Avainsana-arkisto: valkoisuus

kesäkuu 28, 2019 · 7:00 am

Totuus valkoisesta roskaväestä

Nancy Isenbergin ”Valkoinen roskaväki: Amerikan 400-vuotinen kertomaton luokkahistoria” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja anglosaksisen ryysyläisköyhälistön historiasta.

5

Idea

Isenberg käyttää USA:ssa olevaa kulttuurista stereotypiaa ”valkoisesta roskasakista” ja ”punaniskoista” kertoakseen alempien sosiaaliluokkien historian USA:n kolonisoimisesta nykypäivään saakka. Kirjailijan teesi on, että USA on luokkayhteiskunta, kuten Iso-Britannia, mutta maan ”amerikkalaiseen unelmaan” perustuva ideologia luotiin kätkemään luokkaerot. Kirjailijan mukaan amerikkalaiset aistivat, että heidän yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, mutta koska maa perustettiin sillä idealla, että kuka tahansa voi matkustaa sinne ja menestyä, oli jotenkin selitettävä, miksi kaikki eivät menestyneet? Selitykseksi tulikin, että kaikista köyhimmät pummit, työttömät ja alemmat työläiset olivatkin ”roskaväkeä”: Liian tyhmiä ja takapajuisia ollakseen kunnon työtätekeviä ihmisiä.

Isenberg viekin lukijan aatehistorialliselle matkalle 1500-luvun Iso-Britanniaan, josta ideat ”roskaväestä” syntyivät. Alun perin teollistuvalla Iso-Britannialla oli kaupungeissa hirveästi ihmisiä ja hirveästi köyhyyttä. Ihmisiä oli enemmän kuin töitä, jolloin suuret valistusajattelijat näkivät vasta löydetyn Amerikan mantereen ”ylimääräisen roskaväen kaatopaikaksi”. Amerikan ensimmäiset siirtokunnat koostuivatkin vangeista, orpolapsista, kodittomista, velallisista ja seksityöläisistä. Kun Amerikan siirtokunnat alkoivat vakiintua, paikallinen eliitti kohtasi taas saman ongelman ”ylimääräisistä ihmisistä”, joka ratkaistiin lähettämällä nämä kolonisoimaan uuden mantereen länsi- ja eteläosat. Kun USA itsenäistyi, maa oli melkein kokonaan asutettu, mutta silti ryysyläisköyhälistöä oli olemassa, eikä enää ollut uusia alueita, jonne heidät voisi ”kaataa.” Tästä alkaakin USA:n pitkä ja rasistinen historia, jossa valtavia massoja köyhiä valkoisia piti ”hallita” ilman, että itse heitä tuottanut järjestelmä horjutettaisiin. Peliin tulikin valkoisen ylivallan ideologia, jota kirjailijan mukaan amerikkalainen eliitti käytti hyväkseen estääkseen köyhien valkoisten ja mustien yhdistymisen yhdeksi poliittiseksi luokaksi, joka voisi ”kehdata” vaatia suurempaa tulonjakoa. Esimerkiksi tietyissä osavaltioissa pyrittiin rajoittamaan joko köyhien valkoisen tai mustien orjien  lukumäärää, jotta ”taloudellinen harmonia” säilyisi.

Kirjailija kertookin hyvin yksityiskohtaisesti, viitaten aikalaisdokumentteihin, miten USA:ssa köyhyyttä pyrittiin selittämään maan kolonisoinnista saakka kaikilla muilla selityksillä, paitsi sillä, että maan rajoittamaton kapitalistinen järjestelmä voisi olla syypää. Kirjailijan mukaan amerikkalainen valkoinen työväki tai ryysyläisköyhälistöön on kohdistettu samankaltaista propagandaa kuin etnisiin vähemmistöihin, joitten mukaan valkoinen punaniska on vain geneettisesti epävakaa ja sisäsiittoutunut ali-ihminen tai, että valkoisen amerikkalaisen roskaväen kulttuuri on syypää heidän alennustilaansa. Se olikin mielenkiintoista, että alun perin eugeniikka keksittiin nimenomaan ”pienentämään” valkoisten köyhien määrää, koska pelättiin, että he lisääntyisivät hallitsemattomasti, kunnes koko sivilisaatio romahtaa barbarismiin. USA:n ja Iso-Britannian eliitit uskoivat, että köyhät valkoiset kuuluivat eri ”rotuun” kuin he itse ja sen takia demokratia pitikin rajoittaa vain suurmaaomistajiin, eikä ”laumoihin likaisiin ja tautisiin roskasakkeihin”. Vasta myöhemmin eugeniikka laajentui ja lopulta keskittyi ”alempien rotujen” eliminoimiseen.

Vaikka tämä kirja kuulostaa todella vasemmistolaiselta, tässä ei referoida Karl Marxia kertaakaan tai mainita sosialismia. Kirja keskittyy puhtaasti analysoimaan amerikkalaisen kulttuurin, talouden ja politiikan eliitin omia kirjoituksia ja puheita. Toki kirja hyödyntää edellä mainittua materiaalia, kertoakseen että kapitalismi on perseestä, mutta jää lukijan päätettäväksi mitä tehdä tällä tiedolla.

Valkoinen ylivalta

Tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa, mutta kirjan selityksen rasismin alkuperästä ja valkoisesta ylivallasta komppaavat, mitä kirjoitin viime vuonna Uuden Suomen blogissani ja, mitä James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) esitettiin: valkoinen ylivalta ja äärioikeistolaisuus yleensäkin ovat vanhan poliittisen eliitin ideologisia jäännöksiä. Isenbergin kirjassa kerrotaan, milloin USA:n eliitti alkoi virallisesti luopua rotubiologisista selityksistä, joilla pyrittiin oikeuttamaan epätasa-arvo, ja sen sijaan korostamaan ”kulttuurisia eroja.” Isenbergin kirjassa voikin lukea syyn, miksi nykyinen äärioikeisto on niin eliittivastainen ja se uskoo maailmanlaajuiseen kommunistisalaliittoon. Vuosisatojen ajan USA:n poliittinen eliitti tuotti työläisiä jakavaa rasistista propagandaa, mutta kun tämä propaganda ei tuottanutkaan haluttuja tuloksia ja muutenkin kulttuuri muuttui, eliitin propaganda muuttui. Mutta silti vanhoja ideoita ei noin vain tapeta, vaan ne jäävät elämään joittenkin ihmisten maailmankuvana vielä sukupolvien ajan. Mielestäni äärioikeisto onkin eräänlainen viiveellä liikkuva eliitin elävä fossiili. Äärioikeistolaiset uskovat vahvoihin hierarkioihin ja kapitalistisen järjestelmän pyhyyteen, kuten eliitin kuuluukin, mutta näitten lisäksi äärioikeistolaiset ovat takertuneet vanhoihin rasistisiin ideoihin, mikä aiheuttaakin ristiriitaa nykyisen globaalin ja suvaitsevaisen eliitin kanssa. Parhaiten tämän uuden eliitn eetokse ilmaisi Bill Duken ohjaman “Piilokyttä” (1992) elokuvan David Joson niminen hahmo: “Ei ole enää olemassa sellaista asiaa kuin Amerikka. Ei latinalaisamerikkalaisia, ei japanilaisia, ei mustia, ei valkoisia, ei mitään. On olemassa vain rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Koska me kaikki kolme olemme rikkaita, olemme samalla puolella”. Kapitalismille on ominaista jatkuva laajentuminen uusiin markkina-alueisiin, mikä taas on ajanut taloudellisen eliitin hyväksymään eri vähemmistöryhmille enemmän oikeuksia, jotta nämä kasvattaisivat työvoimareserviä ja muodostaisivat uusia maksavia asiakkaita, joille myydä räätälöityjä tuotteita. Rasistit kauhistelevat edellä mainittua lausetta koska heidän maailmankuvansa perustuu “rotujen” hierarkioitten ylläpitämiseen, jolloin he kokevat, että eliitti “petti” heidät. Osa eliittistä näkeekin äärioikeiston oivallisena tapana demonisoida köyhiä valkoisia, kuittaamalla kaikki punaniskoiksi ja sisäsiittoisiksi rasisteiksi, joita ei tarvitse kuunnella. Samaan aikaan toinen osa eliitistä on tukenut äärioikeistoa, ei koska nämä olisivat rasisteja, vaan koska äärioikeisto on enemmän kuin valmiina myöntämään suurille yrityksille etuoikeuksia. Lopputulos on kuitenkin sama, suuryritykset voittavat. Kuitenkin demokratia on edennyt pidemmälle kuin 1800-luvulla, joten  nyt ”roskaväellä” on äänioikeus, mikä selittäisi, miksi nykyään perinteinen oikeisto on joko marginalisoitumassa, kuten äskettäisissä Eurovaaleissa nähtiin tai radikalisoitumassa, kuten USA:ssa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen eliitin mielikuvien tutkimiseen. Kirjassa saat melkein kuvan, että köyhät valkoiset ovat vain passiivisia toimijoita, joihin on kohdistettu kaikenlaisia sortotoimenpiteitä vuosisatojen ajan. Ainoa poikkeus on, kun kirjailija ohimennen mainitsee sisällissodan aikana  perustettua ”Vapaan Jonesin valtiota”, joka oli vapautettujen orjien ja maattomien köyhien valkoisten yhteisesti ylläpitämä protoanarkistinen pikkuvaltio keskellä Missisipin osavaltiota. Vain tässä kertomuksessa valkoisen köyhät esitetään omatoimisina henkilöinä. Tiedän Howard Zinin ”A People’s History of the United States” (1980) kirjan kautta, että köyhillä valkoisilla oli muitakin massaliikkeitä, jotka ajoivat oikeuksiaan kuin edellä mainittu lyhytikäinen pikkuvaltio.

Yhteenveto

Nancy Isenbergin ”White Trash: The 400-Year Untold History of Class in America” on loistava tietokirja USA:n valkoisen ryysyläisköyhälistön historiasta sekä, miten sekä liberaali- että konservatiivieliitit jakavat köyhät ihmiset propagandallaan, jotta voivat ylläpitää epätasa-arvoista valtasuhdetta. Silti kirjan rajattu perspektiivi ei anna koko kuvaa. Suosittelenkin lukemaan tämän Isenbergin teoksen lisäksi edellä mainittu Zinin kirja ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2015), jotta voisi saada kokonaiskuvan USA:n historian varjopuolista.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

heinäkuu 8, 2018 · 6:27 am

Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu

Jos on tarkkailut amerikkalaisia uutisia, on huomannut, että viime aikoina suurin osa maata riivaavista terroristeista, joukkosurmaajista ja poliittisista ääriliikkeistä koostuu valkoisista miehistä. Miksi niin moni valkoinen amerikkalainen on niin vihainen, että on valmis vallankumoukseen tai massamurhaan? Michael S. Kimmelin vuonna 2013 julkaistu tietokirja ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” (oma suomennos) antaa vastauksen tähän.

Kirjailijan mukaan on todella outoa, että jos massamurhaaja on valkoinen, tämä kuitataan mielisairaaksi ja se siitä. Samaan aikaan, jos jokin vähemmistön edustaja tekee samaa, niin yhtäkkiä ihonväri muuttuukin yhdeksi tekijäksi. Aletaan puhua islamilaisesta, aasialaisesta, afroamerikkalaisesta tai meksikolaisesta kulttuurista ja, mikä niissä voisi aiheuttaa miehen pimahtamisen? Kimmelin mukaan USA:ssa valkoisuus koetaan olevan näkymätön etninen merkitsijä, joka ei sisällä mitään mielikuvia tai kulttuureja. Tämä kirja on yritys korjata tämä näkemys.

6

Ydinteesi

Koko kirja pyörii ”Loukkaantunut etuoikeus” (eng. Aggravated entitlement) teorian ympärillä. Tämän teorian mukaan valtaryhmään kuuluvilla on kokemus, että heillä on etuoikeus asioihin ja, kun he eivät saa näitä asioita tai niitä kyseenalaistetaan, nämä kokevat oikeutensa loukatuksi. Tämä henkisen loukkaantumisen tunne aiheuttaa masennusta, ahdistusta, vihaa ja pahimmassa tapauksessa aggressiota. Eli valkoinen iho itsessään ei aiheuta valkoisten amerikkalaisten miesten sekoamisen, vaan heidän valtaväestön statuksen tuomat mielikuvat.

Kirjailijan mukaan vaikka suurin osa valkoisista miehistä ei olekaan rikkaita tai tuntisi omaavansa mitään valtaa, he alitajuisesti tuntevat omaavansa etuoikeuden kaikkiin yhteiskunnan etuihin. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että jokainen valkoinen mies odottaa lakien, instituutioitten, naisten ja vähemmistöjen palvelevan juuri heitä. Vaikka yksittäinen valkoinen mies ei koskaan saisi töitä tai menestyisi elämässään, hän omaa kulttuurisen odotuksen, että yhteiskunnan edut ”kuuluvat” hänelle ja ”odottavat” että hän pääsee niihin käsiksi. Naisilla ja vähemmistöillä ei ole näitä tunteita tai kulttuurisia odotuksia, koska heitä on sorrettu useitten sukupolvien ajan.

Mutta kirjailijan mukaan nyt ajat ovat muuttuneet. Vähemmistöt ja naiset ovat saaneet verellä, hiellä ja kyynelillä samat oikeudet kuin valkoiset heteromiehet ja yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin koskaan. Tämä tarkoittaa, että ensimmäisen kerran satoihin vuosiin valkoisten heteromiesten on oikeasti kilpailtava yhteiskunnan resursseista muitten ihmisryhmien kanssa. Kirjailija toteaakin, että viimein elämme todellisessa meritokratiassa, missä paras ihminen saa työpaikan tai ylennyksen. Mutta tämä todellinen meritokratia tarkoittaa, että valkoinen heteromies ei aina voita. Ja kun on sukupolvien aikana vain voittanut, niin yhtäkkinen häviö ei tunnukaan kivalta. Tämä häviön tunne on koskettanut erityisesti alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä, jotka on kasvatettu sosiaalisen nousun odotuksilla. Samaan aikaan kun eri ihmisryhmien tasa-arvo on lisääntynyt, USA:n taloudellinen rakenne on muuttunut uusliberalistiseksi. Tämä tarkoittaa, että julkisia menoja on supistettu, valtion yhtiöitä on ulkoistettu, ammattiliitot joko murskattu tai heikennetty, pankkiala vapautettu ja työmarkkinat pirstaloituneet. Tämä tarkoittaa, että alemman keskiluokan ja pienyrittäjän on nykyään vielä vaikeampaa nousta sosiaalisesti kuin aiemmin ja oikeastaan heidät elinolosuhteensa ovat heikentyneet. Tämä ihmisryhmien tasa-arvon nousu, yhdistettynä taloudellisen epätasa-arvon jyrkkään kasvuun, ovat luoneet suoran ristiriidan valkoisen miehen kulttuuristen odotusten kanssa. Ristiriita on purettu joko kyseenalaistamalla vanhat miehiset arvot tai takertumalla niihin vielä tiukemmin, mikä on sitten heijastunut poliittiseen radikalisointiin.

Kirjailija nostaa esiin haastatteluista miten radikalisoituneet valkoiset miehet valittavat, että ”ennen koko maailma oli pukukoppi (locker room talk), mutta nyt ei edes pukukoppi ole enää pukukoppi”. He tarkoittavat sitä, että miehet eivät voi enää julkisesti olla rasistisia, homofobisia tai sovinistisia, koska he joutuvat jakamaan julkiset tilat naisten, etnisen vähemmistöjen ja homojen kanssa, joita on kunnioitettava. Toinen esimerkki, jonka kirjailija nostaa esiin, on valitus siitä että ”mustat naiset ovat vieneet työpaikkamme” tai ”olemme menettäneet maan feministeille ja vähemmistöille.” Kirjailija kysyykin, mistä lähtien USA on ollut ”vain” valkoisten miesten maa ja mistä lähtien joku työpaikka on ”kuulunut” valkoiselle miehelle? Kirjailija purkaa näitten lausuntojen takaisia oletuksia ja paljastaa, miten loukattu etuoikeus radikalisoi näitä miehiä.

Äärilikkeet

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska siinä tutkittiin poliittisia ääriliikkeitä, jotka ovat oma kiinnostuksenkohteeni. Käsittelen tässä vähän niitä oivalluksia, mihin kirjassa päädyttiin. Ensimmäisin on, että nämä liikkeet pyörivät ylimaskuliinisten mielikuvien ympärillä, jotka heijastuvat tietynlaisen oikeistolaisen politiikan kannattamisena. Kirjailijan mukaan äärioikeistolaiset liikkeet kannattavat vanhentunutta käsitystä vahvasta ja itsenäisestä heteromiehestä, joka yksin pystyy ratkaisemaan voimalla ja päättäväisyydellä kaikki ongelmat. Kuitenkin yhteiskunta on muuttunut, eikä uusliberalistisessa järjestelmässä tarvita enää fyysisesti vahoja uudisraivaajahenkisiä miehiä. Koska nämä miehet uskovat tähän vanhentuneeseen mielikuvaan, he olettavat että vika ei ole heissä tai muuttuneessa taloudellisessa rakenteessa, vaan siinä että hyvinvointivaltio on kasvanut liian suureksi. Hyvinvointivaltiota aletaankin vastustamaan, koska koetaan, että naiset pärjäävät ilman miestä (vaikeampi päästä avioon naisen kanssa) ja mustat ryöstävät sekä ”heidän” verorahansa, että naisensa. Tämä oletus ajaa äärioikeistoa äänestämään heitä itseään heikentävän uusliberalistisen politiikan puolesta. Esim. kirjan mukaan suurin osa haastateltavista äänesti George W. Bushia, koska uskoivat tämän ”karsivan hyvinvointivaltion”. Hyvinvointivaltiota karsittiin ja moni Bushia äänestänyt jäi työttömäksi, ylivelkaantui ja menetti vuonna 2008 talouskriisissä omaisuutensa. Mutta nämä miehet eivät kokeneet, että syypää oli uusliberalistinen politikka, vaan että Bushin hallinto oli feministien, juutalaisten, naisellistuneitten miesten tai ”kulttuurimarxilaisten” valtaama.

Nämä valkoiset miehet alkoivatkin uskottelemaan itselleen että kunhan valkoiset heteromiehet saisivat suuryritykset ja valtion hallintaansa, uusliberalistinen politiikka hyödyntäisi myöskin alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä. Kimmel kuitenkin osoittaa, että jo nyt valkoiset heteromiehet ovat enemmistönä USA:n hallituksessa ja suuryritysten johtokunnissa. Mutta kirjassa käsitellyt miehet ovat jo niin syvällä radikalismissa ja epätoivossa, että he yrittävät äänestää koko ajan äärimmäisempää poliitikkoa valtaan tai suorittamaan terrori-iskuja vähemmistöjä vastaan. Onkin hurjaa, että tämä kirja ennusti presidentti Trumpin nousun!

Miesasiamiehet

Kimmel omistaa kokonaisen luvun vain tutkiakseen ja purkaakseen miesasiamiesten ideologiaa. Tämä ääriryhmä on kaikista kummallisin. Kirjailijan mukaan miesasiamiehet elävät jatkuvassa ristiriidassa jossa he samaan aikaan haluavat ”palata” aikaan jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia”, mutta myöskin he valittavat, että miehiin kohdistetaan liikaa odotuksia perheen elättäjänä, työntekijänä ja suojelijana. Eli miesasiamiehet haluavat samaan aikaan vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja, että purkaa ne. Tämä ylitsepääsemätön ristiriitaisuus ratkeaa vielä suuremmalla radikalisoinnilla, jossa uskotellaan itselle, että naiset ovat ottaneet haltuun valtion, joka ”naisellistaa” miehen ja antaa ”tämän” verorahat naiselle kulutettavaksi. Miesasiamiehet kannattavatkin hyvinvointivaltion purkamista ja naisten oikeuksien kumoamista, jotta miehet olisivat ”jälleen tasa-arvoisia”.

Kimmel menee vielä syvemmälle miesasiamiesten teksteihin kuin mihin minä olen koskaan uskaltanut. Hän paljastaa sellaista kuonaa, mikä nosti karvani pystyyn. Esimerkiksi blogissani käsittelemäni William Farrell on kirjoittanut muitakin tekstejä kuin arvioimani ”Myth of Male Power” -kirjan. Kimmel nostaa esiin Farrellin teorian, jonka mukaan seksuaalinen ahdistelu, raiskaus ja pedofilia ovat oikeasti osoitus naisten ja tyttöjen vallasta miestä kohtaan. Farrellin mukaan seksuaalisen ahdistelun uhri saa ahdistelijalta ”arvostuksen osoituksen” ja samalla lahjaksi työpaikkaylennyksen tai jos on lapsi, niin leluja ja uusia vaatteita. Jos naiset ja tytöt saavat lahjoja ahdistelijoiltaan, he eivät voi olla uhreja, vaan taitavia viettelijättäriä, jotka käyttävät seksuaalista valtaansa avutonta miestä kohtaan.

Sitä luulisi, että olisin paatunut lukiessani jokaisen sekopäisen vihaideologian kirjoittaman manifestin, mutta ei. Yllätyin itsekin, miten kauttaaltaan järkyttynyt olin lukiessani tässä kirjassa siteerattuja julistuksia ja mielipiteitä. Oikeasti, kuka normaali ihminen keksii, että tyttölasten raiskaus on osoitus ”etuoikeudesta”?! Teki mieli löytää käsiini näitä mielipiteitä esittäneitä ihmishirviöitä ja ravistella heitä ja kysyä ”mitä teitä vaivaa?!” Onneksi tämä kirja yrittää vastata tähän kysymykseen väkivallattomasti.

Performatiivinen maskuliinisuus

Kirjailijan mukaan internetin verkkoyhteisöt eivät itsessään radikalisoi ihmisiä kannattamaan naisten raiskaamista ja afroamerikkalaisten tappamista, vaan oman miehisyyden korostaminen on syypää. Kirjailija tarkkaili eri miesvaltaisten ääriliikkeitten keskustelupalstoja ja havaitsi, että miehet kilpailivat siitä, kuka kirjoittaa sairaimman väkivaltafantasian kommentteihin. Kuten oikeassa elämässäkin, miehillä on tarve todistaa jatkuvasti muille ja itselleen, miten kovia jätkiä he ovat. Kirjan mukaan kouluissa tämä tarkoittaa toisten poikien kiusaamista ja tyttöjen häirintää viheltelemällä tai kertomalla muille pojille, mitä hän tekisi kauniin tytön kanssa. Aikuisissa miehissä taas se tarkoittaa melkein samaa, eli työpaikkakiusaamista ja seksuaalista häirintää. Netissä et voi todistaa vahvuuttasi läpsäyttämällä naisten perseitä tai toverisi takaraivoja, mutta voit kertoa, kuinka aiot vangita jonkun feministin kellariin ja raiskata tämän olutpullolla. Koska internetissä voi syntyä kuplia, kukaan ei voi haastaa näitä sairaita mielipiteitä, jolloin ääriryhmän jäsenet yllyttävät toisiaan keksimään vielä radikaalimpia väkivaltafantasioita. Jotkut mielisairauksille alttiit miehet, sitten pimahtavat ja toteuttavat suunnitelmat käytännössä. Tämä teesi on uskottava erityisesti nyt kun olemme todistaneet lukuisia joukkomurhia, joita suorittivat koulukiusatut, kiusaajat ja naisista vieraantuneet incelit (Involuntary celibate, eli jätkät, jotka luovat identiteettinsä siitä, että aivät saa naisia)

Kirjailija tutkikin koulusurmaajia ja huomasi, että hyökätyissä kouluissa oli hyvin maskuliininen kunniakulttuuri, joka näkyi rankkana sovinismina, rasismina ja homofobiana. Suurin osa koulusurmaajista olivat koulukiusattuja. Heitä haukuttiin homoiksi, nynnyiksi ja pahoinpideltiin fyysisesti. Koska nämä joukkosurmaajat kasvoivat samassa miehisessä kunniakulttuurissa kuin kiusaajat, he yrittivät todistaa oman miehisyytensä jatkuvasti, mutta eri syistä epäonnistuvat, jolloin heitä kiusattiin lisää. Viimein he eivät kestäneet enää ja päättivät todistaa miehisyytensä tuomalla rynnäkkökiväärin kouluun, tappaen kymmeniä oppilaita ja lopulta itsensä. Koska mikä onkaan ”miehisempää” kunniakulttuurissa kuin olla viimeinen seisova mies ”kovan taistelun” jälkeen?

Rakenne

Kimmel haastatteli lukuisia miehiä erilaisista liikkeistä ja ryhmittymistä ympäri Yhdysvaltoja, kartoittaakseen ne tekijät, jotka ovat radikalisoimassa heitä. Samalla tutkija soveltaa erilaisia sukupuolitutkimuksen ja sosiologian teorioita tutkimuksiinsa.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan keskittyminen amerikkalaiseen kulttuuriin. Itse kaipaisin enemmän yleispäteviä selitysmalleja valkoisten miesten radikalisoitumiseen, joita voisi soveltaa Suomeen. Täällähän on ollut vain yksi ei-valkoisen suorittama terrori-isku, mutta lukuisia äärioikeistolaisten polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja muita pahoinpitelyitä.

Mutta kuten kirjailija itsekin toteaa, internet on mahdollistanut, että jopa Suomessa on ollut oma koulusurmaaja, jolla oli tiiviit yhteydet amerikkalaisiin keskustelupalstoihin. Tavataanko torilla? Vaikka internet on tosiaan yhdistänyt maailman kaikki sekopäät yhteen, silti Suomessa on eri kulttuuri ja olosuhteet kuin USA:ssa. Esimerkiksi en ole varma onko Suomessa samanlainen machokulttuuri, kun USA:ssa, missä on väkivaltaisempi ja hierarkkisempi historia. Kuitenkin täkäläiset miesasiamiehet ja äärioikeistolaiset käyttävät samoja argumentteja kuin amerikkalaiset aateveljet, vaikka niitten kontekstit eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan ajoittainen epäammattimaisuus. Kimmel ei pysty pidättelemään halveksuntaansa näitä ääriryhmiä kohtaan kirjassaan. Haastatteluissa tietenkin kirjailija on kohtelias ja kunnioittava, mutta analyyseissä hän pilkkaa sarkasmillaan ääriryhmien absurdeimpia ideoita, erityisesti miesasiamiesten. Yhdyn näkemykseen, että miesasiamiehet ovat säälittäviä vätyksiä, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, mutta tutkijan pitäisi silti pidättäytyä tutkimuskohteensa pilkasta. Onneksi Kimmel perustelee aika syvällisesti, miten väärässä miesasiamiehet ovat ja samalla nostaa esiin sen, että ydinhuolet menetetystä sosiaalisesta asemasta ja taloudellisesta epävarmuudesta ovat aitoja.

Yhteenveto

Kimmelin mukaan suurin radikalisoiva tekijä miehissä onkin tämä miehinen kunniakulttuuri, joka vahvistuu entisestään valtaan ja etuoikeuksiin tottuneessa valkoisessa väestössä. Tämä ylimaskuliinisuus yhdistettynä yhteiskunnalliseen etuoikeusoletukseen radikalisoi valkoisia miehiä äärioikeistoon, massamurhiin ja miesasiamiehiin. Afroamerikkalaisillakin ja latinoilla on miehinen kunniakulttuuri, mutta yhteiskunnallisten olosuhteitten takia he eivät tunne, että ovat ”menettäneet” mitään, koska ei heillä koskaan ollutkaan korkeaa asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kulttuurissa. Tämä etuoikeuden puute saakin jotkut etniset vähemmistöt todistamaan miehisyytensä rikollisuudella, eikä massamurhalla. Michael S. Kimmel ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” on todella hyvä kirja valkoisen amerikkalaisen miehen radikalisoinnista ja ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 13, 2017 · 5:17 am

Mutta en ole rasisti! Välineitä hyvää tarkoittaville valkoisille

Kathy Obearin ”Mutta en ole rasisti! Välineitä hyvää tarkoittaville valkoisille” (oma suomennos) on opaskirja valkoihoiselle ihmiselle, joka haluaa parantaa antirasismiaan. Tai, kuten itse kutsun tällaisia kirjoja ”opas länsimaisen sivilisaation peruspilareitten romahduttamiseen”

20170306_080325

Obear käsittelee kirjassaan mikroagressioita, eli pieniä tiedostamattomia ja tahattomia lipsahduksia, mitä ihmisten puheissa on, jotka voivat olla syrjiviä tai rodullistavia vähemmistöjä kohtaan. Kirja kirjoitettiin USA:n yritys- ja organisaatiomaailmalle, jossa työympäristössä on valkoinen enemmistö. Eli sen takia niinkin rajattu kohderyhmä. Otin tämän luettavaksi, koska se oli hetkellisesti ilmaiseksi Amazonissa. Ajattelin, että jos luen natsien ja jihadistien vihamanifesteja, niin voisin yhtä hyvin lukea, jotain niinkin äärimmäistä kuin opas tiedostamatonta rasismia vastaan.

Oppaan teesi perustuu psykologiseen ja sosiologiseen teoriaan, että vaikka puhuja ei olisikaan uusnatsi, joka haluaa palauttaa kaasukammiot ja murskata vähemmistöjen kalloja katuojan reunaa vasten, niin tämän puheet voivat olla rasistisia ja näin aiheuttaa kasautuvaa psykologista haittaa vähemmistön edustajalle.

Kirja siis perustuu siihen oletukseen, että lukija ei ole rasisti, mutta yhä levittää tietämättään rasistisia asenteita. Eli aika vaikea itsetutkiskelun ja itseruoskinnan kirja, joka ei ole aivain helppo kaikkien lukea. Se onkin kirjan ongelma ja siinä kerrotaankin, että se on suunnattu enemmänkin tasa-arvovaltuutetun kaltaiselle ohjaajalle, joka palkataan organisaatioon opettamaan inkluusiota työntekijöille.

Obear käyttää omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan värittääkseen käsiteltävää aihetta, johon liittyy valkoisten tiedostamaton etuoikeus ja kulttuuriset käsitykset olemuksellisesta pahuudesta. Etuoikeudella kirjailija tarkoittaa valkoisten yhteiskunnallista asemaa verrattuna vähemmistöihin. Vaikka minä ja sinä, emme satoja vuosia sitten orjuuttaneet ketään, emmekä valloitaneet vieraita maita, niin meidän esi-isät hyötyivät epäsuorasti toisten maitten ryöstämisestä ja niitten kansalaisten alistamisesta. Etuoikeus tarkoittaa sitä, että suurin osa valkoisista, on syntynyt paremmassa taloudellisessa asemassa kuin etninen vähemmistö ja on kasvanut kulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka on rakennettu valkoisille. Koska Länsimaat ovat valkoisten rakentamia ja elämme niissä, niin emme yleensä huomaa, että sen on rakentanut tietty etnisyys mielessä ja pidämme Länsimaita normina, eli tyhjänä oletusarvona ja kaikki, mikä koetaan poikkeavaksi, ei ole poikkeavaa, vaan ei-valkoista. Tämä voi olla ylitsepääsemmättömän vaikeaa ihmisen huomata (yleensa historian lukeminen auttaa tässä) mutta, koska olemme lapsesta asti kasvaneet kulttuurissa, jossa ei kyseenalaisteta normeja ja oletuksia, niin emme itsekkään tajua niitä. Vaikka meidän tarkoitus ei olisi syrjiä muita etnisyyksiä, niin nämä vanhat tiedostamattomat syrjivät kulttuuriset asenteet ja ennakkoluulot voivat lipsahtaa puheessa ja silloin vähemmistön edustajat ja valistuneemmat antirasistit voivat huomata lipsahduksen puheessa ja silloin tapahtuu se kauhein asia, eli joku sanoo: ”Olet raisist!”
Tämä kirja siis opettaa sinulle, miten suhtautua siihen, että joku haukkuu sinua rasistiseksi. Sen sijaan, että kauhustut siitä, että marxilaisuus on levinnyt työpaikallsesi ja ilmoittaudut maahanmuuttokriittisen puolueen kuntavaaliehdokkaaksi tai perustat leirin keskelle Rautatietoria ja keräät kannattajakortteja etsintäkuulutetun valemedian päätöimittajan presidenttikampanjalle, niin kuuntele toista osapuolta. Ehkä teitkin jotain väärin, ilman että tarkoitit sitä.

Obear käsittelee sen henkisen trauman, jonka valkoinen voi kokea, kun häntä kutsutaan rasistiksi. Kulttuurissamme rasisti on sama asia kuin kutsua ihmistä ”pahaksi”. Kukaan ei halua olla ”paha” ja kukaan ei tunnusta olevansa ”paha”, vaan yleensä ihmiset ajattelevat itsestään positiivisesti ja paheksuvat syvästi ”pahoja” ihmisiä. Kuten itsekin olen aiemmin sanonut, niin ”pahuus” on subjektiivista ja siihen ei alkuunkaan pitäisi tarttua ja Obear on samaa mieltä kanssani. Sen sijaan, että pyrimme olemuksellistamaan rasismin, joksikin pysväksi ja tietoiseksi ominaisuudeksi, joka kumpuaa mustasta sydeämmestä, niin meidän pitäisi käsitellä sitä enemmänkin tiedostamattomaksi ennakkoasenteeksi, jota voi korjata, vain jos tiedostaa sen.

Obearin kirja käy läpi nämä tuntemukset ja erilaisia tekniikoita, joita ihmiset yrittävät käyttää ”todistaakseen” että eivät ole rasisteja, sen sijaan että myöntävät mokaneensa. Oli todella mielenkiintoista lukea jäsenneltyjä analyyseja ja kartoituksia eri väistämistaktiikoista, joita ihmiset käyttävät. Olen nähnyt kaikki ja käyttänyt itsekin muutamia, mutta on kiva nähdä, että joku on analysoinut ne läpi ja paljastanut, mikälaisia asenteita ja mielikuvia ne edustavat.

Kirjailija antaa helppoja ohjeita sille, miten kohtaat syytökset suoraselkäisesti ja keskustelutaktiikoita ihmiselle, joka huomaa toisen käyttäytyvän rasistisesti. Sen sijaan, että haukutaan ihmistä rasistiseksi, niin lähde siitä asenteesta, että ihminen ei ole ”paha”, vaan tämä on kenties tahattomasti sanonut asian, jota hän ei ole koko elämänsä aikana kyseenalaistanut. Rasismi syytös voi aiheuttaa hirveitä psykologisia traumoja henkilössä, joka voi suuttua sanomastasi niin paljon, että hän äänestää maahanmuuttokriittistä puolueitta seuraavissa vaaleissa.

Vaikka en pitänyt siitä, että kirjassa käsitellän valkoisia kuin ne olisivat jotain herkkiä ja säikkyjä pikkueläimiä, joita tulee käsitellä hellyydellä, niin ohjeet olivat hyödyllisiä. Arkipäivän antirasismi ei tulisi olla katutappelun kaltaista kiivasta taistelua pahuutta vastaan, vaan sen tulisi olla empaattista työtä, jolla pyritään parantamaan ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita, eikä vain alistaa joku kusipää hiljaisuuteen.

Todella hyvä ja ytimekäs opus, joka opettaa, miten aloitat marxilaisen vallankumouksen, jossa valkoiset, lihaa syövät heteromiehet orjuutetaan juutalaisylivallalle. Kannattaa lukea!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , ,