Avainsana-arkisto: vallankumous

Karl Marx

Francis Wheenin ”Karl Marx” on vuonna 1999 julkaistu kommunismin pääteoreetikon elämäkerta.  

5

Wheen käy läpi aika yksityiskohtaisesti Marxin elämäkerran ja ne yhteiskunnalliset olot, jotka muovasivat miehen. Silloin, kun Marx alkoi muotoilla ideaansa kommunismista, liberalismi oli hyvin rajattu ideologia, joka keskittyi paljolti taloudelliseen liberalismiin. Sananvapaus ja muut kansalaisvapaudet toteutuivat melkein ainoastaan Iso-Britanniassa, muualla pääoma sai liikkua melko vapaasti, mutta päättäjiä ei saanut kritisoida ja niin edelleen. Kommunismin aggressiivisuus ja dualismi vaikuttivatkin tuohon aikaan paljon jännittävimpinä kuin liberalismi, joka ei ollut saamassa kovin paljon mitään aikaan. Asiaan vaikutti myöskin se, että liberalismi rajoittui porvareitten ideologiaksi, jonka mukaan, kunhan jotkut valtion rajoitteet purettaisiin, yhteiskunta toimisi paremmin. Kuitenkin käytännössä työläisten olot eivät vaikuttaneet parantuvat, vaikka kuinka vapaa pääoma oli. Samaan aikaan kapitalistinen järjestelmä vaikutti välillä kaatuvan talouskriiseihin. Marxin ajatuksille olikin paljon kysyntää, mutta hän ei ollut ainoa. Anarkismin pääteoreetikko Joseph Proudhon oli samoihin aikoihin tarjoamassa ideologian, jossa itse valtio lakkautettaisiin, eikä vain rajoitettaisiin. Miehen iskulaise oli ”Omaisuus on varkautta!” Kuitenkin Marxin ideat osoittautuivat historiaa muovaaviksi.

Kirjailija esittää Marxin hajamielisenä, mutta päättäväisenä tutkijana, joka ei vain yksin omassa työhuoneessaan muotoillut taloustieteellisiä ideoitaan, vaan hän harjoitti mitä saarnasi. Olikin mielenkiintoista seurata, miten Marx toteutti käytännössä ideoitaan, joskus jopa ennen kuin hän ehti kirjoittaa tai muotoilla niitä kirjoissaan.   

Protokommunisti  

Ehkä ironisinta tässä kirjassa on, miten kaikki kommunismiin tai äärivasemmistoon assosioidut ongelmat ilmenevät jo Marxin persoonassa. Hän oli hyvin itsevarma omasta nerokkuudestaan, eikä suvainnut eriäviä mielipiteitä, mikä aiheuttikin riitaantumista muitten kommunistien kanssa. Marx pyrki aktiivisesti mustamaalaamaan kilpailijansa, koska uskoi, että väin hän on oikea kunnon kommunisti. Samaan aikaan Marxilla oli koko elämänsä aikana vaikeuksia hankkia muuta töitä kuin toimittajan, joten hän oli jatkuvasti veloissa. Oikeastaan ilman tehtaanomistajaystäväänsä Englelsiä, Marx ei olisi voinut keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen.  

Marx oli hyvinkin autoritaarinen, vaikkakin yrittikin rakentaa Internationaali-järjestöstään demokraattisemman. Mielenkiintoisinta onkin, että kommunistit vaativat enemmän demokratiaa kuin aikalaisliberaalit, jotka vasta olivat keskustelemassa kannattasiko antaa työläisillekin äänioikeus. Tässä kirjassa paljastuukin, että kommunismi otti vaikutteita Proudhonin anarkismista, mikä taas aiheutti sen, että anarkismi alkoi ottaa vaikutteita kommunismista. Kommunismi ja anarkismi ovatkin melkein sama ideologia, mutta Marx korosti valtion ja lakien tärkeyttä, kun taas anarkistit hajautettua paikallisyhteisöjen valtaa.

Marx oli erityisen inspiroitunut Pariisin kommuunista, jossa kaikki hierarkiat purettiin. Kuitenkin armeija tuhosi kommuunin väkivaltaisesi. Tuhansia naisia, lapsia ja tavallisia työläisiä teurastettiin sumeilemattomasti, mikä sai Marxin päättämään, että ainoa tapa turvata vallankumous olisi kukistaa porvaristo väkivalloin. Kirjailija itse ei tätä totea, mutta mielestäni Pariisin kommuunin trauma synnytti sen ideologinen siemen, josta Neuvostoliiton kauhut kumpusivat. Kun kokee, ettei vallankumousta pysty suojelemaan sisäisiltä ja ulkoisilta vihollisilta, on hyvin houkuttelevaa päättyä siihen “realistiseen” johtopäätökseen, että väkivaltaa on käytettävä ennakkoon, jotta petoksia ei tapahdu.  

Olikin mielenkiintoista havaita, että jos Marx ei olisi samaan aikaan hyvin varovainen käytännön toiminnassaan ja ideoissaan, hän olisi ehkä voinut luisua samalle tielle, johon myöhemmin hänen ideoitaan soveltavat ihmiset päätyivät. Marx olikin hyvin varovainen ja harkitseva vallankumoussuunnitelmissaan ja helveksi niitä äärivasemmistolaisia, jotka halusivat nyt ja heti vallankumouksen keinolla millä hyvänsä. Marx oli rauhallisempi, koska hän uskoi kapitalismin kaatuvan hetkellä millä hyvänsä seuraavassa talouskriisissä, joten ei ollut tarpeellista suorittaa terrori-iskuja, kuten jotkut aikalaiset ehdottelivat.   

Erityisen mielenkiintoista oli, miten Marx kaappasi kristillisen kommunistijärjestön ja muutti sen Kansainväliseksi työmiehen liitoksi. Alun perin Marxin kaappaama järjestö keskittyi muotoilemaan kommunistisia ideoita ja hyväntekeväisyyteen, mutta Marx halusi suoraa toimintaa. Samalla hän vihasi järjestön tunnuslausetta ”kaikki miehet ovat veljiä”. Marxin mukaan kaikki miehet eivät olleet veljiä, vaan selvästi ihmiset jakautuivat eri taloudellisiin luokkiin, joilla oli ristiin menevät intressit. Tämä saikin hänet muotoilemaan uuden iskulaiseen ”Kaikki maailman työläiset yhtykää!”. Tämä tarkoittaa, että kommunismi on kummunnut kristillisyydestä, vaikkakin myöhemmin se hylkäsi kaikki uskonnot. Kirjailija kyllä muistuttaa, että Marx ei koskaan ollut uskonnonvastainen, vaan enemmänkin hänen kuuluisa ”uskonto on kansan oopiumia” oli lause pidemmästä kirjoituksessa, jossa hän analysoi, miten uskonto voi olla huonossa yhteiskunnallistaloudellisessa tilanteessa ainoa lohtu ihmisille. Eli ainoa tapa saada uskonnon vaikutus vähenemään, on parantaa ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset olot. Kuitenkin kyseinen lause otettiin hyvin kirjaimellisesti, aiheuttaen Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa pappien ja munkkien vainoja.   

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on kirjailijan aseenteellisuus. Francis Wheen selvästi ihailee Marxia ja käyttää kaiken tarmonsa selittääkseen ja oikeuttaakseen kaikki Marxin persoonan ja elämän kyseenalaisemmat aspektit. Kirjailija rehellisesti toki esittää faktat, mutta rientää selittämään ne parhain päin. Esimerkiksi Marx oli kirjoittanut pamfletin “Juutalaiskysymyksestä”, joka nykystandardeissa on melko rasistinen. Wheen kuitenkin selittää, että “noh, kaikki olivat tuohon aikaan rasisteja”. Toki kirjailija osasi sentään argumentoida, että Marxin “tarkoitus” ei ollut olla rasistinen kyseisessä pamfletissa, ainoastaan argumentoida, että juutalaisten pitäisi integroida yhteiskuntaan paremmin, jotta nämä voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja luopua “taantumuksellisesta” uskonnostaan. Eli Marx voitaisiin verrata entiseen muslimiin Hirsi Aliin, joka myöskin on saanut rasistisyytöksiä, kun haukkui entistä uskontoaan “barbaariseksi”. 

Samalla Marxin vihollisia pilkataan tai mustamaalataan tässä teoksessa. Mielenkiintoisinta oli modernin anarkismin teoreetikko Mihail Bakunin haukkuminen. Wheen esittää anarkistifilosofin rasistisena sekopäisenä terroristina, joka ”ihmeen kautta” sai seuraajia ympäri maailman. Sattumalta olen lukenut Bakunin valikoituja tekstejä, eikä niissä ihan ilmene samaa sekopäisyyttä kuin tässä kirjassa. Toki Bakunin elämä ja aktivismi olivat todella kyseenalaisia, mutta miehen ideat eivät ole niin epäloogisia tai olemattomia, kuten tässä Wheenin esittämässä kirjassa. Ainakaan ne, joita nykyanarkistit kehtaavat levittää, eivät ole.   

Tämä ei siis ole kiihkoton ja asiallinen esitys viimeisen vuosisadan tärkeimmästä ajattelijasta, vaan enemmänkin kommunistin näkemys Marxista. Toki faktoja ja viitteitä muihin tutkijoihin on paljon, mikä osoittaa, että kirjailija ei pimittänyt mitään, mutta itse analyysi on hieman liian vasemmalle menevää makuuni. Se onkin ironista, että Marxia ylistävä elämäkerran suomennos sai tällaisen pelottavan kannen. Kirjailija jatkuvasti korostaa, miten ihanan söpö ja hellä Marx oli perheelleen ja lapsilleen, ja miten aikalaisetkin aina yllättyivät tavatessaan Marxin henkilökohtaisesti. Jo hänen elinaikanaan moni piti Marxia hurjana vallankumouksellisena, vaikka mies muistutti enemmänkin ”keskiluokkaista saksalaista turistia”. Mutta kun katsoo suomennoksen kansikuvaa, kuvittelee, että kirja esittää Marxin jonain satanistisena kommunistimörkönä. Kirjaimellisesti Wheen kirjoittaa, että Marx oli enemmänkin joulupukkia muistuttava hahmo kuin suuri saatana.   

Marxin ajankohtaisuus 

Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen historioitsija Bettany Hughesin viime vuonna YLE Teemalla esittämää dokumenttisarjaa Historia: Marx, Nietzsche ja Freud, jossa hän toteaa, että Marxin teoriat pakottivat liberaalit toteuttamaan kapitalismin reformit, jotta he pysyisivät vallassa. Tarkoittaen, että ironisesti Marxin ideat peruivat hänen ennustamansa kapitalismin tuhon, ilman että mitään kommunistista vallankumousta tarvittiin. Juuri pelko kommunismin leviämisestä maailmassa, antoi työläisille vahvan aseen saada parempia työehtoja kuin ennen. 1900-luvulla porvareilla oli kaksi valintaa: Joko nujertaa työväestö fasistisella diktatuurilla tai myöntyä joihinkin uudistuksiin, jotta pysyisivät vallassa. Lisäisin, että nyt itse luonto ja ilmasto ovat suorassa ristiriidassa kapitalismin kanssa, mahdollistaen paljon hirvittävämmän sivilisaation romahduksen kuin, mitä Marx koskaan osasi ennustaa. Tämän vuoksi, Marxia yhä luetaan ja miksi, kommunismin kauheuksista huolimatta, jotkut ihmiset yhä näkevät hänen teorioissaan selitysvoimaa. Marxin vaikutus on niin suuri, että jopa nykyinen äärioikeisto käyttää hänen hänen nimeään ”kulttuurimarxilaisuus” salaliittoteoriassa, oikeuttamaan olemassaolonsa, siitä huolimatta, että kommunismi poliittisena liikkeenä on nykyään täysin marginaalissa. Ironisesti anarkistit ovat ne jotka jatkavat Marxin perintöä, sen jälkeen kun kommunistit menettivät täydellisesti vaikutusvaltansa ja uskottavuutensa 1900-luvun lopulla. 

Yhteenveto  

Francis Wheenin ”Karl Marx” on hyvä elämäkerta kommunismin pääteoreetikosta, mutta hieman liian kaunisteleva makuuni. Kuitenkin tarkka lukija huomaa jo Marxin elämässä ne ongelmat, jotka myöhemmin vaivaisivat valtioita, jotka yrittäisivät toteuttaa hänen ideoitaan käytännössä.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kryptomarxilaista fantasiakirjallisuutta?

Yksi syy, miksi pidän scifistä enemmän kuin fantasiasta on sen poliittisuus. Mielikuvissani fantasia yrittää olla ajaton kuin sadut, joten ne harvoin ottavat suoraan kantaa oikean maailman poliittisiin kiistoihin. Vaikkakin tällaisella ajattomalla kerrontatyypillä on paikkansa kirjallisuudessa, en ottanut fantasiakirjoja kovin vakavasti sen takia. Minusta fantasiakirjallisuus oli enemmän eskapismia kuin scifi, joka tunnetusti ottaa rankastikin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sitten luin Brandon Sandersonin vuonna 2006 julkaisema ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” romaanin.  

12

Idea   

Sandersonin kirja kertoo ”Viimeinen valtakunta” nimisestä imperiumista, jonka myyttinen jumalakuningas loi pelastettuaan maailman sitä tuhoavalta pimeältä voimalta. Mutta tämä imperiumi ei olekaan mikään paratiisi, vaan päivittäisistä tuhkasateista kärsivä harmaa maailma, missä suurin osa kansasta on orjia. Yöllä maailma peittyy pelottaviin sumupilviin, joitten seassa leijuu mystisiä hirviöitä. Mutta tässä maailmassa on myöskin taikuutta. Aatelit ja jotkut ”usvasyntyiset” ihmiset kykenevät manipuloimaan metallipaloja saadakseen yliluonnollisia voimia, joilla hyppiä, lyödä ja juosta nopeammin.    

Jotkut ihmiset tajuavat, että maailmassa on jotain pahasti väärässä, joten he perustavat vastarintaliikkeen kaataakseen imperiumin. Seuraamme Vin nimistä kuusitoistavuotiasta taskuvarasta, joka värvätään vastarintaliikkeen agentiksi. Vastarintaliikkeessä Vinille opetetaan metallien manipulaatiota ja hän huomaakin olevansa usvasyntyinen. Tämä tarkoittaa, että hän on erityisen kyvykäs manipuloimaan metalleja saadakseen yli-inhimillisiä voimia. Tästä alkaa huikea seikkailu kaataakseen ”Viimeisen valtakunnan”   

Verta, kyyneliä ja hikeä   

Kirjan mukaan ”Viimeinen imperiumi” on ollut olemassa jo tuhat vuotta, eikä sitä ole onnistuttu kaataa. Tämä johtuu osittain siitä, että sitä hallitseva kuningas on itse jumala, mutta myöskin sen takia, koska imperiumi on totalitaristinen järjestelmä, missä vastarinta on lähes mahdotonta. Aateliset ja heidän kätyrit tarkkailevat orjia, varmistaakseen, ettei edes heidän silmissä ilmene uhmakkuutta. Romaanin aikana moni varomaton kuoleekin mitä brutaaleimmilla tavoilla, kun valtakunnan inkvisiitio alkaa kiinnostumaan heistä.    

Tämän lisäksi köyhälistön elämä on raakaa ja anteeksiantamatonta. Vin kasvoi todella kurjissa olosuhteissa ja koko romaanin aikana hän oppiikin luottamaan taas ihmisiin ja jopa löytämään rakkauden. Asioita, joita slummien alamaailmassa olivat mahdottomuuksia. Saat siis roimasti henkistä kuin fyysistä kamppailua tästä romaanista.   

Poliittinen subteksti   

Tämä on ehkä ensimmäinen fantasiaromaani sitten ”Tulen ja jään laulun” jossa panokset ovat todella kovia. ”Viimeinen valtakunta” vaikuttaa voittamattomalta järjestelmältä, jonka mahtavuus on niin vakuuttavaa, että jopa vastarintaliikkeen jäsenet ovat melko varmoja, että he kaikki tulevat kuolemaan. Moni kuoleekin. Merkittäviä hahmoja vain lahdataan tässä romaanissa. Ainoa asia, mikä saa heidät yrittämään, on ajatus osoittaa ihmisten vastarintahengen olemassaolon. Että ihmisten toivoa ei ole täysin murrettu. Lukiessani tätä romaania tuli mieleen, että se sisältää hyvinkin marxilaisen tai jakobiinilaisen poliittisen alavirran.    

Marxilaisuuden näkee vastarintaliikkeen hahmojen retoriikassa. Maailma ei ole vain jyrkästi epätasa-arvoinen orjayhteiskunta, vaan se on luokkayhteiskunta, jossa järjestelmän hegemonia ulottuu itse mielikuvitukseen. Suurin osa orjista ei pysty kuvittelemaan muuta elämää kuin orjuutta ja näin he tukevat heitä sortavaa järjestelmää. Jotkut hahmoista jopa puhuvat ”vallankumouksen potentiaalin” saavuttamisessa alaluokissa. Sama on aatelisissa, joista kaupungissa asuvat ovat oikeastaan porvareita, eikä suurmaaomistajia. Vastarintaliikkeen johtaja ei halua vain kaataa järjestelmän ja vaihtaa ”huonot” ihmiset ”hyviin”, vaan hän haluaa perustavanlaatuisesti muuttaa sen ja mahdollisesti hävittää koko omistava luokka väkivalloin. Vastarintaliikkeen hahmojen retoriikka on niin rajua, että se muistuttaa jopa bolsevikkejä. Mutta kirjailija on niin taitava, että tunnet myötätuntoa hahmojen väkivaltaisia ajatuksia kohtaan, vaikkakin itse romaanin päähenkilö Vin on hieman epäileväinen. Koko romaanin tarina tuntuukin olevan allegoria Venäjän tai Ranskan vallankumouksille.  

Kummallisesti ”Viimeinen imperiumi” itse tuntuu olevan allegoria Neuvostoliitolle. Imperiumia hallitseva kuningas oli maailman pelastanut sankari, joka mystisellä tavalla päättyi olemaan pahemman luokan sortaja. Hahmot pohdiskelevatkin, mikä meni vikaan? Oliko vallanhimo liian suuri? Mutta tämän lisäksi valtakunnan läpitunkeva läsnäolo ja tiukka valvonta muistuttivat Orwelin ”1984” romaanin maailmaa. Jotkut hahmoista vihjailevatkin, että vastarintaliike ei saa toistaa samoja virheitä, mitä valtakunnan kuningas on mahdollisesti tehnyt. Voisinkin sanoa, että tämä romaani on jännittävän seikkailun lisäksi tutkielma vallankumouksesta ja sen eri ulottuvuuksista.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on sen viimeiset kappaleet. Romaani on suurimmaksi osaksi mestarillisesti kirjoitettu. Samaistut hahmoihin niin paljon, että hurraat vallankumouksen ja Vinin henkisen kasvun puolesta, mutta loppua kohden tarina alkaa lässähtämään. Liian monta Deus ex machina-tyyppisiä juonenkäänteitä tapahtuu makuuni ja itse loppuhuipennus läsähtää totaalisesti kuin puhkottu ilmapallo. Tuntui samalta kuin Stephen Kingin romaaneissa: Alku ja keskiosa ovat mestarillisia, mutta loppu on aina surkea.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”Usvasyntyinen. Viimeinen valtakunta” on loistava romaani huonosta loppuosasta huolimatta. Silti tämä on mestariteos, joka ansaitsee paikan fantasiaklassikkona. Omaperäinen taikuusjärjestelmä ja poliittinen subteksti erottavat tämän romaanin muista genren kirjoista. Sanderson osaa kirjoittaa todella henkeä salpaavia toimintakohtauksia, mutta myöskin moniulotteisia hahmoja, joitten tuntemuksiin pystyt samaistumaan, vaikkakin heillä on todella eksoottiset taustat. Kannattaa lukea!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan

Elin hyvin pitkään siinä käsityksessä, että maoismi oli olemassa vain Kiinassa. Muta sitten luin ruotsalaisista maoisteista Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa. Aloin pähkäillä, miksi joku haluaisi olla kommunistin lisäksi vielä erikseen maoisti? Tämä kysymys hiersi minua jonkin aikaa. Luin Maon ”Pienen punaisen kirjan” (1964), mutta en ihan saanut tarkkaa vastausta, mikä ero on maoismilla ja Marxismi-Leninismillä? Mutta sitten jossain podcastissa mainittiin, että historioitsijat Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher julkaisivat vuonna 2015 ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” (oma suomennos) tietokirjan. Sillä sekunnilla avasin nettiselaimen välilehden ja laiton kirjan Goodreadsin lukulistaan!    

17

Idea   

Aaron J. Leonard ja Conor A. Gallagher kirja käsittelee amerikkalaisen historian unohdettua jaksoa, kun 60-luvulla uuskommunismi oli niin suosittu aate, että se uhkasi kaataa USA:n hallituksen. Erityisesti maoistiset Revolutionary Union (RU) ryhmittymä ja Revolutionary Communist Party (RCP) olivat 67-70 USA:n suurimmat kommunistipuolueet. Näillä ryhmillä oli kymmeniä tuhansia kannattajia valmiina tarttumaan aseisiin syöstäkseen USA:n kommunistiseen vallankumoukseen. Tietenkin FBI kiinnostui avoimesti vallankumousta julistaviin ryhmittymiin ja se aloittikin mittaavan operaation niitä vastaan. Tämä kirja kertookin FBI:n ja maoistien salaisesta sodasta.   

Olin jo lukenut räjähtävän tarkan Rick Perlsteinin kirjan aikajakson historiasta ”Nixonland: The Rise of a President and the Fracturing of America” (2008) jossa juurikin esitettiin, että oikeastaan 60-luku oli paljon levottomampaa aikaa kuin nykyään se muistetaan. Tämä Leonardin ja Gallagherin kirja vahvistaa Perlsteinin tulkinnan ja piirtää hyvin tarkan kuvan radikalisoituneista nuorista amerikkalaisista, jotka kokivat USA:n olevan pahuuden imperiumi. Tämä sai mittaavan joukon nuorista radikalisoitumaan kommunismiin, mutta ei mihin tahansa kommunismiin, vaan kaikista äärimmäisempään Stalinia ja Maota avoimesti ihailevaan vallankumoukselliseen kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan nämä nuoret tiesivät vallan hyvin Stalinin puhdistuksista ja aiheuttamasta nälänhädästä, mutta eivät välittäneet. Tärkeintä heille oli se, että Lenin ja Stalin olivat onnistuneet toteuttamaan käytännössä vallankumouksen ja pitämään vallan käsissään. Mao oli kirjailijoitten mukaan näille nuorille elävä esimerkki, että Leninin ja Stalinin viitoittama tie oli ainoa oikea tapa toteuttaa kommunistinen vallankumous. Voidaankin sanoa, että jollain perverssillä machiavelilaisella logiikalla nämä nuoret olivat realisteja. 

Tiedustelu   

kirjailijoitten mukaan FBI oli tässä tapauksessa täysin oikeutettu tarkkailemaan RU:ta, mutta mittakaava ja keinot, joita tiedustelupalvelu käytti, olivat ylimitoitettuja. Heti, kun maoistien ryhmittymä perustettiin, FBI lähetti soluttautujia puolueeseen ja alkoi kampanjan sen tuhoamiseen. Vaikka RU ei saanut rahoitusta tai ohjeistusta kommunistiselta Kiinalta, FBI pelkäsi sen toimivan kiinalaisten käskystä.   

Kirjailijat käyttävätkin hirveällä vaivalla hankitut FBI:n ja oikeuslaitoksen nykyään julkisiksi avatut asiakirjat RU:sta, piirtääkseen hämmästyttävän kuvan amerikkalaisista maoisteista. FBI:lla oli parikin soluttautujaa, jotka olivat nousseet lähelle RU:n johtoportaita, joten heidän raporteissaan on paljon mainintoja maoistien sisäisistä keskusteluista, filosofiasta ja strategiasta. Samalla lähteenä käytetään vuodetut COINTELPRO-asiakirjat, jotka paljastavat FBI:n laittomat operaatiot erilaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä vastaan. Näitten lisäksi tietenkin RU:n omia julkaisuja ja lehtiartikkeleita hyödynnettiin kirjan kokoamisessa.    

FBI:n tiedustelu olikin niin tarkkaa, että tässä kirjassa saat seurata maoistien touhuja hyvinkin läheltä, lähes askel askeleelta, heidän hajoamiseen saakka. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että RU tiesi, että heitä tarkkaillaan, joten vaikka kuinka ryhmittymässä avoimesti puhuttiin vallankumouksesta ja aseitten hankkimisesta, FBI ei koskaan onnistunut kieltämään puoluetta tai pidättämään sen jäseniä maanpetos- tai muilla vastaavilla syytteillä.    

Historian pyörät   

Ehkä mielenkiintoisinta tarkan maoistien elämän ja tekojen kuvauksen lisäksi on, miten kirja kehystää nämä tapahtumat laajemman historiallisen kontekstin kautta. RU syntyi Kiinan kommunistisen vallankumouksen jälkeen, mutta kun 70-luvulla, Maon kuoleman jälkeen, Kiina alkoikin kääntyä kapitalismin suuntaan ja liittoutua Nixonin hallitseman USA:n kanssa, RU joutui kriisiin.   

RU:n ideologia perustui radikaaliin kommunismiin, joka koki Neuvostoliiton johtajan Nikita Khrushchevin Stalinin sekoilun arvostelemisen ”revisionismiksi”. Tämän lisäksi Neuvostoliiton uusi linja vallankumouksia vastaan ja sisäänpäin kääntyminen, pidettiin petoksena, jonka vuoksi koko Neuvostoliitto koettiin ”luokkavihollisena”. Mao kuului tähän samaan leiriin, jonka mielestä Stalinin linja olisi pitänyt jatkua, jolloin hänestä tuli monen uuskommunistin esikuva. Joten Kiinan kelkan täyskäännös Maon kuoleman jälkeen hajotti maoistien rivit USA:ssa täysin.   

Asiaa pahensi sekin, että 70-luvulla amerikkalaiset tehtaat alkoivat siirtyä Kiinaan, joten amerikkalaisten maoistien koko rekrytointialusta vietiin heidän jalkojensa alta. Samaan aikaan he eivät onnistuneet tai tajunneet yhdistää voimansa erilaisten vasemmistolaisten identiteettiryhmittymien kanssa, kuten afroamerikkalaiset, orastava homoliike ja feministit. Nämä kolme samaan aikaan tapahtunutta muutosta hajottivat ja eristivät RU:n vallasta, kunnes se lakkautettiin.    

Lopulta FBI kaikesta häirinnästä ja vakoilusta huolimatta, ei kyennyt tuhoamaan RU:ta ja RCP:tä, vaan historia onnistui. Vuodet 68-70 olivat se pieni historiallinen ikkuna, jossa oli mahdollisuus toteuttaa kommunistinen vallankumous USA:ssa, mutta se nopeasti sulkeutui, eivätkä maoistit tai muutkaan kommunistiset ryhmittymät tuohon aikaan onnistuneet toipumaan siitä. Tietenkin aikalaiset eivät tätä tajunneet, vaan he jatkoivat vielä 80-luvulle asti suunnitelmiaan, kunnes luovuttivat. Tämä historiakirja jotenkin herättää sen pienen toivon, että jihadismi kokee saman kohtalon. Tietenkin emme voi mitenkään ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai, mikä tapahtuma voisi näivettää jihadismin kannatuksen, mutta silti se on täysin mahdollista.    

Yhteenveto    

Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin ”Raskaan sarjan radikaalit: FBI:n salainen sota amerikkalaisia maoisteja vastaan” on paras historiankirja, jota olen pitkään aikaan lukenut. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että aihepiiri on todella seksikäs, vaan sen takia, koska tässä on niin tarkkaa ja elävää historiallista tietoa. Pystyt melkein tuntemaan maoistien ajatukset ja jopa samaistumaan heihin, vaikka et hyväksyisikään heidän megalomaanisia suunnitelmia. Kirjailijatkin vaikuttavat jotenkin ihailevan ryhmittymän järjestäytyneisyyttä ja päättäväisyyttä, vaikka esittävätkin rehellisesti ja kaunistelematta negatiivisetkin faktat. Kannattaa lukea tämä kirja, koska se kertoo vähemmän tunnetusta USA:n historiallisesta ilmiöstä, joka melkein muuttui historialliseksi käännekohdaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Otteita Puheenjohtaja Mao Tse-Tungin Teoksista

Mao Tse-Tungin ”Otteita Puheenjohtaja Mao Tse-Tungin Teoksista” on kiinalaisen kommunistijohtajan otsikossa mainittu kokoelmateksti, jota myöskin tunnetaan nimellä ”Pieni punainen kirja”.

2  

Maon Pieni punainen kirja on ollut lukulistassa hyvin pitkään, mutta vasta nyt tuli se sitten luettua. Alussa minua kiinnosti ihan vaan kuriositeettina lukea tämän hupsuttelijan teos. Mutta, kun viime vuoden keväällä luin Joshua Bloomin ja Waldo E. Martin Juniorin kirjan Mustista panttereista, aloin kiinnostumaan entisestään maoismista. Mitä 60-luvun afroamerikkalaiset aktivistit näkivät aatteessa, jonka omaksuivat?   

Sitten olent henkilökohtaisessa elämässä tavannut suomalaisen maoistin ja törmäsin netin syövereissä maoisteihin. Raavin päätäni ja ihmettelin ensin, mitä olent tehnyt väärin, että eksyin maoistien piireihin? Sitten aloin ihmettelemään, miten nykyään, kun Neuvostoliitto on romahtanut ja nyky-Kiina on jokin ihmeellinen autoritaarisen sosiaalidemokratian ja hyperkapitalismin hybridi, joku voi yhä olla maoisti? Päätin sitten kiiruhtaa lukulistaani ja katsoa, mitä siistiä Maon kirjoituksissa on?    

Kirjan sisältö  

Kirja alkaa heti oletuksella, että olet jo kommunisti, jolla on käden ulottuvilla kivääri. Minulla oli käsivoideputkilo lähettyvilläni, mutta silti jatkoi kirjan lukemista! Tietenkin ensin kostutin käteni. Ihon hyvinvointi on aina tärkeää! Kirjassa ei siis pyritä perustelamaan, miksi kommunismi on parempi järjestelmä kuin kapitalismi, vaan heti alussa Mao alkaa ladella ohjeita aseistetun miliisin ohjailemiseen ja uuden kommunistivaltion rakentamiseen.    

Teoksen rakenne on vähän Raamatullinen. Kirja koostuu lukuisista eri puheista, kolumneista ja tiedotuksista revityistä sitaateista, joissa on jokin lyhyt Maon ideologiaa edustama pointti. Eli tämän pikkukirjan lukeminen oli melko vauhdikasta. Asiaa helpottaa myöskin se, että Mao kirjoittaa paljon yksinkertaisemmin ja kansantajuisemmin, kuin Lenin ja Stalin.    

Kirjan punainen lanka  

Maon ideologinen pohja on marxismi-leninismissä ja eritysesti Stalinin tulkinnassa. Stalinin mukaan oikea maailma on sotaisa ja täynnä vaaroja, joten Marxin oppien pilkulleen noudattaminen on todella vaikeaa. Tämän takia on aina improvisoitava ja ensisijaisesti varmistettava kommunistisen vallankumouksen jatkuminen keinoja kaihtamatta. Vasta kun selusta on varmistettu, niin demokratisointi voidaan aloittaa.   

Tässä kirjassa on kuitenkin jännä ristiriita, jossa samaan aikaan ei saa osoittaa armoa vihollisille, mutta heitä saa ottaa sotavangeiksi ja jopa rehabilitoida. Mutta tätä voi myöskin kuitata maoismin äärimmäisellä pragmaattisuudella, jossa jokaista tilannetta tarkastetaan erikseen. Kuten tiedämme, niin se armottomuus oli käytännössä suosituin ohjenuora tästä opuksesta.   

Sota onkin kirjan punainen lanka. Kommunismia ei voi implementoida rauhanomaisesti, koska vallanpitäjät eivät luovuta omaa valtaansa vapaehtoisesti ja länsimaiset suurvallat, erityisesti Yhdysvallat, eivät tule luopumaan etupiiriinsä kuuluvista valtioista. Tämä globaali perspektiivi menee niinkin pitkälle, että tässä kirjassa on jopa kirjaimellisesti ohjeita ydinsodasta selviämiseen! Sen verran rankka meininki.    

Kolmannen maailman anti-imperialismi  

Mao siis noudattelee Leninin oppia, jonka mukaan kapitalistinen imperialismi murtuu, jos kehittyvät valtiot irtautuvat siitä ja muuttuvat kommunistisiksi. Logiikka menee, niin että jos länsimaat eivät pysty ostamaan halpoja raaka-aineita kehittyvistä valtioista, niin nykyinen länsimainen hyvinvointi loppuisi. Meitä länsimaalaisia alkaisi vituttaa, jolloin kommunismi viimein saisi täälläkin Marxin lupaamaa suosiota. Eli kommunismi voi ainoastaan kukoistaa, kum imperialismi on lakkautettu. Se onkin vähän hullunkurista, että Maon Kiinasta ei ole melkein mitään jäljellä ja se nyt on kiintein osa nykyistä kapitalistista järjestelmää, jota ilman me emme selviä.    

Omaa pohdintaa  

Mutta tämä nyky-Kiinan kehitys voikin olla täysin yhteensopiva Maon Punaisen kirjan kanssa. Kiinan hallitus on yhä kommunistinen ja massa on jäljellä monia sosialismin piirteitä.   

Voi olla, ja nyt menen puhtaisiin salaliittoteoriasfääreihin, että ehkä Maon viitoittama äärimmäinen pragmaattisuus on inspiroinut nyky-Kiinan hallitusta omaksumaan väliaikaisesti kapitalismin, jotta se saisi länsimaat vielä tiiviimmin riippuvaisiksi heistä. Tällä riippuvuussuhteella saataisiin aikaan Maon suunnittelema kapitalistisen imperialistinen tuho. Ehkä nyky-Kiina on tietoisesti edistänyt tätä maailmajärjestelmää, hyväksikäyttäen länsimaisten suuryritysten ahneutta, luodakseen ansan, johon me kaikki tulemme syöksymään. Onhan yksi kommunistien suosittu lause ”Kapitalisti tulee lopulta myymän köyden, jolla hänet hirtetään”  Tai sitten Kiinan nykyhallitus on vain yhtä ideologiton vallanhimoinen toimija kuin Putinin Venäjä.

Poliittisen korrektiuden alkuperä  

Sodan lisäksi tässä kirjassa on ohjeita, miten varmistaa, että kaikki ihmiset ajattelevat poliittisesti ”oikeanlaisia” ajatuksia. Siinä, missä Stalin kirjoitti vähän epämääräisesti, että puolue on ohjattava, miten ihmiset ajattelevat, Mao antaa yksityiskohtaisempia ohjeita. Kirjailijan mukaan kommunistisen puolueen jäsenten tulee harjoittaa itsekritiikkiä, opiskella Marxia ja hiota pois omasta ajattelusta kaikki ”taantumukselliset” ajatukset, jotta olisi täydellisempi kommunisti.    

Mao sanoo suoraan tässä kirjassa, että kommunismi ei voi toimia, jos ihmiset omaavat kapitalistisen järjestelmän ”ajattelutavan”, joten ihmisten ajatuksia on vähitellen yhdenmukaistettava kommunistisen logiikan mukaisesti. Yhtäläisyydet George Orwelin painajaismaiseen dystopiaan ovat tältä osin aika ilmiselviä.    

Feminismiä!  

Mutta ei Maon Punainen kirja ole vain orwelilaisen painajaisen kuvausta, vaan tässä on hyvinkin edistyksellistä ajattelua naisten tasa-arvosta. Toisin kuin Che Guevara, Mao korostaa, että naistenkin on otettava aktiivisempi rooli yhteiskunnassa, jopa sodassa. Tässä kirjassa vastustetaan perinteistä kiinalaista pakkoavioliittojärjestelmää ja kannatetaan naisten täydellistä emansipaatiota. 

Yhteenveto  

Naisasian lisäksi kirjassa on paljon itsetuntoa kohottavia lausahduksia, joita luulisi löytävän itseapuoppaasta. Oikeastaan kirjan sotaisuus ja tietynlainen usko uljaaseen tulevaisuuteen muistuttivat etäisesti Sun Tzun ”Sodankäynnintaito” päivitettyä versiota. Mutta sen sijaan, että kirja ohjeistaisi kenraalia, Maon teksti on suunnattu köyhälle talonpojalle ja maatyöläiselle, joka on liittynyt Maon kommunistiseen puolueeseen. Eli siinä mielessä pystyn ymmärtämään, miksi 60-luvulla USA:n afroamerikkalaiset mustat pantterit ottivat kirjan omaksi. Tämä on äänettömän ja voimattoman ihmisen ohjekirja, miten päästä niskan päälle. Mustat pantterit omaksuivat anti-imperialismi ja sovelsivat sen USA:an, jossa mustien asuinalueet kehystettiin kolonisoiduiksi tiloiksi, joita olisi irrotettava kapitalistisesta järjestelmästä. Jos afroamerikkalaisten hallitsemat kaupungit muuttuvat täysin omatoimisiksi, niin USA romahtaisi sisältäpäin. Tietenkin, jos on lukenut Jung Changin ja Jon Hallidayn ”Mao” elämäkertaa, niin tietää, että käytännössä homma ei mennyt niin ylevästi kuin tässä kirjassa.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi