosin mielisairaitten johdossa. Joskus jäseninä oli kirjaimellisesti mielisairaalasta paenneita. Meno tässä kirjassa on siis kuin Stewart Homen romaaneissa, miinus homoseksi ja rämeitten primitiivinen rytmi.

Kahdenlaisia liikkeitä.

Suomessa oli kaksi erilaista äärioikeistolaista ryhmätyyppiä. Ensimmäinen koostui sekopäisistä nuorista opiskelijoista tai kaveriporukoista, jotka kaljatuoppien jälkeen perustivat natsijärjestön ”koska oli kiva vitsi”. Ja sitten oli vanhempien järkensä menettäneitten keski-ikäisten miesten tosissaan perustetut äärioikeistolaiset liikkeet.

Ensimmäisen kategorian liikkeet rajoittivat toimintansa ilkivaltoihin ja lentolehtisten levittämiseen, mutta eivät vakavissaan pyrkineet ajamaan äärioikeistolaista politiikkaa tai terrorismiaaltoa. Enemmänkin nuoret halusivat leikkiä natsia ja ”ärsyttää kommunisteja”. Toisessa ryhmätyypissä taas yritettiin päästä eduskunnalle ja jopa suorittamaan terrori-iskuja, mutta ryhmittymien yhteenlaskettu älykkyysosamäärä ei siihen riittänyt.

Lukiessani jokaisen erilaisen pikkuryhmien historian ja perustajien sitaatteja, en pystynyt olla nauramatta, koska meno oli aika säälittävää. Kirjailija korostaakin, että suurin osa ryhmittymistä hajosi vuodessa tai ei edes onnistunut olemaan ryhmä, vaan yhden sekopään johtama ”järjestö”.

Terrorismi

Toinen yllättävä havainto oli, että muutama suomalainen äärioikeistolainen ryhmittymä harjoitti terrorismia. Esimerkiksi Pekka Siitoimen ryhmittymät syyllistyivät muutamaan pommi-iskuun.

Kuitenkin Suomen historian erilaiset tiedustelupalvelut tarkkailivat aktiivisesti näitä ryhmittymiä. Paitsi SUPO, joka oli hyvin ymmärtäväinen äärioikeistolaisia liikkeitä kohtaan ja joissain tapauksissa, jopa varoitti joitain liikkeitä lopettamaan hörhöily etukäteen, jotta niitten jäseniä ei tarvitsisi pidättää.

Kirjailija analysoikin, miten SUPO:lla oli vaikeaa tunnistaa äärioikeistolaisia liikkeitä, jos nämä eivät avoimesti heiluttaneet hakaristilippija. SUPO:n asiakirjoissa käy ilmi, että tiedustelupalvelun tutkijat pitivät joitakin hyvinkin rasistisia ääriliikkeitä ”vähän liian innokkaina kansallismielisinä” eikä fasisteina. Kotosen mukaan tämä johtuu siitä, että SUPO muodostui pääosin oikeistolaisista, jotka pitivät tärkeämpänä tutkia äärivasemmistoa.

Puolueettomuus

Tämä on ehkä se yksi harvinainen suomalainen kirja äärioikeistosta, jonka ei-vasemmistolainen on kirjoittanut. Joittenkin mukaan tämä tekee heti tästä kirjasta uskottavamman kuin kaikki muut edelliset. Vaikka tässä kirjassa ei ilmenekkään mitenkään kirjailijan poliittinen tausta, on tässä tiettyjä vihjeitä hienovaraisesta asenteellisuudesta. Erityisemmin se näkyy siinä, että Kotonen vähättelee talouden vaikutusta äärioikeistolaisten liikkeitten kasvussa. Kirjailija mainitseekin, että vasemmistolaiset ideat äärioikeistosta ”taantuvan kapitalismin viimeisenä yrityksenä pelastaa itsensä” ovat typerä. Kirjailija ei pyri todistamaan näitä teorioita vääräksi, vaan kuittaa ne heti hölynpölyksi. Mutta ottaen pois tämän talouspuoluen totaalisen välttämisen, tämä on aika tasapuolinen kirja, joka tunnustaa, että äärivasemmistoa ei voi rinnastaa äärioikeistoon.

Äärioikeistolaisuus

Kirjailija määrittelee kirjan alussa, mikä on äärioikeistolaisuus? Hyvin pienellä, mutta äänekkäällä vähemmistöllä on näkemys, että äärioikeisto on vain joukko vasemmistolaisia, jotka onnistuivat huijaamaan sekä itsensä, että muut uskomaan, että he ovat oikeistolaisia. Kotonen ei kuitenkaan kuulu näihin hörhöihin, vaan tukeutuu valtavirtanäkemykseen äärioikeiston määritelmästä.

Kaikki kirjassa olevat liikkeet määrittelevät itsensä oikeistolaisiksi, kaikki kannattavat jonkun muotoista markkinataloutta, kaikki ovat rasistisia, vihaavat kommunisteja ja uskovat valtion olevan organismin kaltainen entiteetti, joka toimii vain jos sen kansalaiset ovat yksimielisiä.

Yksimielisyys tavoitellaan hävittämällä erimieliset ja -väriset ihmiset ja eturyhmät. Tärkeämpänä on saada kansan yksimielisyys, joka edistää kotimaisen teollisuuden ja pienyrittäjien intressejä.

Mutta Kotosen mukaan yleistä kaiken kattavaa määritelmää äärioikeistosta ei ole, koska oikeisto ja vasemmisto -jako ovat ajassa muuttuvia. Tämä voi olla joillekin ihmisille yllätys, mutta 1700-luvun oikeisto ja nykyinen oikeisto ovat hyvin erilaisia, joten on tarkasteltava poliittisia liikkeitä aikalaiskontekstin kautta, eikä nykyisen linssin läpi.

Esimerkiksi nykyään oikeistoa pidetään vapaata markkinataloutta kannattavana suuntauksena, mutta 30-luvun pörssiromahduksen jälkeen suurin osa oikeistosta luopui täysin sääntelemättömästä kapitalismista ja kannatti jonkun muotoista sääntelyä ja hyvinvointivaltiota.

Kotosen mukaan yhdistävin asia äärioikeiston ja oikeiston kanssa on kuitenkin koetun vallitsevan järjestelmän puolustaminen. Siinä, missä oikeisto pyrkii ylläpitämään tiettyjä yhteiskunnallisia rakenteita lainsäädännöllä, äärioikeisto pyrkii ylläpitämään koettua vallitsevaa järjestelmää hävittämällä kaikki erimieliset brutaalilla väkivallalla. Kirjaimellisesti äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta.

Erot talouspolitiikassa ovat Kotosen mukaan siinä, että perinteinen oikeisto ymmärtää kapitalismin toimivan parhaiten globaalissa mittakaavassa, kun taas äärioikeisto yrittää rajoittaa sitä ”kansalliseen kapitalismiin”. Kirjassa tämä näkyy siinä, miten joka ikinen liike kehystää toimintansa ”isänmaan”, ”kansallishengen” ja ”laillisuuden” puolustamisena, eikä vaikka vanhan vallan kumoamisella.

Yllättävintä oli kuitenkin kirjassa tehty huomio, että muutama suomalainen äärioikeistolainen oli entinen kokoomusnuori tai pyrki rekrytoimaan järjestöstä nuoria omiin ryhmittymiin. Kotonen kirjoittikin, että Kokoomus oli aktiivinen puhdistamaan puolueestaan kaikki äärioikeistolaiset, koska Toisen maailmansodan jälkeen puolue siirtyi kannattamaan liberalismia ja se oli sitoutunut Pariisin rauhansopimukseen (Neuvostoliiton kanssa tehty Jatkosodan jälkeinen rauhansopimus, jossa kiellettiin fasistiset järjestöt).

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailija ei vedä yhtäläisyyksiä vanhoihin äärioikeistolaisiin ryhmittymiin ja nykyisiin. Esimerkiksi Suomen sisun perustajajäsenin kuuluu entistä IKL:än porukkaa ja Soldiers of Odinissa on entisiä Joensuun skinheadeja. Toki lopussa kerrotaan äärioikeistolaisen propagandan leviävän netissä laajemmalle kuin aiemmin, mutta muuten kirjailija ei ota kantaa nykyisiin ryhmittymiin, ei edes kiellettyyn PVL:ään, muuten kuin sivumainintana.

Yhteenveto

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on hyvä ja helppolukuinen kirja. Pikkupuuttuteista huolimatta tämä on erinomainen teos niin äärioikeiston teoriasta, taktiikoista, muuntautumiskyvystä, propagandasta kuin itse ryhmittymien historiasta. Parasta, mitä tässä teoksessa sain, on ihan virallinen toteamus, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu teeskennellä kannattavansa ihmisoikeuksia, kuten sananvapautta, edistääkseen omaa agendaansa, joka on näitten vapauksien kumoaminen.

Kotonen osoittaa hyvin, miten monet ryhmittymät pyrkivät huijaamaan valtavirtayleisöä erilaisilla propagandataktiikoilla, kuten perinteinen ”olemme vain huolestuneita isänmaallisia kansalaisia”. Oma suosikkini oli tässä kirjassa mainittu yleinen taktiikka, jossa hankitaan yksi juutalainen jäsen, jotta ääriliikettä ei voisi syyttää antisemitismistä, vaikka holokausti kuuluikin liikkeen tavoitteisiin. Eli perinteinen ”mulla on musta kaveri, joten en voi olla rasisti” argumentti. Tämä on hyvä yhteenveto äärioikeistosta: he ovat kieroja paskiaisia.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus