Avainsana-arkisto: velhot

Kuninkaitten viimeinen kiista

Joe Abercrombien, vuonna 2008 julkaistu ”Kuninkaitten viimeinen kiista” (oma suomennos) on ”Ensimmäisen lain” kirjasarjan päätösosa. Tarina kertoo maagista, joka pelastaakseen maailman oli kerännyt eri kolkista joukon sankareita, jotka ovat oikeastaan antisankareita. Edellisissä osissaosissa nämä sankarit epäonnistuivat tehtävässään ja nyt valtakuntaa uhkaa kolmen rintaman sota, joista yksi voi tuhota koko maailman.    

11

Idea   

Edelliset osat olivat todella jännittäviä, väkivaltaisia ja hauskoja. Ensimmäisen lain kirjat ovat kuin kevyempiä ”Tulen ja jään laulun” romaanit, mutta mielestäni silti hyviä. Keveys tulee sarkastisesta huumorista, mutta tämä ei ole parodia tai satiiri. Tässä sarjassa porukka ei kuole yhtä armottomasti kuin George R.R, Martinin kirjoissa, mutta tässä silti on paljon väkivaltaa ja monitasoista juonittelua.    

Kirjassa seurataan inkvisition kuulustelijaa, barbaarisoturia, salamurhaajaa, velhoa, ritaria ja monia muita fantasiakirjallisuudelle tyypillisten arkityyppien seikkailuja. Koska olet saanut seurata edellisistä kirjoita lähtien jokaisen hahmon ajatukset, pystyt käsittämään, miten moni on väärinymmärretty ja jopa sympatisoimaan heidän valintojaan. Mutta kirjailija on sen verran nerokas, ettei hän paljasta kaikkia hahmoistaan, vaan monia yhä verhoaa erilaiset mysteerit, jotka avautuvat hiljalleen sarjan edetessä.    

Mutta kuten hyvässä jatko-osassa skaala on suurentunut. Tässä juonittelun ja väkivallan asteet on nostettu potenssiin, jolloin paljastuu ketkä hahmoista ovat oikeasti älykkäitä ja häikäilemättömiä pelureita ja ketkä pelkkiä pelinappuloita jonkun suuressa suunnitelmassa. Tässä teoksessa onkin sellaisia huikeita juonenkäänteitä, että haukoin henkeä. Mutta myöskin niin taitavasti kehitettyjä hahmoja, että ymmärrät jopa brutaaleimpien ja häikäilemättömimpien ihmisten valinnat ja logiikan. En voinut kuin ihailla, joittenkin hahmojen machiavellista ja nietzscheläistä päättelykykyä ja raakaa valtaa, kun taas toisten hahmojen kohtaloja säälin.    

Parasta tässä romaanissa onkin, miten taitavasti jännittynyt tunnelma ylläpidetään tasaisesti koko tarinan ajan. Yleensä jatko-osat kärsivät alussa hitaudesta, kun edellinen osa loppui huikeisiin tunnelmiin, että on vaikea ylittää seuraavan kirjan odotuksia. Abercrombie ei kärsi tästä, vaan hänen romaaninsa iskee suoraan oikeaan vireeseen ja siitä nousee oktaavin korkeammalle kuin muissa osissa. Tässä taikuus pääsee kunnolla osoittamaan mihin se todellisuudessa kykenee. Kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu ja demonisia helvetinportteja avautuu. Samalla miekkataistelut, nyrkkitappelut ja kidutussessiot ovat verisiä, mutta emotionaalisesti huikeita. Romaanin keskiaikainen reaalipolitiikka iske rakastavaisiin ja kyynikkoihin kaikella raakuudellaan.   

Myyttien dekonstruktio  

Koska kaikki hahmot ovat realistisesti kuvattuja ihmisiä, joilla on pelkoja, toivoa ja rakkautta, välillä unohdat heidän ulkoapäin näkyvän imagon. Moni hahmo tässä yltää kuin melkein sattumalta oman arkityypin myyttiset sfäärit. On kuin näkisit teatterin verhon takana, että myyttinen sankari on vain tavallinen mies, joka onnen ja oman kykynsä ansiosta saavutti jotain sankarillista. Olet ollut niin tiiviisti seurannut hahmoa, että pystyt tuntemaan, miten tämä oikeasti on epävarma omista kyvyistä ja jopa saavutettuaan suurteon, pohtii, miksi hän ansaitsi paraatipaikan, kun muut kuolivat? Tällainen sankarien dekontruktio oli todella mielenkiintoista seurata.   

Ongelmia   

Ehkä ainoa ongelma, jonka keksin tässä romaanissa, on miten nopeasti jotkut hahmoista kääntävät selkänsä yhdelle hahmolle, kun tämä paljastuu olevan tarinan todellinen pahis. Mielestäni jos ihminen on kokenut paljon toisen kanssa, tällä kestää muuttaa mieltä kumppanistaan. Ainakin oma elämäkokemukseni mukaan tarvitaan aika paljon paskaa, että alan vihaamaan jotakuta, jonka kanssa olen ollut tekemisissä niin pitkään. Tässä tuntemusten muuttuminen oli pikkasen liian nopea ollakseen realistista. Yleensä ihminen yrittää ymmärtää tai selittää parhain päin kumppaninsa huonot puolet, eikä heti vihata tätä.    

Yhteenveto   

Joe Abercrombien ”Last Argument of Kings” on loistava päätösosa huikeaan kirjasarjaan, joka valitettavasti on jäänyt R.R. Martinin ”Tulen ja jään laulun” jalkoihin. Suomennoskin ei ole vieläkään ilmestynyt! Rohkaisen kaikkia lukemaan tämän sarjan kirjat, jos haluaa omaan reaalipoliittiseen juonitteluun enemmän sarkasmia ja huumoria.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tuulen nimi

Patrick Rothfussin ”Tuulen nimi” on fantasiakirja, joka kertoo velhon muistelmista.  

9

En tiennyt yhtään mitään tästä kirjasta. Se oli vain listassa, jonka joskus kopioin ja nyt kirjan vuoro tuli. Onneksi en lukenut edes takakantta, koska tämä on todella hieno metatasojen fantasiakirja, joka rikkoo genren rajat, ilman että se on jokin parodia genrestä (sellaisia on jo nähty liikaa).  ”Tuulen nimi” on ihan vakava ja aikuismainen kertomus, jossa silti on todella fantastisia elementtejä.  

”Tuulen nimi” kertoo kahdesta aikatasosta, jossa nykyhetki on synkkä, pimeä ja täynnä mystisiä petoja. Näköjään maailma on romahtanut tai jotain sellaista. Kuuluisa sankarivelho kertoo historiankirjoittajalle tämän nuoruudesta, joka oli täynnä köyhyyttä ja kärsimystä, mutta myöskin rakkautta ja alkemian oppimista. Samalla se kuitenkin oli parempi maailma kuin nykyisyys. Eli tarina siirtyy välillä nykyaikaan ja menneisyyteen, joissa velhon persoonan ja kykyjä voidaan lukea muotoutuvan.  

Tarina vaikuttaa alussa hyvinkin kliseiseltä, mutta edetessä kaikki genren tyypilliset käänteet joko käännetään ylisalaisin tai itse kertoja pilkkaa niitä ja sanoo, että ”oikeassa” elämässä niin ei tapahdu. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen jännittävä, nuoresta sankarihahmosta huolimatta, niin kerronta on hyvinkin vakava ja paikoin rujon realistinen.  

Eli tässä on vähän sellaista R.R. Martin meininkiä, jossa alkemia on hyvin pitkälle enemmänkin tiedettä kuin taikuutta. Lukija alkaa tottua, että tässä fantasiamaailmassa ei tapahdu mitään yliluonnollista, vaan enemmänkin hyvin perinteistä ihmisten kanssakäymistä ja konfliktia. Mutta kun juonessa jotain mystistä tapahtuu, niin se on erikoinen tapahtuma, jossa lukija haukkoo henkeä hahmojen kanssa fantastisille tapahtumille.  

Tämä kirja siis saavutti sen, mikä mielestäni Harry Potter -kirjat eivät koskaan saaneet aikaan. Eli taikuuden muuttaminen uskottavaksi osaksi kuvitteellista maailmaa. Harry Potterit tuntuivat jo 11 vuotiaana lapsellisilta kirjoilta, joissa enemmänkin kikkailtiin kerronnalla kuin yritettiin luoda uskottava maailma. Tiedän kyllä, että olen tässä poikkeus, koska Harry Potterit ovat jo muodostuneet sukupolveni suurimmaksi yhteiseksi kokemukseksi. Isäni sukupolvella on Vietnamin sodan uutislähetykset ja Berliinin muurin kaatuminen, minulla Harry Potterit ja WTC-iskut. En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? 

Koska romaani on kirjoitettu ensimmäisellä persoonalla, niin kaikki muutkin sivutiedot kerrotaan heidän kautta. Eli juoni ei koskaan rikkoudu johonkin historiallisen dokumentin mukailemaan, jossa kerrotaan vähän maailman taustoista. Jos haluan lukea tietokirjan, niin luen tämän maailman historiankirjoja, eikä kuvitteellisia. Tässä sellaiseen ei sorruta, kuten niin moni fantasiakirja sortuu. Pahin esimerkki on Taru sormusten herrasta, joka on helvetin tylsä sen takia.

Juuri tämä suullisen kerronnan muoto on näin folkloristina todella ihanaa. Hahmot kertovat satuja, juttuja, juoruja ja legendoja toisilleen luoden todella rikkaan ja realistisen maailman. Tämä maailma on näin samaan saamaan aikaan hyvin tuttu eurooppalaisten myyttien ja kertomusten maailmasta, että uusi ja tuntematon yhden kirjailijan fantasiamaailman kynäilyä. Eli jos rakastaa vanhoja eurooppalaisia satuja ja myyttejä, niin tämä on täydellinen kirja, jossa niitten kerrontatyyli on niin realistinen, että välillä tuntui kuin kirjailija olisi kuunnellut karjalaismummojen kertomuksia ja kirjoittanut romaanin niitten pohjalta.  

Kaikin paikoin loistava fantasiaromaani, jota voisi sanoa olevan sitä, mitä Harry Potter olisi, jos George R.R. Martin olisi velhoseikkailun kirjoittanut. Mutta tietenkin rinnastus ei ole täydellinen. Tässä kirjassa ei siis teurasteta mielletön määrä viattomia ihmisiä, eikä kenekään penistä kuvailla sivun mittaisella selotuksella. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin