Avainsana-arkisto: Veganismi

Pyhä lehmä

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on vuonna 2015 julkaistu pseudolastenkirja lehmästä, joka pakenee amerikkalaisesta maatilasta Intiaan.

12

Idea

”Pyhä lehmä” on satiirinen lastensatu, jossa lehmä, juutalaisuuteen kääntynyt sika ja Turkin valtion nimen väärinymmärtänyt kalkkuna, pakenevat maatilasta matkustaakseen maihin, joissa he kokevat olevansa turvassa teurastuksesta. Tästä alkaa sekopäinen ja hauskan perverssi matka halki Yhdysvaltojen, Turkin, Israelin ja Intian, jossa ei puutu surrealistisia kohtaamisia ja kommelluksia. Kirja sisältääkin todella häiriintyneitä tilanteita ja vitsejä, jotka ovat niin monitasoisia, että kyllä lapsi ja aikuinen pystyvät lukemaan kirjan. Silti teos on selkeästi tarkoitettu enemmän aikuisille, koska tarina kulkee sen verran oudoissa ja samaan aikaan tähän maailmaan ja politiikkaan liittyvissä sfääreissä.

Rakenne

Se, että kirjailija on Hollywood näyttelijä, joka parhaiten tunnetaan avaruusolioita jahtaavana agenttina, ei paljon liity itse tähän satukirjaan. Duchovnyn kirjoitustyyli kuitenkin muistuttaa hänen näyttelemäänsä ”Californication” (2007-2014) TV-sarjan päähahmon kerrontatyyliä, mutta laskettu lasten tasolle.

Kirja on kirjoitettu kuin se olisi romaanin päälehmän kirjoittamat muistelmat tämän seikkailuista. Välillä kerronta pysähtyykin kiistoihin kustannustoimittajan kanssa, sekä suoriin keskusteluihin lukijan kanssa kirjan tyylistä ja lehmän omista ajatuksista, jotka jatkuvasti harhautuvat ohi aiheesta.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma ovat sen poliittisesti epäkorrektiti vitsit. Suurin osa on toki ovat harmittomia, mutta jotkut ovat sen verran ronskeja, etten tiedä ovatko ne enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi juutalaisuuteen kääntyvä sika voidaan koeta aika vahvana loukkauksena. Mutta tässä kirjassa on yksi vitsi, joka on tarpeeton tarinaan kontekstin nähden, eikä edes hauska ja se on yksi transfobinen vitsi, jonka ”hauskuus” perustuu siihen, että lukija jakaa sen tiedon, että jotkut ihmiset pitävät trans-sukupuolisia mielisairaina.

Toinen ongelma on kirjan äkillinen muuttuminen poliittiseksi. Vaikka kirjassa on selkeä veganismia tukeva sanoma, se on hyvin integroitu kerrontaa, mutta yhtäkkiä kuin puun takaa, tässä romaanissa otetaan vahvasti kantaa yhteen toiseen tämän hetken kärjistetyimpään poliittiseen kiistaan, joka herättää voimakkaita tunteita kummassakin leirissä. Vaikka itse jaan kirjailijan poliittisen näkemyksen, sen esittäminen yhtäkkiä muka lasten sadussa tuntui todella häiritsevältä. Vaikkakin koko poliittinen kiista muuttuu satiirin kohteeksi, niin ei se ole ihan sopiva esittää lapsille ja se todennäköisesti harmittaa aikuisiakin.

Yhteenveto

David Duchovnyn ”Pyhä lehmä” on ihan ok kirja, jossa saa joitakin nauruja, mutta kirjan suurin vahvuus ja heikkous on sen todella häiriintynyt ja perverssi sekoitus lastensatua ja aikuisten ronskia satiiria.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Eläinten syömisestä

Näin tämän Jonathan Safran Foerin, vuonna 2009 julkaistun ”Eläinten syömisestä” kirjan Suvi Auvisen Instagram-tilillä. Ajattelin, että jos päivystävä anarkisti lukee tätä kirjaa, niin se on varmaan todella hurja vegaanimanifesti. Kuten tiedätte, juuri tällainen äärikirjallisuus menee lukulistaani!    

4

Idea    

Pettymyksekseni tämä teos ei ole terroristisen eläinoikeusliikkeen manifesti, vaan journalistinen tietokirja eläintuotannon totaalisesta vääryydestä.   

Kirjan kehys on kirjailijan vastasyntynyt poika ja pohdinta, mitä ruokkia tälle? Tästä alkaa tutkimusmatka eri syötävien eläinlajien pyynti- ja tuotantoketjuihin. Kirjassa käsitellään niin kalanpyyntiä kuin naudankasvatusta, kaikista mahdollisista näkökulmista. Niin luomutuotannon kuin tehomaatalouden. Jokaisen alan ammattilaista ja aktivistia kuunnellaan tasapuolisesti ja annetaan heille puheenvuoro.     

Kirja paljastaa, että lihansyönti on väärin niin monessa asiassa, että ainoastaan veganismi on oikea tie. Lihantuotanto on epäeettistä eläimille ja ihmisille, tuhoaa biodiversiteetin, saastuttaa luonnon ja ihmisasutukset. Mutta myöskin lihatuotanto on haitallinen ihmisten ja eläinten terveydelle, kuluttaa runsaasti luonnonvaroja, ruokkii pandemioita ja edistää massiivisesti ilmastonmuutosta.     

Vaikka kirjailija sympatisoi luomutuotantoa, hän osoittaa, että nykyisessä jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa luomutuotanto on riittämätön ruokkimaan koko maailman. Ihmiskunnalla on siis kaksi tietä: joko ryhtyä vegaaniksi tai vähentää merkittävästi lihansyöntiä, jotta eettinen luomutuotanto voisi edes olla realistinen malli.   

Ehkä koko kirjan idean voi kiteyttää kirjailijan holokaustista selvinneen isoäidin lauseeseen ”Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään pelastettavaa”    

Lihakapitalismi    

Kirjan punainen lanka on ankara kapitalistisen tehomaatalouden kritiikki. Ainakin tiedän, miksi päivystävä anarkisti oli lukemassa tätä kirjaa! Jonathan Safran Foer osoittaa, että voiton maksimoiminen on tuottanut massiivisia maatalouskorporaatioita, jotka riistävät eläimiä ja ihmisiä kauhistuttavalla tehokkuudella. Vaikka on olemassa tiukka lainsäädäntö tuotantoeläinten eettisestä kasvatuksesta ja teurastuksesta, valtavat maatalousfirmat onnistuvat kiertämään niitä tai jopa muokkaamaan lainsäädäntöä edukseen. Kirjan mukaan kapitalistinen kilpailuasetelma yhdistettynä voiton maksimoimiseen, on ajanut valtavat maatalouskorporaatiot kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, tuhoten kokonaisia kaupunginosia ja rikkoen räikeästi ihmisten ja eläinten oikeuksia.   

Sen sijaan, että suuret firmat panostaisivat laadukkaaseen tuotantoteknologiaan, ne yrittävät puristaa maksimaallisen hyödyn vanhoista ja tehottomista koneista, aiheuttaen hirvittävää kärsimystä eläimille ja ihmisille. Tällä äärimmäisellä nollasummapelillä suuret yhtiöt saastuttavat luontoa ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä. Luomutuotannonkin tukeminen ei auta, koska nämä jättifirmat pyrkivät syrjäyttämään ne valtaamalla markkinat tai yksinkertaisesti ostamalla luomutilat pois.   

Vaikka tiesin lihatuotannon saastuttavan, en tiennyt yksityiskohtaisesti, miten se saastuttaa ja tässä kerrottaan niin oksettavia ja kauhistuttavia yksityiskohtia, että mietin, miten joku voi edes haluta enää syödä lihaa? Pahempaa on kuitenkin se, että nämä riistofirmat ovat laajentumassa ulkomaille ja lisäämässä, esimerkiksi Kiinassa lihakulutusta, aiheuttaen sielläkin massiivista ekologista ja sosiaalista tuhoa.     

