Avainsana-arkisto: vasemmistolaisuus

Renttuvasemmiston manifesti

Monen kirjoittama ”Chapon opas vallankumoukseen: Manifesti logiikkaa, faktoja ja järkeä vastaan” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu amerikkalaisen äärivasemmistolaisen podcastin manifesti.

4

Tausta

Chapo Trap House on amerikkalainen podcasti, joka ajaa avointa sosialistista uusmarxilaisuutta sarkasmin ja huumorin keinoin. Tätä uus-uus-marxilaisuutta onkin kutsuttu ”Dirtbag leftismiksi”, jonka suomentaisin ”renttuvasemmistoksi”.  Chapo Trap House haluaa erottautua akateemisesta poliittisesti korrektista vasemmistosta, kehystämällä itseään likaisen, kiroilevan, huumeita käyttävän seksihullun persvakoproletariaattisen vasemmiston edustajaksi.

Myönnän, että olen kuunnellut vain yhden podcastin episodin, joten en ole ihan kirjan kohderyhmä. Kuitenkin tämä edustaa uusita uutta amerikkalaisessa äärivasemmistossa, joka on häpeilemättömästi sosialistista ja, jonka propagandan taktiikkoihin kuuluu alt-rightin taktiikoitten omiminen. Tämä tarkoittaa, että marxilaisuutta edistetään sarkasmin, ironian ja muitten vitsien kautta, jolloin imago kommunisteista harmaina vakavina ihmisinä murtuu ja radikalisoituminen on helpompaa.

Idea

Kirja pyrkii edellä mainituilla taktiikoilla argumentoimaan kuinka surkeaa ja moraalitonta on elää USA:n sotilaallisella hegemonialla ylläpidetyssä kapitalismissa. Kirja alkaakin tyypillisen propagandateoksen lailla, kysymällä lukijalta, eikö tämä tunne tyhjyyttä elämässään ja tunnetta, että yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla? Sen jälkeen kirjassa kerrotaan, että ratkaisu on kommunismi! Tässä teoksessa ei edes yritetä myydä Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismia vaan ihan kunnon perinteistä kommunismia. Annettuaan loppuratkaisun, kirja lähteekin käsittelemään erilaisia aiheita, kuten miksi konservatiivit ja liberaalit ovat vain kapitalismin eri sävyjä, miten USA on pahuuden imperiumi, joka ylläpitää ihmisten hyvinvointia alistamalla globaalin etelän kansat ja, miten koko järjestelmä on sekä tuhoamassa ilmaston, että koko yhteiskunnan. Kaikki tämä kerrotaan hyvin ajankohtaisilla vitseillä ja viittauksilla niin netti- kuin populaarikulttuuriin. Antikapitalismi ei ole koskaan ollut näin hervotonta!

Vaikka tässä käsitellään antirasismia, feminismiä ja muita vähemmistöjen oikeuksia, teoksen kärki on itse kapitalismin ankarassa kritiikissä. Tämän vuoksi teos pyrkii demonisoimaan kaikki tahot, jotka kannattavat kapitalismia, niin konservatiiveja, liberaaleja kuin sosialidemokraatteja. Ainoastaan totaalinen omistautuminen kommunismiin käy kirjailijoille, muuten on imperialistinen petturi tai teeskentelijä.

Oikeastaan tämä on hyvin perinteistä 60-luvun uusmarxilaisuutta, joka on maalattu 2010-luvun kirkkailla ironisilla ja sarkastisilla milleniaaliväreillä. Kirjan sanoma on sama, mitä Noam Chomsky on vuosikymmeniä jauhanut, mutta sekaan on heitetty klassista kommunistista taloustiedettä, jossa ajetaan kapitalismin korvaaminen suunnitelmataloudella ja työstä luopumista. Kohderyhmä ovat nuoret teinit, jotka haluavat järkyttää vanhempiaan. Mikä onkaan järkyttävämpää amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuin vahvojen ammattiliittojen puolustaminen?

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on liiallinen vitsailu. Tässä tykitetään huumoria niin tiheästi, että ne alkoivat enemmänkin ärsyttää kuin naurattaa. Joissakin kohdissa nauroin ääneen, mutta ne hetket olivat harvinaisia. Sitten jotkut vitsit olivat liian spesiifejä internetmeemejä, jolloin tämä kirja vanhentuu todella nopeasti. Selvästi kirjailijat vain kokosivat podcastien litterointeja kirjaan, ilman että yrittivät editoida niitä uudelle formaatille sopivaksi. Samalla tiheä sarkasmi ja ironia tekivät vaikeaksi tietää, milloin oltiin tosissaan ja milloin vitsailtiin?

Yhteenveto

”The Chapo Guide to Revolution: A Manifesto Against Logic, Facts, and Reason” on varmaan loistava kirja, jos on podcastin fani tai haluaa radikalisoida milleniaalinuorisoa äärivasemmistoon, mutta ei tässä teoksessa todellisuudessa ole mitään uutta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Taisteleva tutkimus

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta tutkimussuuntauksesta.    

4

Idea   

”Taisteleva tutkimus” on avoimesti vasemmistolainen tutkimussuuntaus, jonka missiona on valjastaa tiede kumoamaan kaikki valtarakenteet ja vapauttaa alistetut ihmiset. Kaikkosin tätä kirjaa hyvin pitkään, koska idea ideologisesta tutkimuksesta tuntuu vastenmieliseltä. Kuitenkin, jos olen onnistunut lukemaan äärioikeistolaisten vihateoksia, niin pitäisihän minulla olla rohkeutta kuluttaa aikaa poliittisen spektrin toisella puolella olevaan kirjallisuuteen. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi.   

Taisteleva tutkimus perustuu brasilialaisen pedagogi Paulo Freiren teeseihin, joitten mukaan “käsien peseminen” valtaapitävien ja vallattomien välisestä konfliktista ei tarkoita puolueettomuutta, vaan asettumista valtaapitävien puolelle. Freire oli toteuttamassa lukutaitokampanjaa, kun Brasilian sotilasjuntta kielsi sen vasemmistolaisena kansankiihottamisena. Tämä radikalisoi Freiren, joka totesi, että kasvatus on aina poliittista, aina joko sopeuttava tai vapauttava, aina jonkun puolella ja jotain vastaan. Tästä lähtökohdasta sitten hän alkoi kehitellä eri maitten tutkijoitten kanssa erilaisia teoreettisia kehyksiä, joitten kärkenä on sorrettujen ihmisryhmien näkökulmien esiintuomista tutkimuksilla. Taistelevassa tutkimuksessa kaikotaan tilastoja ja sen sijaan korostetaan sorrettujen arkisia kokemuksia, jotka paljastavat maailmasta enemmän kuin akateemisten käsittelyjen pyörittely. Tästä suuntauksesta syntyikin lukuisia erilaisia vasemmistolaisia tutkimussuuntauksia, joista tunnetuin on sukupuolitutkimus.    

Taistelevan tutkimus haastaa koko käsityksen puolueettomasta tiedosta. Tutkijalla on aina omat ennakkoluulot ja poliittiset mieltymykset ja jos hän ei niitä tunnista, silloin tutkimus on kaikista ideologisempi. “Objektiivisuus” tarkoittaa Freirille tulkinnoista riippumatonta todellisuutta, kuten sorron rakenteita, jotka eivät poistu väittämällä, ettei niitä ole olemassa.    

Ehkä hämmästyttävämpi on, että taisteleva tutkimus on myöskin poliittisesti epäkorrekti, kun sen teeseihin kuuluu ”Parrhesia”, jonka mukaan tutkijan on kysyttävä ollako rohkea ja puhua totta, vai vetäytyykö valheeseen ja sulkea suunsa? Totuuden esittämisen tavoite ei niinkään ole kertoa totuutta muille kuin kritisoida muiden ajattelua ja toimintaa, tai omaa ajatteluaan ja toimintaa. Eli teoriassa taisteleva tutkimus ei ole ideologisesti sokeaa propagandaa, vaan itsekriittinen tiede, jonka objektiivisuus on sanoa asiat niitten oikeilla nimillä, eikä välittää taloudellisen eliitin tunteista.  

Poliittisuus   

Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevätkin tässä teoksessa taistelevan tutkimuksen erilaisia metodologioita ja sen historiaa. hurjimmat suuntaukset ovat avoimesti äärivasemmistolaisia, kuten anarkistinen tutkimus. Joittenkin tutkimussuuntausten tavoitteena on myöskin suoraan yrittää kumota kapitalistinen järjestelmä.    

Sen sijaan, että vain esitetään tutkimustulokset, kirjailijat kertovat, että tutkijan on myöskin ilmaistava selkeästi, miten havaitut yhteiskunnalliset ongelmat tulisi ratkaista. Sinänsä tällaista jo tehdään monissa (oikeistolaisissakin) ajatuspajojen ja valtionelinten tutkimuksissa, joten ei tällainen ”politiikan ehdotus” ole mikään vieras idea.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin äärimmäinen osallistuva tutkiminen, jossa tutkijan on oltava mukana mielenosoituksessa tai sissiliikkeessä, tutkiakseen ”läheltä” miltä tuntuu olla taistelevan ryhmän jäsen ja näin tuoda se aidoin ja edustavin perspektiivi. Mutta pikkasen kyseenalaistan sitä, että tässä kehotetaan myöskin edistämään jonkun poliittisen ryhmän toimintaa osallistumalla siihen aktiivisesti. Eli et vain kirjoita muistiinpanoja keltaliiveistä, vaan huutelet Macron-vastaisia iskulauseita ja kenties poltat auton? Toki väitöskirjasta tulee jännittävää luettavaa, jos kirjoittaa miltä tuntui henkilökohtaisesti riehua valtiovaltaa vastaan.     

Kun luin tätä kirjaa, mietin jatkuvasti, miten tätä tutkimussuuntausta voidaan käyttää väärin? Esimerkiksi voiko uusnatsi käyttää taistelevaa tutkimusta edistääkseen ideaa, että valkoiset, lihaa syövät heteromiehet ovat maailman sorretuin ihmisryhmä? Kirjailijat paljastavatkin, että taisteleva tutkimus on rajattu tavalla, jolla on mahdotonta rasistin tai oikeistolaisen soveltaa sitä omiin poliittisiin tarkoituksiin. Tutkimuksen ehtoihin kuuluu objektiivisesti sorretun ryhmän tutkiminen, antirasismi ja valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Äärioikeistolaisuus perustuu valtarakenteitten vahvistamiseen ja mielikuvitukselliseen juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon, joten he eivät kykene käyttämään taistelevaa tutkimusta, vaikka haluaisivatkin.
Ei siis mikään ihme, että äärioikeisto turvautuu mieluiten tilastotietojen suppeaan tulkintaan ja perinteisen tieteellisen tiedon vääristelemiseen.

Sinänsä on mielenkiintoista, että äärioikeiston mukaan yliopistot ovat elitistisen vasemmistolaisten hallussa ja tämän vuoksi äärioikeiston maailmankuva vaikuttaa epätieteelliseltä. Mutta jos taisteleva tutkimus on konkreettisin esimerkki tällaisesta vasemmistolaisesta salaliitosta, niin aika viaton ja köyhä salaliitto tämä on. Koko taisteleva tutkimus ainoastaan tuo esiin yhteiskunnan pohjassa olevien ihmisten perspektiivejä esiin, mikä on oikeastaan sananvapauden vahvistamista ja sellaista populistista kansan syvien rivien kuuntelemista, jota äärioikeisto teeskentelee harrastavansa. Eihän kukaan halua kuunnella vain eliitin näkökulmia todellisuudesta?  

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailijat olettavat lukijan olevan akateeminen vasemmistolainen, joten se ei yritäkään perustella, miksi juuri siitä poliittisesta suuntauksesta tulevat oletukset ovat oikeita tai toteuttamisen arvoisia? Vasta melkein lopussa kirjailijat yrittävät perustella, miksi tällainen avoimesti ideologinen tutkimus olisi parempi kuin ei-ideologiseksi koetut tutkimussuuntaukset. Ainakin olen valmis hyväksymään, ettei ole olemassa täysin puolueetonta tutkimusta ihmistieteissä ja, että mitä enemmän näkökulmia on olemassa samasta aiheesta, sitä lähemmäksi totuuteen voidaan päästä, mutta nämä asiat pitää yrittää perustella. Mutta kirjailijat eivät lähde perustelemaan kokonaisvaltaisesti taistelevan tutkimuksen oikeutta olla olemassa, vaan se on.   

Esimerkiksi edellä mainittu poliittisen liikkeen edistäminen samalla, kun sitä tutkii, herättää erilaisia tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita tässä teoksessa ei kunnolla pohdita. Esimerkiksi kaipasin perustelua siitä voiko tosiaan tutkija ja yliopisto irrottautua valtiosta ideologisesti ja alkaa suoraan vastustamaan sitä? Kirjailijat itse eivät näitä kysymyksiä pohdi filosofisesti, vaan esittelevät esimerkkitapauksia, joissa tutkijat ovat vastustaneet oman yliopiston roolia Vietnamin sodassa. Näköjään lukijan olisi sitten tehtävä näistä esimerkkitapauksista omat tulkinnat.

Yhteenveto

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on hyvä kirja Suomessa melko tuntemattomasta tutkimussuuntauksesta, mutta toteutus on hieman kömpelö. Kirjassa nostetaan hyviä esimerkkejä taistelevasta tutkimuksesta, jossa on onnistuttu todistamaan jonkun ilmiön olemassaolo, jota aiemmin ei oltu huomioitu lainkaan, mutta se ei vaivaudu perustelemaan skeptikolle sen arvoa. Silti erilaisten, erityisesti marginalisoitujen ihmisten näkökulmia tulisi tutkia juuri, koska näitä ei kuunnella. Aikakautena, jossa eliittivastaisuus on huipullaan, tällainen tutkimussuuntaus voi antaa vastauksia kansan syvien rivien ja eri vähemmistöjen kokemiin ongelmiin, joita muuten ei osata selittää tavallisilla tutkimusmenetelmillä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?

Tuomas Enbusken tänä vuonna uudelleenjulkaistu ”Ajatusten alennusmyynti – yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta” on pamfletti, joka pyrkii kumoamaan kapitalistikriitikoitten argumentteja.

9

Viimeisin kirja tästä ”vasemmiston argumentteja kumotaan” genrestä oli amerikkalaisen oikeistokonservatiivi Ben Shapiron manifesti, joka epäonnistui tavoitteessaan. Katsotaan, onnistuuko Suomen terävin kolumnisti paremmin?

Rakenne

Kirja rakentuu 10 kapitalistikriitikoitten hokemaan, joita Enbuske pyrkii kumoamaan. Suurin osa näistä hokemista ovat joko olkiukkoja tai sellaisia otsikossa mainittuja hokemia, joita kuka tahansa pystyy kumoamaan. Tässä teoksessa on menty sieltä, mistä aita on matalin. Vaikka kirjassa käy ilmi, että se on suunnattu pääosin maltillisen tai kouluttamattoman vasemmiston argumenttien kumoamiseen, tähän on sekoitettu konservatiivien kapitalismivastaisia argumentteja. Jopa Kokoomusta tässä haukutaan. Kyseessä on siis taattua Enbuske-laatua, jossa kaikkia pilkataan.

Suhteellinen köyhyys

Esimerkiksi Enbuske yrittää kumota vasemmiston huomion, että eriarvoisuutta on olemassa ja se on huono asia, sillä että 1800-luvulla ihmiset olivat köyhempiä kuin nyt. Enbsuske nostaa esimerkkinä sen, että nyt köyhyys mitataan ihmisten kyvyllä ostaa Ipad-laitteen. Enbuske ei vaikuta tietävän kasvavista leipäjonoista ja lisääntyvästä velkaantumisesta, joka riivaa köyhiä. Mutta pahempaa on se, että Enbukelle suhteellinen köyhyys vaikuttaa olevan tuntematon konsepti. Jos lähdettäisiin mittamaan köyhyyttä staattisesti, silloin Neuvostoliitto nosti miljoonia ihmisiä köyhyydestä, koska 1800-luvulla jopa vauraassa Lontoossa oli pahempaa kurjuutta kuin Stalinin gulageissa, mutta ei kukaan ole niin tyhmä tehdäkseen tällaista vertausta, joten miksi Enbuske luulee, että voi tehdä samaa kapitalismille?

Otetaan muitten työstä kunnia

Tästä voimmekin siirtyä yhteen suuremmista ongelmista tässä kirjassa. Enbuske kirjoitti, että kaikki nykyteknologia, kuten internet ja kännykät, ovat kapitalismin ansiosta. Mutta totuus on aivan toinen. Toisen maailmansodan jälkeen, lähes kaikki huipputeknologia on tuotettu valtioitten verorahoitetuissa instituutioissa, jotka sitten ovat antaneet suurille yksityisille yrityksille teknologiaa hyödynnettäväksi.

Esikerkiksi Applen macOS-käyttöjärjestelmän Unix-perustan kehittivät alun perin yliopiston professorit ja opiskelijat täysin ilmaiseksi, koska he voivat. Ei-kaupallinen Linux-käyttöjärjestelmä on yhä parempi, kuin lähes monopoliasemassa olevat Windows-käyttöjärjestelmät. Tämä kumoaa Enbusken väittämän, että raha olisi jotenkin se paras tapa motivoida ihmisiä innovoimaan.  Kapitalismi on ainoastaan tehokkain järjestelmä jakamaan nämä resurssit siellä, missä on eniten kysyntää, mutta se on todella huono motivoimaan ihmisiä kuluttamaan suuria määriä omaa aikaansa ja rahansa tieteelliseen kehitykseen, jonka hyödyt voivat näkyä vasta vuosikymmenien päästä.

”Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?”

Enbuske kuuluu niihin ihmisiin, jotka luulevat, että vasemmistolaiset vastustavat kapitalismia, koska se luo kaupallisia tuotteita. Harva vasemmistolainen vastustaa kaupallisuutta, koska se on kaupallista. Ongelma ei olekaan tuote itsessään, vaan sen tuotantotapa, johon kuuluu työläisten riisto. Joku toki voisi väittää, miksi vasemmistolaiset eivät vain boikotoi tuotteita? Ongelma boikotissa nykyään, on se, että se on lähes mahdotonta. Enbuske osaakin kertoa, että nykyään suurin osa tuotteista kootaan useitten maitten valmistamista osista. Yritäpä siinä sitten saada selville, mikäkin mutteri tai langanpätkä missäkin tuotteessa tuotettiin missä maassa ja missä oloissa? Vasemmiston tavoite onkin yrittää muuttaa järjestelmää lainsäädännöllä, eikä yrittää vyöryttää globaalin tuotantoverkoston solmujen avaamista tavalliselle kuluttajalle.  Kaiken ristiriidan huipussa Enbuske haukkuukin yritysvastuuta, vaikka se oli yksityisten yritysten keksimä PR-temppu, jotta nämä voisivat paeta valtion sääntelyä. Enbuskella vaikuttaa olevan vaikeuksia osata päättää, mitä hän oikein haukkuu tässä kirjassa, kuluttajia vai yrityksiä?

Tuloero on illuusio

Enbusken mukaan vasemmisto vastustaa tuloeroja, koska rikkailla on enemmän rahaa kuin köyhillä. Ei ihan. Monet vasemmistolaiset vastustavat tuloeroja, koska raha tuo valtaa. Jos hyvin kapealla eliitillä on suunnattomasti rahaa, he pystyvät omalla yritystoiminnallaan vaikuttamaan miljoonien elämään. Vaikka köyhät ovatkin nykyään rikkaampia kuin pari vuosikymmentä sitten, heillä on yhä vähemmän valtaa päättää asioista. Tämä hyvin dokumentoidu demokratian kaventaminen, esimerkiksi selittää, miksi länsimaissa kansa on päättänyt äänestää protestiksi populistipuoleuta, jotka lupaavat ”kansanvaltaa”.

Nakkikioskikapitalismi iskee jälleen!

Enbuske tekee tässä kirjassa saman virheen, johon näköjään jokainen oikeistolainen sortuu. Tämä on kapitalistisen talousjärjestelmän selittäminen pikkukauppiaan kautta. Ymmärrän selittää lapselle kapitalismin nakkikioskimyyjän kautta, mutta ei todellisuudessa kapitalismi nakkikioskimyyjistä koostu. Enbuske puhuu lähes koko pamfletin aikana yrityksistä kuin suurin osa niistä olisi pieniä yrityksiä, joitten kanssa kenenkään ei ole pakko olla tekemissisä. Hän jopa kirjaimellisesti käyttää esimerkkinä nakkikioskia! Mutta sitten tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu sille, että kapitalismi toimii tehokkaimmillaan suuryritysten kautta. Samaan aikaan meidän on siis uskottava, että kaikki Suomen yrittäjät ovat vain ihmisiä, joilla on asuntolaina ja muutama työntekijä, jos sitäkään ja, että talous menestyy parhaiten valtavien korporaatioitten kautta? Enbuske ei ole väärässä siinä, että kapitalismi koostuu pääosin suuryritysten globaalista toiminnasta, mutta silti on hieman epärehellistä puolustaa omaa talousjärjestelmää käyttäen kielikuvia, jotka antavat ymmärtää päinvastaista.  Vähän sama kuin selittää Neuvostoliitto koostuvan iloisista työläisistä, jotka omistavat tuotantolaitokset, vaikka todellisuudessa Kommunistinen puolue koko puljun omisti.

Tämä ei ole edes pahin moka Enbuskelta, vaan se tulee, kun hän yrittää kumoa marxilaista väitettä, että työnantaja varastaa duunarin työn lisäarvon, argumentoimalla, että työnantaja ei maksa kenellekään enempää kuin kokee tästä hyötyvänsä. Tämä tarkoittaa, että Enbuske tosissaan uskoo, että ihmisten ei ole pakko mennä töihin, joissa on huono palkka. En tiedä missä fantasiamaailmassa Enbuske elää, mutta tilanne on täällä Suomessakin niin huono, että valtio on kirjaimellisesti laatimassa lakia, joka pakottaisi työttömien tekemään töitä ja hallituspuolueissa on ehdotettu pitkään ammattiliittojen vaikutusvallan murentamista. Vaikka aktiivimallia ja hyvinvointivaltiota ei olisi, uskooko kukaan tosissaan, että ihminen voi vain päättää olla tekemättä töitä tai odottaa, että hyvä työpaikka ilmaantuu? Vai pitääkö tämä niellä ylpeys ja tehdä sitä töitä, jota on tarjolla?

Globalisaatiota ei ole olemassa

Enbuske jatkaa harhakäsityksellä, että kapitalismi koostuu iloisista pienyrittäjistä, puhumalla Suomen markkinoista kuin se olisi suljettu järjestelmä, joka ei liity mitenkään globaaliin kapitalismiin. On jotenkin ihmeellistä, että niinkin fiksu mies kuin Enbuske voi kirjoittaa samaan aikaan kapitalismista globaalina maailmanjärjestelmänä ja lokaalina muusta maailmasta erillään olevana suljettuna kokonaisuutena. Tämä harhakäsitys mahdollistaa sen, että Enbuske ei näe kapitalistisen järjestelmän globaalissa mittakaavassa tapahtuvaa riistoa, jota vasemmistolaiset vastustavat. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee jatkuvaa kasvua ja sinänsä kasvu ei olekaan ongelma, vaan se, että se tarkoittaa jatkuvaa halpatuotannon etsimistä ja luonnonvarojen riistoa. Globalisaatio selittää, miksi suurin osa tehtaista on siirtynyt Suomesta Aasiaan ja sen, miksi Sipilän hallitus yrittää epätoivoisesti heikentää meidän työoloja, jotta edes jotkut työpaikat säilyisivät täällä.

Uusliberalismi on vasemmiston mielikuvituksessa ja samaan aikaan pelastanut maailman

Tämän kirjan sisäinen ristiriitaisuus huipentuu siinä, että Enbuske yrittää todistaa samaan aikaan, että uusliberalismi on vasemmiston keksimä mörkö ja paras taloudellinen järjestelmä ikinä. Sen sijaan, että kirjailija menisi ottamaan selvää, mitä uusliberalismi tarkoittaa käsitteenä, hän perustaa mielipiteensä mediaan ja yksittäisiin anekdootteihin. Niinhän sitä tutkimusta tehdään! Enbuske ihan tosissaan kuluttaa lukuisia pamfletin sivuja vakuuttaakseen lukijaa, että uusliberalismi on harhaa, koska ei ole olemassa täysin vapaita makkinoita. Kirjailija unohtaa vain, että uusliberalismi ei tarkoita vapaita markkinoita, vaan järjestelmää, jossa valtio palvelee suurpääomaa, muka edistämällä vapaita markkinoita. Mutta kaivaakseen hautaansa Enbuske mainitsee, että uusliberalismin muotoilija Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, joten Irakin sota ei liity uusliberalismiin. Vähän sama kuin sanoa, että Neuvostoliitto ei ollut kommunistinen, koska Marx ei mainitse gulageja teksteissään. Kannattaa muuten katsoa tai lukea Enbusken referoimaa Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” ja päättää itse, miten uusliberalistinen politiikka sopii Irakin sodan kuvioihin.

Enbuskella on selkäranka

Koska Enbuske ei ole ideologi, vaan itsenäisesti ajatteleva mies, tässä kirjassa on myöskin hyviä huomioita, jotka kumoavat edelliset väittämät vapaan markkinatalouden puolesta. Paras on se, missä sen jälkeen, kun kirjailija kuluttaa useita sivuja perustellakseen, miksi progressiivinen vero on huono asia ja, miten veronkierto on oikeasti laillista, joten se on hyvää, hän kirjoittaa, miten ainoa tapa saada hyvinvoiva kansa aikaan, on investoida heihin sosiaalisilla palveluilla. Mistähän ne rahat tulevat Enbuske?

Yhteenveto

Kaikin kaikkiaan taattua Enbuske laatua, jossa samaan aikaan ärsytetään, että miellytetään kaikkia. Enbuskelle ei siis voi olla vihainen. Olen kyllä vähän pettynyt, että tämä kirja ei ollut haastavampi. Jos Enbuske olisi oikeasti tutustunut syvällisemmin vasemmiston argumentteihin, hän olisi onnistunut saamaan minutkin ajattelemaan kantojani syvällisemmin ja tutkimaan uusia näkökulmia. Nyt tämä oli sellaista kevyttä viikonloppulukemista, jossa naureskelin Enbusken vitseille ja hänen olkiukoille. Tässä kirjassa oli niin paljon asiavirheitä ja väärinymmärryksiä, että olisin voinut kirjoittaa kymmeniä sivuja niitten ruotimisesta, mutta piti tiivistää. (silti 3 sivua on aika pitkä) Ehkä viimeiseksi mainitsen, miten tässä kirjassa samaan aikaan valitetaan, että ammattiliitot auttavat vain jäseniään ja, että palkkojen yleissitovuus koskee kaikkia työläisiä. Mutta parasta tässä kirjassa on se, että EVA (Elinkeinoelämän valtuuskunta) sen julkaisi, vaikka kirjailija onnistuu kumoamaan omalla pamfletillaan vapaan markkinatalouden erinomaisuuden useita kertoja. Enbuske tunnustaa, että täysin vapaata markkinataloutta ei ole missään koskaan ollut olemassa ja, että se ei ole edes tavoiteltavaa, jos halutaan hyvinvoivia ihmisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät.

Ben Shapiron ”Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät: 11 sääntöä, miten voittaa väittely.” (oma suomennos)  Otsikko on aika itsestään selittävä, joten mennäänpä arvioon!   

32

Ben Shapiro on entinen Breitbart-valemedian toimittaja, joka irtisanoutui lehdestä, kun tämä alkoi tukea yksipuolisesti Donald Trumppia. Eli kyseessä on kiistanalainen julkisuuden henkilö, joka on profiloitunut amerikkalaisen Republikaani-puolueen konservatiivien siiven älyköksi. Kun törmäsin tähän kirjaan netissä, niin totta kai minun piti ottaa se lukulistaan!     

Ajattelin, että sen lisäksi, että tämä kirja opettaisi argumentoimaan, niin samalla näkisin amerikkalaisen oikeistolaisen maailmankuvan pääideat ja, miten ne ovat ylivoimaisesti parempia kuin vasemmistolaisen. Kuitenkin jouduin pettymään. Tämä kirja on huikeat 30-sivua pitkä, eikä näin, siinä voi olla kovin syvää yhteiskunnallista analyysia, joka perustelisi, miksi maailma pitäisi pysyä 1700-luvun yhteiskuntaraameissa.   

Mutta ainakin tämä kirja oli todella hauskaa luettavaa ja samalla ymmärsin, ainakin osittain, mitä amerikkalaiset konservatiivit haluavat ja mitä he ajattelevat vasemmistosta.    

Koska Shapiro on amerikkalainen, niin hänen määritelmänsä ”vasemmistosta” on vähän erikoinen verrattuna Suomen. Tämän kirjan mukaan, vasemmistoon kuuluvat Demokraatti-puolueesta anarkisteihin. Tällä kriteerillä Kokoomus on vasemmistopuolue! Jo tässä vähän hörähtelin, mutta ei siinä kaikki!   

Kirjailijan mukaan vasemmistolaiset ovat pahuuden kovinta ydintä. He ovat epärehellisiä, likaisia, väkivaltaisia ja muutenkin todella paskamaisia ihmisiä. Shapiron mukaan vasemmistolaiset kiusaavat kaikkia ja haluavat luoda diktatuurin, joka pakottaa kaikki kristityt leipomaan homokakkuja ja päästämään rajojen sisään suuria määriä muslimeja ja meksikolaisia. Shapiro kuvaa vasemmistolasia niin överin sanakäänteisin, että jos ei olisi koskaan kuullutkaan vasemmistolaisista, niin voisi luulla, että ne ovat itse Mordorin örkkiarmeija!  

Piti oikein hengähtää vähän, koska tämä kirja tykittää ja lujaa. En ihan ymmärrä, miksi Shapiro erosi Breitbartista? Koska vaikuttaa vähän siltä, että hän jakaa samat arvot kuin Trump. 

Mielestäni, jos joku ihminen demonisoi kokonaista poliittista suuntausta itse pahuuden ytimeksi, niin tämä ihminen kuuluu johonkin ääri-ideologiaan. Esimerkiksi kovemman luokan kommunistit kokevat, että oikeisto on yhtä kuin fasistit ja anarkistien mielestä kaikki muut ovat autoritaarisia ja natsien mielestä kaikki ovat rotupettureita, juutalaisia tai kommunisteja. Shapiro siis kuuluu äärimmäisen konservatismiin, joka ehkä vetoaa nuorisoon, mutta vanhemmalle tai älykkäämmälle ihmiselle tällainen vastapuolen demonisoiminen on aika lapsellista.  

Jos tämä on amerikkalaisen konservatismin älyn huipentuma, niin Republikaani-puolue ansaitsee Trumpin. En tiedä edustaako Shapiro kaikkia konservatiiveja, vai vain jotain äärimmäisen sekopäistä konservatismia? Onko nyt niin, että kaikki amerikkalaiset konservatiivit ovat näin kujalla? En tiedä suomalaisesta konservatiivikentästä, joten en ota kantaa siiten. Mutta jos on Hännikkäistä uskomista, niin suomalainen konservatismi koostuu natseista, jotka eivät uskalla kutsua itseään natseiksi.   

Mutta, mites se vasemmistolaisten tuhoaminen argumenteilla menee tässä kirjassa? No aika huonosti. Vilpittömästi uskoin, että tämä kirja haastaisi maailmakuvaani ja joutuisin miettimään omia elämänvalintojani. Kenties jopa opiskelemaan vähän lisää. Hakemaan kirjastosta teoksia ja oikein pohtimaan ovatko kantani ihan oikeasti järjellä perusteltuja?  Mutta ei, tämä on ehkä tyhmin argumentaatiokirja, jonka olen lukenut oikeistolaiselta. Parempi vastaava teos on yhä Norman Baillargeonin ”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi” kirja, joka on vasemmistolainen. Pitäisi sekin kirja lukea uudelleen, koska sen lukemisesta on jo pari vuotta kulunut. Kenties olen kasvanut henkisesti vähän enemmän ja sekin kirja tuntuu yhtä typerältä.   

Shapiron kirja väittää, että siinä on 11 ohjetta, mutta oikeastaan tässä läpyskässä on vain yksi ja siitä tehdään lukuisia muunnelmia. Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Sinänsä fiksu ohje, mutta ei sillä välttämättä pystytä tuhoamaan vasemmistolaista tai ketään muuta.   

Kirjailijan mukaan oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Tämä ohje toimii ainoastaan, jos vastapuoli ei ole tutustunut oikeistolaiseen maailmakuvaan, koska muuten ei tämä auta oikein ketään. Eli kirjan ohjeet toimivat vain kuplaantuneita tai kouluttamattomia ihmisiä vastaan. Itse ainakin pystyisin kumoamaan suurimman osan tässä kirjassa olevista argumenteista välittömästi.   

Esimerkkinä Shapiro ottaa tasa-arvoisen avioliitoa vastaan olevan argumentin. Kirjailijan mukaan sen sijaan, että annat vasemmistolaisen kysyä sinulta, miksi et halua homojen olevan parisuhteessa, niin käännä keskustelu siihen, miten homoavioliitto pilaa adoptoidun lapsen elämän. Näin vasemmistolainen joutuu keskustelemaan lasten oikeuksista, eikä konservatiivin henkilökohtaisesta epärationaalisesta pelosta, että jollakin on makuhuoneessa hauskaa.   

Tiettyyn pisteeseen tällainen kehystyksen vaihto voi tosiaan toimia, jos vastapuolesi ei ole valmistautunut käsittelemään lasten oikeuksia, mutta jos ihminen on nimenomaan tähänkin varautunut niin et pysty ”tuhoamaan” ketään. Suomessakin tätä argumenttia yritettiin, mutta kun ”todisteet” lasten huonovointisuudesta homovanhempien huostassa on jostain fundamentalistikristittyjen ajatuspajasta, niin häviö on taattu.   

Eli koko kirja on muunnelma tästä yhdestä väittelytaktiikasta, eikä se toimi, jos positiosi on täysin väärä, kuten tuossa avioliitto-kysymyksessä. Ehkä toinen mainittava väittelytaktiikka, on kirjailijan mukaan se, että vältä loppuun asti vastaamasta rasisti-syytöksiin.   

Shapiron mukaan, jos sinut haukutaan rasistiksi, niin älä missään nimissä yritä todistaa, että et ole rasisti, koska silloin häviät. Pakko myöntää, että tässä kohtaa Shapiro on oikeassa. Samalla tavalla, kun jos joudut kirjoittamaan kirjaasi lukuisia kertoja sanat ”tämä on tieteellinen tosiasia” niin silloin olet jo hävinnyt, koska todisteet pitäisivät puhua puolestasi. Tällaista esiintyy paljon pseudotieteellisissä kirjoissa. Sama asia ilmenee monissa äärioikeistolaisissa manifesteissa, joissa joko kerrotaan suoraan ”en ole rasisti, mutta…” tai sitten pyritään määrittelemään rasismi niin kapeaksi, että itse ei mahdu siihen, vaikka kuinka kiihotat kansanryhmää vastaan. Shapiron mukaan, jos sinua haukutaan rasistiksi, niin pyydä haukkujaa osoittamaan, mikä sanomassasi oli rasistinen, sen sijaan, että alat kertoa, että sinulla on musta kaveri.    

Tämäkin taktiikka toimii ainoastaan, jos et ole sanonut oikeasti mitään rasistista tai, mitään, mitä ei suoraan voida osoittaa rasistiseksi. Esimerkiksi on tiettyjä äärioikeistolaisia eufemismeja, joitten todistaminen suullisessa väittelyssä voi olla aika vaikeaa. Esimerkiksi sana ”kulttuurimarxismi” on uusnatsien eufemismi juutalaisille, mutta samalla se voi myöskin vain tarkoittaa todella typerää salaliittoteoriaa, jonka mukaan kommunistit hallitsevat maailmaa ja yrittävät muuttaa kaikki homomuslimeiksi, jotka katsotat tosi-TV:tä. Yritäppä siinä todistaa kumpaan typeryyteen vastaväittelijä viittaa.

Ainoa tapa todistaa suullisessa väittelyssä, että vastapuoli on rasisti, on käyttää sokratilaista metodia, mutta silloin koko väittely muuttuukin kuulosteluksi, eikä väittelyksi. Eli aletaan tehdä sitä ”keskustelun lyttäämistä” jossa tartutaan yhteen käsitteeseen, jota puretaan sen sijaan, että keskustelaan itse asiasta. Juuri tällaisten erilaisten käsitteiden kaksoismerkitysten takia väittelyyn osapuolten pitäisi valmistautua suunnittelemalla ja opiskelemalla yhdessä, mitä käsitteitä tullaan käyttämään väittelyssä. Kuitenkin tätä ohjetta Shapiro ei anna, koska se olisi liian fiksua.  

Luulin, että tässä kirjassa olisi ohjeita, miten väitellä taloudesta, eli se suurin oikeistoa ja vasemmistoa erottava kysymys, mutta ei. Ainoa ohje, jonka Shapiro antaa, miten ”tuhota” vasemmisto talousasioissa, on kysyä, mistä rahat saadaan? Eli jos vasemmistolainen on tämän asian pohtinut, niin Shapiron opetuslapset voivat hävitä välittömästi.   

Kirjassa on koko ajan ihmeellinen oletus, että vasemmisto tarkoittaa jotain amerikkalaista liberaalia, joka haluaa maltillisia veron korotuksia rahoittaakseen jotain julkista ohjelmaa, vaikka kirjailija muistaa kutsuu Obamaa salaiseksi kommunistiksi pariinkin kertaan. Mutta, mitä jos väittelijä on oikeasti äärimmäisempi vasemmistolainen?

Kirja ei anna esimerkiksi ohjeita, miten väitellä kommunistia tai anarkistia vastaan. Miten voit voittaa ihmisen, joka ei edes usko kapitalismiin? Tai edes valtioon, joka verottaa? Joku voisi tässä vaiheessa esittää, että äärivasemmistolaiset eivät ole edes väittelyn arvioisia, kun he jo hävisivät argumentin Neuvostoliiton romahdettua. Mutta jos tämä olisi totta, niin Shapiro itse ei edes mainitsisi kommunisteja, vaan keskittyisi vihervasemmistoon, demareihin ja liberaaleihin. Kuitenkin hän nimenomaan sekoittaa kaikki vasemmistolaiset hänen luomaansa hirviöön, joten kai sitä odottaa, että jopa äärivasemmiston argumentteja käsiteltäisiin.  

Suurin osa kirjan keskusteluesimerkeistä käsittelee sosiaalisia kysymyksiä, kuten tasa-arvoista avioliittoa, aborttia, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta. Eli kysymyksiä, joita oikeistolainenkin voi kannattaa, ja jotka eivät oikeastaan ole kaikista tärkeimpiä kysymyksiä (paitsi ilmastonmuutos, se on elintärkeä). Talous vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan sektoreihin ja, jopa itse kulttuuriin ja ilmastoon, mutta eipäs tässä sitä käsitellä kuin pintapuolisesti. Talous on kuitenkin se, mitä oikeiston muka pitäisi hallita paremmin kuin vasemmistolainen.   

Eli tämä kirja on täyttä roskaa, koska se perustuu paljolti amerikkalaisen oikeistokonservatismin kuplaan, jossa luetaan ainoastaan äärikristillisen ajatuspajojen raportteja, jolloin luullaan, että tiedetään miten ”tuhota” vasemmisto.   

Tämän kirjan mukaan, esimerkiksi julkinen terveydenhuolto voi toimia ainoastaan, jos valtio luo lääkärikiintiön, joka pitää joka vuosi täyttää lääkäreillä, jolloin joitakin kansalaisia joudutaan pakottamaan lääkäreiksi. Olen asunut Brasiliassa, missä julkinen terveydenhuolto on ala-arvoinen, mutta ei siellä ketään tarvittu pakottaa lääkäriksi. Sama on Suomessa, jossa julkinen terveydenhuolto on parempi kuin muualla maailmassa. Eipä täälläkään näy miliisejä raahaamassa lukioista oppilaita lääketieteelliseen koulutuksen. Eli Shapiro kirjoitti kirjan väittelyn voittamisesta, jossa hän itse osoittaa, että hän ei ole opiskellut aihetta, josta hänen pitäisi väitellä!  

Tässä kirjassa on muitakin esimerkkejä, joissa kirjailijan totaalinen osaamattomuus paistaa läpi. Koko teos on kirjoitettu joillekin sekopäille oikeistolaisille, jotka haluavat vaikuttaa fiksulta, ilman että on oikeasti sitä. Eli voitaisiin sanoa, että tämä teos on enemmänkin ohje, miten näytellä fiksua väittelijää, joka napauttaa jotain valmista oikeistolaista mantraa, ilman että oikeasti sanoo, mitään fiksua. Eli tärkeintä ei olekaan voittaa argumentti, vaan esiintyä kuin voittaisi. Toki tämäkin taktiikka voi toimia tiettyyn pisteeseen asti. Onhan vaaliväittelyissäkin todettu hyvän esiintymisen olevan vaikuttavampi kuin itse suullinen argumentti.  

Paljolti tämä kirja perustuu nuoren oikeistolaisen itsevarmuuteen, jota liiallinen Ayn Randin lukeminen on sulattanut aivot joksikin mössöksi, joka toistaa oikeistolaisten ajatuspajojen propagandaa, miettimättä niitä kovin syvälle.    

Onneksi tämä kirja oli lyhyt, joten luin sen lounas- ja kahvitauon aikana, samalla kertoen kavereille, miten olin kuluttamassa arvokasta taukoaikaani.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Kirjeitä oikealle

Anna Kontulan ”Kirjeitä oikealle” on vasemmistopolitiikoin lyhyt pamfletti, missä tämä yrittää eritellä oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ajattelun perustat ja löytää yhdistäviä asioita.  

25

Tässä kirjassa oikeisto on rajattu liberaalioikeistolaisiin, eli Alexander Stubbin, Tuomas Enbusken ja Björn Wahlroosin kaltaisiin moderneihin oikeistolasiin. Eli jos haluaa sitä kunnon teräskypäräistä pappis-oikeistoa, niin joudut etsimään heitä jostain muusta kirjasta.

Kontula asemoi itsensä moderniin Vasemmistoliiton vihervasemmistolaisiin, jotka eivät sitoudu mihinkään tiettyyn sosialistiseen oppiin, kuten marxismiin ja sen eri haaroihin, vaan ovat sekoitusta erilaisia ideologioita ja käytännön ratkaisuja, joitten tavoitteena ei ole enää suoraan kumota kapitalismin ja korvata se kommunismilla, vaan hillitä ja reformoida kapitalistisen järjestelmän valuviat. Kuitenkin Kontula käsittelee tässä kunnon kommunisteja ja demareita myöskin.   

Ylivarovaisuus korostuu tässä kirjassa, mikä ärsytti. Olen tottunut lukemaan liikaa äärikirjallisuutta, kun ärsyttää, että tässä ei haukuta vastustajaa kaikilla mahdollisilla nimillä ja kehoteta nousemaan aseelliseen vastarintaan. Mutta pitää muistaa, että tämä on politiikoin kirjoittama kirja, eikä kannata ärsyttää niitä ihmisiä, jotka voivat olla tulevaisuudessa hallituskumppaneita. Ylivarovaisuus korostuu erityisesti siinä, että Kontulan kuvitteellinen oikeistolainen hahmo, jonka kanssa tämä käy kirjeenvaihtoa on hyvin rajattu oikeistoliberaali, mutta kirjailija itse edustaa kaikkia vasemmistolaisia, niin demareita kuin anarkisteja. Eli kirjailija on päättänyt käsitellä sitä, mitä eniten tuntee ja välttää oikeiston liikaa yleistämistä, jotta hän ei taistelisi olkinukkeja vastan.   

”Kirjeitä oikealle” formaatti oli meikäläisen mielestä aika häiritsevä. Koko kirja on kirjoitettu sähköpostikirjeitten muodossa, joita Kontula on muka lähettänyt kuvitteelliselle oikeistolaiselle ystävälle, jota kohtaan tällä on jotain eroottisia jännitteitä. Jotakuta varmaan tällainen kirjallisuus vetoaa, mutta mulle oli vaan jotenkin häiritsevää lukea verotulojen kohdistamisesta ja samalla vihjailuja Kontulan salaisesta seksuaalisesta halusta läimäyttää neoliberaaleja pakaroita.   

Mutta eksoottisesta formaatista huolimatta tässä kirjassa on kiinnostavia oivalluksia, niin vasemmistosta kuin oikeistosta. Kirja on ihan tosissaan kirjoitettu lempeään ja aidosti ymmärrystä yrittävään sävyyn, joten tässä ei ole sellaista aatteellista paloa, jossa lyödään ahtaalle poliittista vastustajaa, vaan enemmänkin sellaista kuvitteellista vuoropuhelua.

Tietenkin olisi ollut optimaalista, jos Kontula olisi löytänyt oikeistolaisen, joka olisi vastannut hänen kirjeisiinsä, mutta tämäkin formaatti kelpaa, kun kirjailija selittää jokaisessa kappaleessa hypoteettisen oikeistolaisen kannat aika reilusti, ilman syyttämistä tai haukkumista.    

Tässä kirjassa pohditaan kaikenlaisia yleisiä yhteiskunnallisia teemoja ja miten oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat näitä teemoja. Esimerkkeinä ovat pohdinnat siitä, mitä oikeistolle ja vasemmistolle vapaus tarkoittaa ja minkälaisia painotuksia kummallakin suuntauksella on tai mitä kuuluu yksilön oman työn tulokseksi ja mikä on oikeastaan yhteiskunnan mahdollistama.    

Molemmat ideologiset suuntaukset kannattavat vapautta, mutta siinä, missä oikeisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen tämän henkilökohtaisista kyvyistä toteuttaa vapaus ja jossa valtio on, enemmänkin ulkopuolinen entiteetti, jonka kanssa on elettävä epämukavassa suhteessa, joka ei saa olla liian hallitseva valtion osalta.

Vasemmisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen yhteiskunnan olosuhteista, joihin ainoastaan valtio, joka on yhteiskunnan muodostama ja sen kollektiivisten voimavarojen kanavoija, pystyy puuttumaan yksilöstä riippumattomiin ongelmiin luomalla edellytykset kaikkien ihmisten nostattamiseen samalla lähtötasolle, josta nämä voivat harjoittaa vapauttaan.   

Näin ihmisenä, joka on lukenut sekä oikeistolaista, että vasemmistolaista kirjallisuutta (ei vain ääripäitten, vaan ihan tavallistenkin) niin tässä tosiaan on aika objektiiviset käsitykset kummankin osapuolen käsityksistä. Kontula osaa kirjoittaa todella hyvin ja ilmaisemaan asioita, joita itsekin olen pohtinut kummastakin ideologisesta suuntauksesta, mutta joita en ole osannut yhtä hyvin muotoilla.   

Esimerkkejä hienoista oivalluksista on vasemmistolaisten käsitys siitä, että tiettyjä asioita kuin luonnonvaroja ei pitäisi yksityistää, koska yksilö ei sitä öljyä tai vettä valmistanut, vaan maapallon geologiset prosessit, eikä näitten molempien luonnonvarojen hankinta ole mahdollista tehdä yksin, vaan on oltava valmiiksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jolla saadaan valtion väkivaltamonopoli puolellesi. Joku voisi argumentoida, että entäs siirtomaitten uudisraivaajien löydökset? Mutta nekin ovat useimmiten tehty alkuperäiskansojen varastetuissa maissa, eikä yksin niitä öljynporausvälineitä kukaan valmista. Sen vuoksi luonnonvarat pitäisivät olla yhteisessä omistuksessa eikä suuryritysten.  

Tai sitten sitä, että nykyinen sosiaaliturva ei heijasta enää nykyisen pirstaleisen työmarkkinan tarpeita, vaan enemmänkin se pakottaa yksilön olemaan riippuvainen monimutkaisesta byrokraattisesta järjestelmästä eikä lähiyhteisöltä, mikä taas on eristänyt ihmiset toisistaan. Kontulan mukaan nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on muutettava niin, että se antaa ihmisten lähiyhteisölle vapauden muokata sitä ja hallita sen resursseja kaikkien käytettäväksi, eikä lokeroida ihmiset erilaisten byrokraattisen tuloluokkien lokeroihin, jolloin toisten spontaani auttaminen käy hankalaksi.   

Oikeistolainen on suunnilleen samaa mieltä Kontulan kassa, mutta päättyy siihen johtopäätökseen, että koko sosiaaliturvajärjestelmä on purettava ja annettavan yhteisöjen muodostaa itsenäisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä, joita he itse rahoittavat, jotta kenenkään ulkopuolisen työllä ansaidut rahat pakkolunastetaan ilman tämän suostumista toisten auttamiseen.

Anna Kontula kuitenkin osoittaa aika hyvin, että tuhansia vuosia hyväntekeväisyyttä harrastettiin, mutta lopulta havaittiin, että ihmiset auttavat pääosin niitä ihmisryhmiä, joita he näkevät ”ansaitsevan” apua tai, jotka herättävät ihmisessä sääliä. Esimerkkinä Kontula nostaa nuorten huumeriippuvaisten auttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen alhainen yksityinen rahoitus. Moni ei koe tuntemattomia ja mahdollisia narkkaririkollisia ansaitsevan rahallista apua. Hyvinvointivaltio takaa kaikkien ihmisten hyvinvoinnin riippumatta kuka tämä on ja mistä tämä on tullut.   

Sen lisäksi, että tämä tietenkin on politiikoin piilomainosta, niin Kontula on ihan oikeasti lukenut vasemmiston ja oikeiston ideologisia klassikoita, joita hän sitten referoi pitkin kirjaa hyvin ystävälliseen ja neutraaliin sävyyn. Erityisen vahvasti kirjassa referoidaan Karl Marxia, Gramscia ja Ayn Randia.

Minusta on kuitenkin vähän epäreilua määritellä liberaalioikeiston ideologiseksi johtohahmoksi sellaista sekopäistä filosofia kuin Randi. Ei kukaan suomessa kunnolla siihen naiseen usko, erityisesti kun hänen suurin suomalainen kannattaja haluaa lisätä presidentin valtaa eikä vähentää sitä. Kaipaisin enemmänkin Karl Popperin, Adam Smithin ja John Stuart Milliä, joita tässä kirjassa puuttuvat kokonaan. Eli siinä on pikku virhe kirjailijan osalta.   

Vasemmistolaisten ideologioitten analysointi on tässä kirjassa monipuolisempaa ja tässä on vähän yllättäviäkin näkökulmia. Vaikka Kontula referoi Marxia useita kertoja, niin silti hän haukkuu kommunisteja ja melkein pyytää anteeksi näitten neuvostosekoilun puolesta. Kontula olisi hyvin voinut pakottaa kuvitteellisen oikeistolaisen pyytämään anteeksi Natsi-Saksan, Chilen, Guatemalan, Etelä-Korean ja monen muun maan oikeistodiktatuurien puolesta, mutta sitä hän ei tee, vaan sen sijaan, hän arvostelee oman ideologiansa äärilaitojen sekoilua ja vähän selittää, miksi esimerkiksi 1900-luvun aikana kommunisteille aineellinen hyvinvointi oli tärkeämpää kuin yksilönvapaudet, joitten alikorostaminen mahdollisti Neuvostoliiton hirmuvallan.   

Vaikka kirja on tarkoitettu enemmänkin vasemmistolaisille sen kehystämisen vuoksi. Kontula kertoo heti alussa, että oikeistolaisuutta on tutkittava kuin jotain antropologista ilmiötä, joka vaikuttaa järjettömältä, mutta kuitenkin nää ihmiset oikeesti elää näin, joten on parasta tutustua heidän maailmankuvaansa. Silti tämä kirja on käytännössä vasemmistolaisen maailmankuvan avausta ja oikeistolaisen kannattaisi lukea, jotta voisivat ymmärtää, miten ihmeessä vielä 2017 on ihmisiä, jotka kannattavat jonkin muotoista sosialismia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi