Avainsana-arkisto: valemedia

kesäkuu 17, 2018 · 5:18 am

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue”

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 2, 2018 · 6:18 am

Infosota

Saara Jantusen ”Infosota” on populaari tietokirja nykyisestä hybridisodankäynnistä.   

24

Omasta puolesta tämä kirja tarjosi aika paljon todisteita siitä, että suomalinen äärioikeisto koostuu Venäjän hyödyllisistä idiooteista tai suoranaisista agenteista, mutta muuten tämä kirja on aika hatara.  

En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on popularisoiva teos, kun asiat ovat tässä kirjassa yksinkertaistettu todella paljon. Vai johtuuko se siitä, että Jantunen on vain laiska, kun tässä kirjassa puuttuu kaikki kunnon teoreettinen pohdinta tai lähdeviitteet? Luulisi näin kiistanalaisen kirjan yrittävän edes vakuuttaa muutkin, kuin asiasta jo valmiiksi vakuuttuneet.  

Enemmänkin tässä kirjassa kerrotaan, miten erilaiset roskalehdet ja somekäyttäjät suoltavat Venäjää puolustavia kantoja. Omasta puolestani uskon Venäjän yrittävän vaikuttavan suomalaisiin, kun Yhdysvallatkin niin tekee, mutta tämän kirjan mukaan moni ei suostu siihen uskomaan. Erityisesti tässä kirjassa painotetaan suomettumisen perinteen vaalijoita, joitten mielestä ongelmaa ei ole olemassa, jos sitä ei sanota ääneen.  

Toinen ongelma on kirjan vaikeus määritellä infosota. Kirjailija on näköjään halunnut tehdä tästä kirjasta niin kansantajuisen, että ei mitään teorioita tässä kunnolla selitetä. Enemmänkin teoksessa yritetään takoa miljoona kertaa päähän, että infostoa on kuin perinteistä propagandaa, johon sekoittuvat anonyymit trollit ja valeuutiset. Tämän yksinkertaistuksen vuoksi, minulla ainakin oli suuria vaikeuksia ymmärtää, miten infosota eroaa Kylmän sodan propagandasta? Kirjailija vakuuttaa, että eroaa merkittävästikin. Kuitenkin kirjailijan yritykset kuvata infosota, muistuttavat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallia”, joka on taas muunnelma marxilaisesta kulttuurihegemonia-teoriasta.

Sen lisäksi, että tässä kirjassa puuttuvat lähteet tai perustelut, miksi nyt eläisimme erilaista vaikuttamisen aikakautta kuin Kylmän sodan aikana, niin teokseen on kirjoitettu täysin turhia kappaleita.  

Yksi parhaimmista esimerkeistä on kappale, joka käsittelee sitä, miten kirjailijasta tuli median silmissä ”trolliasiantuntija”, eikä infosota-asiantuntija, vaikka nettitrollaus on vain yksi infosodan aspekti. Muuten tässä on sitten hirveää toistoa samoista pointeista ja samoista ihmisistä. Esimerkiksi Johan Bäckmaniä, jota haukutaan ihan syystäkin, mutta tässä kirjassa keskitytään aivan liikaa yhteen jätkään.  

Negatiivisin asia on sitten se, että kirja antaa ymmärtää, että mikä tahansa Suomen valtiota tai vallitsevaa kapitalistista liberaalidemokratiaa kritisoiva taho, on joko Venäjän agentti tai hyödyllinen idiootti.  

Jotkut tapaukset ovat kyllä ihan selviä. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei muuta teekään, kun kumartaa kaikille tahoille, jotta ei vain ärsyttäisi ketään. Sitten ovat Suomen rauhanpuolustajat, jotka Kylmän sodan aikana keskittyivät liian paljon USA:n imperialismin kritisoimiseen, mutta eivät kuluttaneet niin paljon energiaa Neuvostoliiton laajentumiseen arvosteluun.  

Mutta muuten kirjan subteksti vaikuttaa olevan se, että jos et ole 100% uskollinen Suomen hallitukselle, EU:lle ja taloudelliselle järjestelmälle, niin olet potentiaalinen maanpetturi. Tietyssä perspektiivissä tämä näkemys on totta, mutta silti vähän kyseenalaista, kun jos kaikki vallitsevan järjestelmän kritisointi kehystetään mahdollisen vihollisvaltion agendan edistämisenä, niin joko vallitsevassa järjestelmässä ei ole mitään vikaa tai sitten Venäjän agressiota käytetään kyynisesti järjestelmäkritiikin vaientamiseen.  

Esimerkiksi USA:ssa monet tahot ovat jo kritisoineet sitä, että media siellä on kehystämässä kaikki maassa olevat sosiaaliset levottomuudet Venäjän infosodan aiheuttamiksi, eikä johtuvan sen takia, että maassa on oikeasti vuosisatojen aikana kasautuneita sosiaalisia ongelmia.  

Kuitenkin tämä kirja ei nyt aivan surkea ole. Kirjailjat pyrkivät puolueettomuuteen käsittelemällä myöskin Yhdysvaltojen ja Israelin vaikuttamiskeinoja.  

Erityisesti propagandan luonteen selittäminen on kirjassa ansiokasta. Monet luulevat, että propaganda on suoraan sellaisia kuvia kuin ”HALUAN SINUT LIITTYVÄN ARMEIJAAN!”, mutta oikeasti propaganda on juuri uutisia tai vinoutunutta informaatiota.  

Propagandassa sanavalinnoilla yritetään ohjata katsojan ajatukset tiettyyn suuntaan, jossa tämä tekee propagandistin haluamat johtopäätökset. Propagandassa ei siis ole vain jotain selkeästi jonkun suurvaltaa kannattavia julisteita katukuvassa, vaan uutisiksi naamioituneita mainoksia tai artikkeleita, jotka ovat muka puolueettomia, mutta painottavat tiettyyn suuntaan.  

Valemedia on juuri kärjistynein esimerkki, jossa pyritään nostamaan esiin vaikka maahanmuuttajien rikoksia, erityisesti jos nämä ovat mahdollisimman brutaaleja joukkoraiskauksia. Irvokkaitten rikoksien korostuksen tarkoitus, on saada lukija vihaiseksi, jotta tämä jakaisi klikkiotsikolla varustetun valeuutisen Facebookissa saatetekstillä ”Tää pistää vihaksi! Miten poliitikot ei tee mitään tälle matu invaasiolle?!11” Myöhemmin sitten paljastuu, että rikos joko oli täysin keksitty tai sitten sen informaatiota vääristeltiin, antaakseen kuvan, että pakolaiset vaan juoksentelevat Suomessa raiskaamassa naisia, ja kukaan ei estä heitä. Tällaisen uutisoinnin tarkoitus on antaa esimerkiksi MV-lehden lukijoille kuvan, että Suomen hallitus on kyvytön suojelemaan suomalaisia, jolloin nämä alkavat pohtimaan, että kenties Venäjän puolidiktatuuria tarvittaisiin Suomeen pelastamaan naiset.  

Olen itsekin somessa törmännyt henkilöihin, jotka ilmoittavat tukevansa Puolan fasismiin nojautuvaa hallitusta, vaikka eivät pidäkään kansalaisvapauksien murenemisesta, koska ”muuta keinoa ei ole pelastaa Puolan kansaa”. Eli ihmiset saadaan tukemaan diktatuuria, vastoin tahtoaan, juuri edistämällä mielikuvaa, että jos ei nyt riisuta kansalaisvapauksia, niin toinen vaihtoehto on kaaos ja tuho. Juuri tähän psykologiseen ilmiöön äärioikeisto on panostanut kovasti.  

Oma kiinnostus oli tietenkin äärioikeistossa, joka tämän kirjan mukaan on suurin Venäjän informaatiosodan kärki, eikä niinkään äärivasemmistolaiset. MV, Magneettimedia, Uberuutiset ja muut äärioikeistolaiset ”vaihtoehtomediat” ovat selkeästi Venäjään-kaleillaan ja pyrkivät kehystämään länsimaiset rakenteet juutalaiskommunistien salaliitoiksi. Ainoa asia, mitä yhä ihmettelen, on miksi ihminen ylipäätänsä omaksuu idean, että juutalaiskommunistit tai naiset hallitsevat maailmaa, ja yrittävät orjuuttaa valkoiset liha syövät, heteromiehet? Eihän tällaisisssa salaliitoissa ole mitään järkeä!

Yllättävä kyllä vasemmistolainen Voima! -lehti ei mainita tässä kirjassa, eikä muita vasemmistolaisia lehtiä, paitsi Vastavalkea. Eli kaiken ironian huipussaan vasemmistolainen media on luotettavampaa kuin oikeistolainen! Jopa kommunistinen Tiedonantaja tai anarkistien Kapinatyöläinen ovat vakavasti otettavimpia kuin MV-lehti, tämän kirjan mukaan.   

Mielestäni tämä on hyvä esittelykirja modernin propagandan toimintaperiaatteista ja miten tunnistaa propaganda, mutta huono kirja todistamaan, että Venäjä oikeasti hyökkää Suomea propagandalla. Varmasti syvällisempiä ja analyyttisia kirjoja samasta aiheesta löytyy.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

lokakuu 1, 2017 · 6:53 am

Oikeamielinen närkästys: Väistyisitkö sillä aikaa, kun pelastan maailman!

Andrew Breitbartin ”Oikeamielinen närkästys: Väistyisitkö sillä aikaa, kun pelastan maailman!” (oma suomennos) on vaikutusvaltaisen radikaalioikeistolaisen Breitbart-verkkolehden edesmenneen perustajan omaelämäkerta ja manifesti.

20170817_141031

Breitbartia voisi kutsua USA:n MV?!!-lehdeksi, mutta se on paljon hienostuneempi radikaalioikeistolainen valemedia, josta tuli todella vaikutusvaltainen, kun se alkoi tukea vuonna 2016 presidenttiehdokas Donald Trumppia. Törmäsin pariin lehden julksisuun vuonna 2015 ja sen rasistinen, liioitteleva ja radikaalioikeistolainen teema kiinnittivät huomioni. Koska radikaalioikeistolainen valemedia genrenä on niin suuressa suosiossa, niin päätin jäljittää, mikä ideologia on niitten takana? Silloin löysin tämän kirjan, joka ei pettänyt odotuksiani. 

Andrew Breitbart kertoo kirjassaan radikalisoitumisestaan ja miten hänestä tuli amerikkalaisen konservatismin yksi johtavimmista hahmoista. Kirjailija koki aikuisena, että liberalismi ei toiminut, koska hänen mielestä sen maailmankuva oli hedonistinen ja samaan aikaan yksilöllisyyttä tuhoava. Tämä oivallus syntyi, kun hän tarkasteli onnetonta ja hedonistista nuoruuttaan. Kuunenellessaan AM-radion Rush Limbaughia, kirjailija tajusi, että konservatismi oli ihmisen ”luonnollinen” ideologia, joka ymmärsi ihmisen tarpeet ja täytti ne uskonnolla, yhteisöllisyydellä ja perinteisillä perhearvoilla. Taas tätä ”luonnollisuus” retoriikkaa. 

Tästä ideologisesta ”heräämisestä” Breitbart ryhtyi oikeistolaiseksi aktivistiksi, joka omisti koko elämänsä oikeistokonservatiivisen ideologian levittämiseen. ”Oikeamielinen närkästys” kertoo Breitbartin henkilökohtaisesta elämästä, hänen ideologiansa rakentumisesta ja akivismistaan. Kirjassa käydään läpi amerikkalaisen politiikan korruptiota ja median likaista poliittista mustamaalaamista, johon Breitbart osoallistui kaikella raivollaan. Erityisesti miehen aktivismi presidentti George W. Bushin vaalivoiton varmistamiseksi ja presidentti Barack Obaman mustamaalaamiseksi käydään kirjassa yksityiskohtaisesti läpi.  

Breitbart on loistava kirjailija, joka osaa ilmaista itseään hyvin ja viihdyttävästi. Kirjan lukeminen oli todella helppoa ja hauskaa, vaikkakin olen jyrkästi eri mieltä sen pääteesien kanssa. Ei ole ihme, että mies perusti menestyneen media-imperiumin. Sen näkee miehen tekstissä, jossa on keksitty kokonaan uusia adjektiivejä kuvaamaan hänen poliittisia vihollisiaan. Ehkä suurin ongelma sekopäisyyden ohella, on että tämä kirja olettaa, että olet jo Breitbartin kannattaja, joten tiettyjä termejä ei selitetä teoksessa. Eli tämä kirja vaatii amerikkalaisen populaarikulttuurin laajaa tuntemusta. 

Minusta tämä kirja kertoo enemmän kuin yhden ihmisen elämän, tämä kirja on koko nykyisen radikaalioikeiston maailmankuvan mikrokosmos, joka selittää paljonkin, miksi presidentti Trumpilla on niin fanaattinen kannattajakunta, joka on valmis murhaamaan vastamielenosoittajia autolla. 

Andrew Breitbart kuvailee ideologiaansa libertaariseksi konservatismiksi. Eli hän uskoo rajoittamattomaan markkinatalouteen ja pieneen valtioon, joka ainoastaan turvaa maan rajat, yksityisomaisuuden ja sananvapauden. Kaikki muu yhteiskunta voi toteuttaa itse yksityisillä yrityksillä ja säätiöillä. Kuitenkin tässä kirjassa ilmenee, että Breitbartin ajatuksen ovat paljon radikaalimpia kuin tavallisen libertaarin. 

Koko tämän kirjan punainen lanka on ”Kulttuurimarksismi” salaliittoteoria ja sen päihittäminen. Tämä salaliittoteoria oli alunperin Natsi-Saksan propagandan antisemitistinen luomus, mutta se on onnistunut leviämään radikaalioikeiston keskuuteen, kuten tarkkavaimsemmat ihmiset ovat huomanneet, erityisesti some-keskusteluissa.  

Andrew Breitbart uskoo, että kaikki USA:n ongelmat johtuvat ”kulttuurimarksismista”.Hänen mukaansa Toisesta maailmansodasta lähtien kommunismi on rantautunut USAa:n ja ”myrkyttänyt” Demokraatti-puolueen, ihmisoikeustaktivistit, amerikkalaisen populaarikulttuurin ja valtamedian. Kirjailijan mukaan kommunismi ei pystynyt leviämään 1920-luvulla enää talousteorioillaan, joten joukko juutalaisia Frankfurtin koulukunnan sosiologeja muotoili ”kulttuurimarksismin”. Tämän salaliiton tarkoitus on ”muuttaa” ihmiset kommunisteiksi median ja kulttuurin kautta, jolloin kommunistisen politiikan ajaminen on helpomaa. Kirjan mukaan ainoa tapa päihittää tämä salaliito, on paljastaa yhteiskunnan kulttuurimarksistit ja heidän taktiikkansa. Ihmeellisesti Breitbart onnistuu lainaamaan Antonio Gramscia, mutta selvästi Breitbart ei ole lukenut teosta, josta lainaus on otettu, koska Gramsci kritisoi nimenomaan kaupallista kulttuuria, joka hänen mukaansa tuhoaa kansan ”aidon” kulttuurin, joka muuten on valmis kommunismille. Gramsci argumentoi, että työläisten on luotava omaa vastakulttuuriaan, joka kilpailee kaupallisen kulttuuria vastaan. Eli koko kulttuurimarxismi-salaliittoteoria perustuu kontekstista irrotettuun lauseeseen, joka väittää päinvastaista kuin itse sen ympärille rakenettu salaliittoteoria!

Breitbartin mukaan kulttuurimarksismiin kuuluvat tietyt sosiologian teoriat, kuten kriittinen teoria, Queer-teoria, kaikki vähemmistöjen tutkiminen ja yleisesti kulttuurin ja yhteiskunnan analyysi ja kritiikki. Breitbartin mukaan kulttuurimarksistien tarkoitus on käyttää edellämainittuja teoriaoita kyseenalaistaakseen ja kritisoidakseen kaiki yhteiskunnan arvot ja rakenteet, jolloin länsimainen demokratia romahtaa ja stalinistinen diktatuuri pääsee valtaan.  

Selittääkseen tämän huikean salaliiton, Breitbart muotoili ”Demokraattinen mediakonpleksi” teorian, jota hän soveltaa koko kirjan ajan. Eli Breitbart on kehittänyt teorian selittämään toisen terorian. Huikeaa! Tämän teorian mukaan kaikki valtamedian instituutiot, paitsi FOX-uutiset ovat Demokraattipuolueen hallinnassa ja ne propagoivat yksipuolisesti puolueen kulttuuurimarksilaista näkökulmaa, joka saa ihmiset uskomaan, että vähemmistöilläkin ja naisilla kuuluisi olla yhtäläiset ihmisoikeudet, rikkaita pitäisi verottaa enemmän, sodat ovat pahoja, luontoa pitäisi suojella ja köyhille pitäisi tarjota sosiaalinen turvaverkko.
Tämä Breitbartin teorian voisi rinnastaa Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamalliin”, mutta Breitbartin teoria on paljon hullumpi, koska kirjailijan mukaan tosi-TV ja median väkivalaisuus ja yli seksualisointikin ovat kulttuurimarxismin syytä. Eli samaan aikaan kulttuurimarxistit kritisoivat median seksuaalisuutta ja edistävät sitä! Näinä hetkinä hillitsin itseäni, että en lyönut otsaani lukulaiteen näyttöä vasten. 

Tämä kulttuurimarxismi ja Demokraattinen mediakonpleksi-teoria ovat ehkä huvittavin kohtia koko kirjassa, koska ne ovat sisäisesti niin helvetin ristiriitaisia. Tämä oikeistolaisten ääriliikkeitten sisäinen ristiriitaisuus on niin tavallista (todistin sen, tässä, tässä ja tässä), että sen on johduttava jostain päänsisäisestä ongelmasta. Joko kulttuurista tai ihan neurologian tasolla, koska miten he eivät huomaa ristiriitaisuuksia, joita äsken kerroin?! 

Breitbartin mukaan ensin yliopistojen kommunistisosiologit käyttävät kriittistä teoriaa tai konstruktivismia muotoillakseen, esimerkiksi, että vähemmistöihin kohdistuneet stereotypiat ovat haitallisia vähemmistön jäsenille. Tämän jälkeen valtamedia alkaa toistamaan tämän taukoamatta, jotta ihmiset lakkaisivat levittämästä haitallisia stereotypioita vähemmistöistä, jolloin vähemmistöt alkavat vaatia hallitukselta oikeuksia ja kaikki, jotka vastustavat vähemmistöjen ihmisoikeuksien turvaamisen leimataan rasisteiksi tai homofoobeiksi. Näin hallituksen vastustaminen muuttuu mahdottomaksi ja kommunismi voidaan hitaasti implementoida yhteiskuntaan. Breitbartin mukaan ainoa tapa paljastaa tämä pirullinen suunnitelma, on kyseenalaistaa se media-analyysillä, joka purkaa kulttuurihegemonian sisäiset ristiriitaisuudet ja sen valtarakenteet.  

Eli ensin kirja haukkuu kulttuurimarksismiksi nimeämäänsä sosiologian metodeja, mutta päättyykin analysoimaan kultuuria tismalleen samoilla menetelmillä, joita hän itse aiemmin haukkui olevan länsimaisen sivilisaation tuhon siemenet. Eli, jos uskoo kulttuurimarksistiseen salaliittoon, niin selvästi sitä on mahdoton voittaa! Ja jos ei usko, niin silloin on vain todettava, että radikaalioikeistolaiset ovat niin kujalla, että eivät tajua kumoavansa oman teoriansa.   

Tietenkin jo tämän kirjan arvostelu on Breitbartin mukaan kulttuurimarksiamia, mutta jatkan silti, perhana! Mitä ymmärsin tästä kirjasta, niin Breitbartin ideologian ydin on usko, että täydellinen poliittinen järjestelmä saavutettiin 1700-luvun lopussa, kun USA:n perustuslaki kirjoitettiin. Kaikki sen jälkeen tullut on kommunismia ja pitää purkaa ja palata takaisi 1700-luvun poliittiseen ja yhteiskunnalliseen järjestelmään. Breitbart kokee, että nyt vähemmistöjen ja naisten oikeuksia korostetaan liikaa, jolloin kansakunnan koheesio rapautuu. Kirjailijan mukaan yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa, jota pitäisi korjata, kuten rasismi, homofobia tai sovinismi, joita hänen mukaansa ei ole olemassa. On olemassa vain yksi yhteiskunta, jossa kaikki tottelevat samoja lakeja ja sääntöjä.   

Tässä tuleekin Breitbartin ideologian toinen ristiriitaisuus. Hänen mukaansa ”vasemmisto” haluaa muuttaa kaikki ihmiset samanlaisiksi vähemmistöjä ja naisia rakastaviksi tasa-arvoisiksi kommunisteiksi, jolloin kaikki elämänilo ja yskilönvapaus katoaisi. Samaan aikaan kuitenkin hän vaattii, että kaikki ihmiset asettuisivat 1700-luvun yhteiskunnan asettamiin sosiaalisiin asemiin ja pysisivät siellä, koska jos ihmiset alkavat liikkua eri yhteiskunnallisiin paikkoihin, joihin he eivät kuulu, niin silloin yhteiskunnan rakenne rapautuu. Niin kauan, kun kaikki pysyvät rooleissaan, eivätkä valita, vaan tekevät sen, mitä heiltä vaaditaan, niin yhteiskunta pysyy kasassa ja ihmiset voivat nauttia vapaudesta. Eli Breitbart ajaa tietynlaista rajoitettua  vapautta, jossa naiset ovat ”vapaita” olemaan kotiäitejä, vähemmistöt ”vapaita” elämään köyhissä getoissa ja työskentelemään matalapalkka-aloissa ja seksuaalivähemmistöt ovat ”vapaita” olemaan hiljaa sukupuoli-identieetistään.  

Sananvapaus on toinen ristiirainen käsite kirjassaan. Breitbartin mukaan hän rakastaa sananvapautta ja valittaa, että ”vasemmisto” yrittää rajoittaa sitä, kutsumalla ihmisiä rasisteiksi, homofoobeiksi ja sovinisteiksi. Breitbart näkee tällaisen haukkumisen totalitaristisen kommunismin ensi askeleina, jonka jälkeen kaikki valtaanpitäviä arvosteleva puhe kielletään. Mutta samaan aikaan hän julistaa, että on epäisanmaallista arvostella USA:n hallitusta, koska USA:n hallitus edustaa kansan tahtoa ja jos kansaa arvostelee, niin silloin on selvästi maanpetturikommunisi, joka ansaitsee maanpetturille soveliaan rangaistuksen! Breitbart ei koskaan kirjassaan määrittele, mitä hän tarkoittaa ”sananvapaudella” koska, jos hänen mielestään hallitusta ja ihmisiä ei saa kritisoida, niin mitä sitten jää tehtäväksi sananvapaudella? En saanut vastausta siihen, vaan kirjan mukaan ”sananvapaus” on suojeltava kommunisteilta kaikin keinoin. Tietenkin Breitbartin mukaan kommunisteihin kuuluvat Hillary Clinton ja Barack Obama, eli kaikki, jotka ovat hänestä vasemmalla. 

Sitten on Breitbartin ihmeellisen ristiriitainen käsitys kulttuurista. Breitbartin mukaan kulttuurimarksismi pyrkii pirstaloimaan ja tuhoamaan kulttuurin tasa-arvolla ja monikulttuurisuudella. Kirjailija kerto, miten Pride-kulkueet ovat suuria vitsauksia, joilla pyritään jakaamaan ihmiset kahteen luokaan, eli heteroihin ja homoihin. Breitbartin mukaan täydellinen yhteiskunta voi vain toimia, jos kaikilla ihmisillä on olemassa tismalleen sama kulttuuri ja identiteetti. Tämän vuoksi vähemmistöjen kulttuureja ei pitäisi tukea, korostaa, esitellä tai tutkia, koska se rikkoisi yhteiskunnan järjestystä ja tekee ihmiset uskomaan, että yhteiskunnassa on hierarkioita, joita pitäisi purkaa ja identiteettejä, joita tutkia.  

Mutta kaikessa itseironian puutteessa Breitbart haukkuu, miten ”vasemmistoa” pyrki väkisin luomaan yhden kulttuurin, joka hävittää kaikkien vähemmistöjen kulttureja. Kysytte varmaan, miten Breitbart on päättynyt tähänkin loistavaan analyysiin? No, kirjailijan mukaan ”vasemmisto” ei siedä rasismia, homofobiaa, sovinismia ja köyhyyttä, joten se pyrkki hävittämään nämä asenteet ihmisistä ja edistämään köyhyttä vähentävää politiikkaa. Breitbartin mukaan jos ihmiset eivät saa olla rasisteja, homofoobikoita, sovinisteja ja elitistejä, niin silloin ihmisten itseilmaisu typistyy ja jäljelle jää vain yksi ainoa kulttuuri, jota kaikkien on pakko omaksua. Kirjailijan mukaan yhtenäinen kulttuuri on pahinta sortoa, mitä yksikö voi joutua kärsimään. Luulen, että Breitbartin kuvaukset nuoruudessa vedetyistä huumeista ovat tosiaan vaurioittaneet miehen aivot! 

Kaikki tämä ristiriitainen hourailu on vain kirjan jäävuoren huippua. Breitbartin mukaan kulttuurimarksistien todellinen tarkoitus ei ole luoda tasa-arvoa, vaan totalitaristinen järjestelmä, joka orjuuttaa ihmisiä yksityisten suuryritysten palvelukseen. Tämän vuoksi esimerkiksi finanssipankiiri George Soros tukee Demokraatti-puoluetta. Kirjailijan mukaan jos ihmiset eivät halua, että he joutuvat kommunististen suuryritysten orjiksi, niin heidän tulisi tukea oikeistolaista politiikkaa, joka purkaa suurimman osan markkinoitten ja yritysten rajoitukset. Vasta kun suuryritykset saavat tehdä mitä haluavat, niin kaikki ihmiset ovat vapaita. Voin vain pudistaa päätä tälle sisäiselle ristiriitaisuudelle. 

Mutta ei tämä kirja aivan väärässä ole. Breitbartin suurin huolenaihe on valtamedian hegemonia, joka suodataa valtaapitäjien näkökulmaa, eikä anna eriävien mielipiteitten todellista edustusta, mikä taas typistää demokratiaa. Tämän vuoksi vertasinkin ”Demokraattinen mediakonpleksi” Chomskyn ”propagandamalliin” molemaat kuvaavat samaa ilmiötä ja päättyvät eri johtopäätöksiin. Juurkin massamedian hegemonian todellinen olemassaolo tekeekin Breitbartin pähkähulluista ideoista uskottavia ja tämän vuoksi presidentti Trump voitti kaikesta sekoilustaan huolimatta. Suurin osa amerikkalaisista on havainnut, että valtamedia edustaa kapean eliitin tavoitteita, eikä kansan. Valitettavasti sen sijaan, että ihmiset olisivat kuunnelleet Chomskyä, niin ihmiset kuuntelivat Breitbartia ja nyt me elämme maailmassa, missä uusnatsit riehuvat kaduilla ja kolmas maailmansota uhka toistuu melkein joka viikko.  

Suosittelen tätä kirjaa niile, jotka haluavat ymmärtää MV?!!-lehden lukijan mielenmaisemaa, joka muistuttaa hyvin paljon Breitbartin. Mutta jos haluaa lukea valtamedian massamanipulaatiosta, niin suosittelen paljon tieteellisempää Comskyn ”Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media” kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,