Hyvin vakuuttavasti ja erilaisilla todistusaineistoilla, kirjailija osoittaa, että tehomaatalous ja jopa luomutuotanto eivät vain ole haitallisia eläimille, koska joissain on sadistisia työntelijöitä, vaan systemaattisesti niissä hyödynnetään epäeettisiä tuotantomenetelmiä. Pahin paljastus olikin, että suurin osa luomutuotannosta tai ”eettisestä kasvatuksesta” on huijausta, joka perustuu ihmeellisiin byrokraattisiin määritelmäkikkailuihin.  

Ymmärtäväinen    

Parasta tässä kirjassa on sen hellä ja ymmärtäväien ote. Kirjailija ei lähde syyttelemään lihansyöjiä massamurhaajiksi tai haukkumaan lihatuottajia, vaan hän lähtee puhtaasti tieteellisellä analyysillä, hyödyntäen suurimmaksi osaksi toimialan omia julkaisuja, kertomaan miten väärää lihatuotanto on. Samalla henkilökohtainen ote, jossa kirjailija kertoo perhetaustastaan, lapsistaan ja tunteistaan haastatellessa eri ihmisiä, antavat sympaattisen kuvan keskiluokkaisesta miehestä, joka haluaa antaa parasta mahdollista ruokaa lapsilleen. Vaikka kirjan johtopäätös vegaaniruoan erinomaisuudesta kuulostaa radikaalilta, perustelut tehdään rakentavasti pitkin kirjaa.     

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen otsikko, joka kirjailija myöntää itsekin aiheuttavan tietynlaisen mielikuvan synnyn. Vegaaneilla on tapana sanoa, ett liha on ”kuollutta eläintä” ja se aina vituttaa muita. Tämä vieraannuttava otsikko aiheuttaa sen, että vain asiaan vihkiytyneet tai muuten lihansyöntiä kyseenalaistavat henkilöt tarttuvat tähän kirjaan, vaikka tässä onkin filosofista pohdintaa liha-aterian merkityksestä ja historiasta.   

Toinen ongelma on, ettei tässä teoksessa pohdita ollenkaan kantasoluista kasvatettua laboratoriolihaa. Ihmettelen tätä, koska idea oli jo olemassa pari vuotta ennen tämän kirjan julkaisua.   

Kolmas ongelma on se, että teos keskittyy Yhdysvaltojen maatalousrakenteeseen, joka ei ole samanlainen kuin Euroopan. USA:ssa lainsäädäntö on paljon löysempi kuin Euroopassa, joten en tiedä kuinka moni kauhukertomus edes toistuu täällä?   

Yhteenveto    

IPCC:n  ja muitten tutkimusten todettua, että nykyisen länsimaisen elämäntavan ja erityisesti lihansyönnin, olevan tuhoisia planeetalle ja olemassaolollemme, tämän kirjan väittämät ovat vielä uskottavimpia kuin noin kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä ei ole vain masentava ja oksettava kuvaus eläinten kidutuksesta tai moraalista saarnaa, vaan hyvin maanläheinen kirja, joka pyrkii eri näkökulmista perustelemaan vegaaniruokavalion puolesta. Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” voisikin pitää vegaanikirjallisuuden uutena klassikkona, jonka väittämät aika on todistanut oikeiksi.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Verinen maahanmuuttokertomus

Yann Martelin ”Piin elämä” on fiktiivinen romaani intialaisesta maahanmuuttajasta, joka selvisi haaksirikosta tiikerin kanssa.

40

”Piin elämä” kertoo intialaispojan elämästä eläintarhassa ja matkastaan Kanadaahan, joka keskeytyy, kun koko perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva uppoavat. Tarinan fokus ei ole niinkään eläimissä, vaan Piin maailmankuvasta, jossa tämä tuntee tarvetta uskoa johonkin uskontoon ja miten hänen uskonsa joutuu kovilla kotukselle.

Teologiaa

Koska Pii kasvoi hindulaisuudessa, monijumaluus ja uskonnon monitulkinnallisuus mahdollistavat hänet omaksumaan samaan aikaan islamin ja kristinuskon. Pii päättyykin uskomaan kaikkiin 3 uskontoon samaan aikaan. Osa kirjasta on todella hauskaa ja mielenkiintoista filosofista analyysia eri uskontojen hyvistä ja huonoista puolista. Erityisesti hauskaa oli lukea, miten hindulainen kokee katolilaisuuden. Vaikka olen ollut aikuisiästä astin ateisti, minut alun perin kasvatettiin katolilaiseksi, joten oli todella mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen perspektiivin uskontoon, johon kasvoin. Sitä luulisi ateistina kyseenalaistaneeni oman uskonnon kaikki aspektit, mutta tässä kirjassa tuodaan kokonaan uusia oivalluksia kristinuskosta, joita aiemmin en ollut edes tajunnut.

Mässäilyä

Mutta kaikki muuttuu kun Pii haaksirikkoutuu. Kirja muuttuukin yhtäkkiä äärimmäisen synkäksi ja väkivaltaiseksi. Enkä vain tarkoita kuolemaa ja lyömistä, vaan höyryäviä suolenpätkiä, haisevaa pissaa, paskaa, litratolkulla verta, kidutusta ja kannibalismia. ”Piin elämä” on todella brutaalin graafinen teos.

Kirjan ja elokuvan kansitaide eivät välitä kovin hyvin, miten rankka kirja tässä on kyseessä. Hahmon usko koetaan äärimmilleen, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Niin uskoa Jumalaan kuin veganismiin.

Psykologiaa

Tämä ei ole kertomus siitä, miten poika ystävystyy tiikerin kanssa, vaan enemmänkin siitä, miten poika joutuu selviytymään äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla tämä on kertomus siitä, miten uskonnot ovat ehkä ainoa tapa selviytyä psyykkisesti todella epäinhimmillisistä oloista, mutta oikeastaan mitään Jumalia ei ole. On vain ihminen ja tämän älykkyys. On sitten täysin sattumaa, että julkaisen tämän arvostelun pääsiäisviikolla, joten pahoittelut, jos pilasin tunnelman.

Yhteenveto

Piin elämä on lähes satanistinen sen viestissä. Ehkä kirjailijan ja kustantajien idea olikin markkinoida tätä kirjaa ihanana satuna, jotta ihmisiä saataisiin huijattua lukemaan siitä, miten kylmä meidän todellisuus oikeastaan on ja me kaikki olemme yksin tässä planeetassa. Mutta vaikka tämä kirja on kuin löysi pesäpallomaillalla ihmisen kasvoihin, sen brutaalin tylyn viesinsä takia, on tämä todella hyvä romaani, jota kannattaa lukea, jos ruokahalun menetys ei ole huolenaihe.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Oikeutta eläimille

Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” on tietokirja ja manifesti eläinten oikeuksista.

20170728_134636

Kun otin tämän manifestin lukulistalle kaksi vuotta sitten (kyllä, niin pitkä lukulista minulla on) odotin tämän olevan jotain ekoterroristin äärimmäistä kiihotusta, jossa argumentoidaan tunteilla ja hirveällä äärivasemmistopaatoksella kapitalismin tuhoamisesta ja sen sellaista. Olin hieman pettynyt, että tämä onkin ihan asiallinen ja tieteellinen kirja filosofiasta, jonka mukaan humanismi pitäisi ulottaa ihmislajin ulkopuolisiinkin lajeihin.    

Peter Singer pyrki argumentoimaan, miksi eläimiä, erityisesti paljon kipua kärsiviä eläimiä ei tulisi syödä, kasvattaa nahka- ja turkisteollisuudelle tai tehdä tieteellisiä kokeita. Samalla, kun Singer perustelee, miksi eläimiä ei tulisi kohdella kuin esineitä, niin hän kertoo moraalifilosofian ja eläinoikeusliikkeen historiasta, eli ei tässä vain saarnata eläinten pelastuksen puolesta.   

Singer ydinargumentti on tiettyjen eläinlajien kyky tuntea kipua. Mitä enemmän, joku eläinlaji tuntee kipua, sitä vähemmän sitä pitäisi kohdella kuin esinettä, jota voi noin vain hyödyntää. Tietenkin kirjailija käyttää antirasismia, feminismiä ja lastenoikeuksia esimerkkeinä tapauksista, joissa me ulotimme empatiamme muihin ihmisiin, joita vain muutama vuosikymmen sitten pidimme vähempiarvoisina. Samalla tavalla kuin me emme pyri aiheuttamaan kärsimystä lapsille tai vaikeasti vammaisille, niin meidän ei pitäisi aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä eläimille. Singerin mukaan ensisijaisena ovat nisäkkäät, sitten linnut ja lopulta kalat. Muita eläimiä kirjailija ei käsittele, mutta hän kertoo, että jos haluaa pelata varmuuden päälle, niin ryhdy vegaaniksi.    

Tämän kipuargumentin kirjailija käy läpi uuvuksiin saakka ja referoi tieteellisiin tutkimuksiin, joista hän  päätyy siihen johtopäätökseen, että jos eläin tuntee kipua ja ymmärtää elämänsä olevan kurjaa, niin niitä ei pitäisi hyödyntää teollisesti.

Kirjailija käy läpi lukuisa vasta-argumentteja, joita on esitetty eläinten hyödyntämisen puolesta eri teollisuuden aloilla ja kumoaa ne. Lukijana tietenkin ajattelin kaikenlaisia vasta-argumentteja ja yllätyin, että lopulta kirja vastasi kaikkiin, eli Singer teki kotiläksynsä. Voi toki olla, että joku muu lukija keksiin, jonkun vasta-argumentin, mitä minä ja kirjailija ei keksinyt edes ajatella, mutta mielestäni tässä käytiin kaikki, mitä olen itsekin kuullut. Jopa argumentti ”entä, oletko ajatellut porkkanan kipua? Niin, ei tullut mieleen, senkin tekopyhä hippipaska. Syö makkarasi, äläkä marise!” käydään kahden sivun verran läpi ja kumotaan.    

”Oikeutta eläimille” etenee hitaaseen tahtiin ja käy jokaisessa kappaleessa läpi eri aloja, joissa eläimiä hyödynnetään, niitten kehityshistoria ja lainsäädäntöä, jota on luotu historian aikana eläinten hyvinvoinnin puolesta. Singer on sen verran varovainen, että hän ei pyri vetoamaan tunteisiin, vaan logiikkaan ja järkeen, miksi eläimiä ei pitäisi satuttaa, mutta samalla hän ei tarjoa ainoaksi vaihtoehdoksi veganismin, vaan kertoo, että ihmiset voivat edetä omalla tahdilla ja pääosin syy ryhtyä täysvegaaniksi tai vähintäänkin luomukuluttajaksi on tehomaatalouden ja eläinkokeitten huonojen käytäntöjen boikotointi, eikä niinkään sen takia, että kasvisruoka maistuu paremmalta tai, että lukija ”pelastuisi” ja muuttuisi paremmaksi ihmiseksi kuin lihansyöjä.  Eli tää on aika tolkullinen vegaanimanifesti  

Kipuargumentin lisäksi on perinteinen teollisuuskritiikki. Kirjailijan mukaan eläinten kärsimys nousi merkittävästi vasta sen jälkeen, kun tehomaatalous ja laajamittaiset eläinkokeet levisivät maailmalle. Molemmissa aloissa eläintä käsitellään samalla tavalla kuin muita kapitalismin hyödykkeitä ja näin niitten hyvinvointia ei ole huomioitu lainkaan.   

Tyypilliseen eläinoikeusaktivistin tapaan, niin tässä kirjassa mässäillään kunnolla eläinten kärsimysten kuvailulla. Onneksi tämä on kirja, koska videokuva eläinten kärsimyksestä ei ole helppo katsoa, joten tämä oli parempi opus siihen.  Silti kirjalliset kuvaukset ovat sen verran eläviä, että pahoinvointi on varmaa.  

Mutta luomuruokakaan ei pelastu Singerin kynältä. Vaikka hän myöntää, että luomutuotanto on eettisempää kuin tehomaatalous, niin se ei ole täydellisesti eettistä, vaan sielläkin sattuu eläinten kaltoin kohtelua systemaattisella tasolla. Kirjailija korostaakin, että eläinten kaltoinkohtelu ei johdu siitä, että eläinhoitaja tai lääkäri ovat vain sadistisia paskoja, vaan koska itse maatalousjärjestelmä on luotu, sillä oletuksella, että eläimet ovat vain koneita, joista pitää puristaa maksimaalinen hyöty. Vaikka kuinka lehmien kasvattaja muistaisi kaikkien lehmien nimet, niin silti lehmä voi olla ahtaassa karsinnassa tai joutunut kastroitavaksi ilman kivunlievitystä. Eli ongelma on kirjan mukaan kapitalistinen järjestelmä eikä ihmisten henkilökohtainen kusipäisyys. Jopa hyvinkin kyseenalaisia eläinkokeita tekevät tutkijat, kirjailija välttää haukkumasta, vaan sen sijaan hän argumentoi, että hekin ovat sisäistäneet ajattelun, että eläimet ovat vain koneita, jotka reagoivat ärsykkeisiin, eikä tuntevia ja ajattelevia olentoja.    

Mutta hienointa lukiessani tätä 70-luvulla kirjoitettua kirjaa, oli se, että moni asia, mitä kirjassa valitetaan, on jo ratkaistu tai ainakin on paranemiseen päin. Ainakin Suomessa veganismi on jo osittain valtavirtaa. Kirjailija nostaakin esiin, miten kapitalismi on saatu valjastettua hyödyntämään uutta vegaanimarkkinaa ja tämän takia Singer pitääkin boikottia tehokkaampana keinona kuin vain maatilojen ja tutkimuslaitosten murtoja. Eli jos odottaa äärivasemmistolaista veristä vallankumousretoriikkaa, niin joutuu pettymään. Singer ei kannata proletariaatin vegaanidiktatuurin pystyttämistä.   

Mutta samalla tämä tolkullisuus on ristiriitaista. Jos kuunnellaan äärimmäisempiä vasemmistolaisia argumentteja, niin boikotti ei tule pelastamaan eläimiä, koska kapitalismi ei toimi niin, että se lakkaa kokonaan tuottamasta jotain tuotetta, erityisesti kun elämme globaalissa taloudessa, jossa eri alueilla on eri kehityksen taso. Joittenkin mielestä vegaanien lihaboikotti ainoastaan luo rinnakkaisen vegaanimarkkinan, eikä pysäytä lihatuotantoa. Eli sen sijaan, että vegaanit ohjaisivat kapitalismin eettiseen suuntaan, niin he vain luovat uuden markkina-alueen, jossa samat tuotannon riistovaiheet toistuvat. (Esim. Sademetsien kaato soijaviljelmiin ja puoliorjatyövoiman käyttämistä eri kasvisruokatuotannon vaiheissa). Tämä argumentti kuulostaa uskottavalta, kun lihankulutus maailmalla on oikeastaan kasvanut, vaikka kaikissa kaupoissa saa runsaasti vegaanituotteita. Tietenkin voidaan kysyä, mikä on helpompi ja loppujen lopuksi viisainta toteuttaa? Boikotti, koko maailmaan ulottuvat YK:n kautta solmitut lait kieltämään lihatuotannon vai kommunistinen vallankumous?

Vaikka kirjailija yrittää välttää saarnaavan asenteen, niin välillä lähes uskonnollinen hurmos lipsahtaa tekstistä, siitä miten ylivertaisempia vegaanit ovat lihansyöjiin verrattuna. Singer kyllä kertoo selkeästi, että ei ajattele niin ja kehottaakin olemaan varovainen veganismisi mainostamisesta (taktiikka, jota hän kannattaa), niin silti se välillä lipsahtaa rivien välistä.   

Kolmas kritiikki on se, että kirjailija ei kritisoi radikaaleimpia eläinoikeusaktivisteja, jotka murtautuvat maatiloihin ja tutkimuslaitoksiin. Singer ei ylistäkään heitä, mutta referoi useita kertoja näitten ryhmittymien tekemisiin paljastuksiin. Eli sitä voisi tulkita, että kirjailijan hiljaisuus murtovarkaitten eettisyydestä on heidän toimintansa hyväksyntä.    

Muuten mielestäni loistava manifesti eläinten oikeuksien puolesta.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin