Avainsana-arkisto: Venäjän historia

Neuvostoliiton historia

Arto Luukkasen ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917–1991” on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikosta mainitusta aiheesta.

2

Idea

Luukkainen ei vain kerro, miten Venäjän vuoden 1917 vallankumouksesta syntyi maailman ensimmäinen kommunistivaltio ja miten se lopulta luhistui, mutta mitkä ideologiset kulttuuriset virtaukset ja taloudelliset olosuhteet muovasivat keisarillisesta Venäjästä globaalin kommunistisen supervallan?

Kirjassa paljastuu, että Venäjällä oli muitakin radikaaleja ideologioita, jotka vaativat keisarin kaatamista ja tasa-arvoa. Kirjailija korostaa, että keisarillisessa Venäjässä olosuhteet olivat kypsyä jollekin vallankumoukselle. Maan talous, poliittinen järjestelmä, demografia ja eliitin jakautuminen olivat ”juuri oikeita” sellaiselle levottomuudelle. Vallankumous olikin aito kansan massaliike, jonka aallonharjalla bolsevikit purjehtivat ja lopulta ottivat haltuun.

Oikeita kommunisteja

Luukkasen kirja on yllättävän neutraali, vaikka kirjailijan tausta on kristillisessä konservatismissa ja Perussuomalaisessa puolueessa. Erityisen mielenkiintoista onkin se, että vaikka tässä kirjassa aika vakuuttavasti argumentoidaan sen puolesta, että bolsevikit olivat “oikeita kommunisteja”, tässä kirjassa vahvistetaan monia asioita, joita äärivasemmistolaiset tietokirjat ovat kertoneet aiheesta. Esimerkiksi Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972), Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” (1997) ja Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjoissa esitettyjä väitteitä.

Brintoni ja Chomsky ovat avoimesti anarkisteja, kun taas Parentti kommunisti. Brintonin kirjassa argumentoidaan, että Lenin alusta asti tulkitsi Marxin kommunismin olevan saavutettavissa ainoastaan muuttamalla Venäjän valtavaksi keskusjohtoiseksi yritykseksi, joka keräisi nopealla teollistumisella niin paljon varallisuutta ja teknologiaa, että se voisi tietyn ajan kuluttua siirtyä ”aitoon” kommunismiin. Tätä Leninin visiota vastustettiin niin tavallisten työläisten keskuudessa kuin ”vasemmistokommunistien” eli anarkistien, mensevikien ja muitten demokraattisten kommunistien keskuudessa. Samalla Brinton ja Luukkanen yhtyvät siihen, että Lenin hävitti kaikki itsenäiset työläisneuvostot, josta kommunistivaltion nimi tulee.

Chomskyn kirjassa taas todetaan samaa, mitä Luukkasen kirjassa, siitä että alun perin Lenin perusteli Neuvostoliiton diktatuuria “väliaikaisena” vaiheena, jolla turvattaisiin työläisten vallankumous, sillä aikaa kun länsi-Euroopassa, erityisesti Saksassa tapahtuisi onnistunut kommunistinen vallankumous. Lenin uskoi, että Saksassa kommunistinen vallankumous onnistuisi ja Neuvostoliitto voisi saada taloudellista ja sotilaallisista tukea siltä, jolloin nopeampi siirtyminen “aitoon” demokraattiseen sosialismiin saavutettaisiin. Luukkanen lainaakin Stalinin kuoleman jälkeen noussutta Nikita S. Hruštšovia, joka totesi, että ”aito” kommunismin saavutetaan vuonna 1980. Toki jälkiviisaasti voimme todeta, etteivät asiat menneet ihan suunnitelmien mukaan.

Parentin kirjassa taas argumentoitiin, että Neuvostoliiton totalitarismi kehittyi olosuhteitten pakosta, eikä se lopulta ollut niin hirvittävä maa, kuin ”porvarillinen propaganda” on Kylmän sodan aikana esittänyt ja, että Neuvostoliitto oli Stalinin jälkeen hyvinkin hyvinvoiva maa, mikä heijastui siinä, että monet venäläiset vastustivat siirtymistä sosialismista kapitalismiin, kun Neuvostoliitto romahti. Kaikki nämä väitteet, joita pidin hieman kiistanlaisina, vahvistetaan Luukkasen kirjassa. Jos konservatiivi kristitty ja kommunisti päättyvät samoihin tutkimustuloksiin, tämä tulos on oltava aika lähellä totuutta.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, että se keskittyy edellä mainittuihin teemoihin, eikä mihinkään muuhun. Toisen maailmansodan yksityiskohtaisemmat analyysit eivät saa sijaa tässä kirjassa, vaan suuret linjat, joten tässä ei käsitellä 30-luvun Ukrainan nälänhätää tai Itä-Euroopan miehityksen kauhuja kuin sivumainintana. Silti tiiviydestä huolimatta tästä kirjasta saa aika hyvän kuvan siitä, minkälainen valtio Neuvostoliitto oli.

Luukkasen puolueellisuus näkyy siinä, että hän vähättelee länsimaisten roolia Neuvostoliiton totalitarismissa. Kun vuonna 1917 sisällissota Venäjällä puhkesi, moni länsimainen suurvalta lähetti armeijoitaan Venäjään kukistamaan bolsevikit. Nämä miehitysarmeijat epäonnistuivat tavoitteissaan, mutta traumatisoivat bolsevikit uskomaan, että Neuvostoliitto oli jatkuvan länsimaisen hyökkäyksen kohteena. Tämä loikin sen paranoidin tunteen, jota myöhemmin Stalin hyödynsi suurissa puhdistuksissa. Luukkanen kääntyy enemmänkin siihen näkemykseen, että bolsevikit käyttivät kyynisesti näitä hyökkäyksiä valtansa lujittamiseen. Kuitenkin tämä näkemys ei selitä esimerkiksi, miksi Tšekan kaltainen salainen poliisi onnistui värväämään niin uskollisia joukkoja? Kirjailija ei vaivaudu edes ottamaan selvää miksi? Asiaan voisi liittyä nimenomaan tämä länsimaisten suurvaltojen sotilaalliset hyökkäykset. Jos haluaa tietää aiheesta suosittelen Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) sekä Ed Strosser ja Michael Princen ”Stupid Wars: A Citizen’s Guide to Botched Putsches, Failed Coups, Insane Invasions, and Ridiculous Revolutions” (2008) kirjoja.

Mutta kirjailijan todellinen asenteellisuus näkyy vasta kirjan lopussa, jossa hän vihjailee, että Neuvostoliiton kauhut olivat ainoastaan mahdollisia kommunismin sisäänrakennetun ateismin takia. Kun tuntee historiasta ja nykyajastakin uskontojen nimeen tehtyjä kauhuja, olen skeptinen Luukkasen hypoteesin kanssa. Mutta kirjailijakaan ei uskalla suoraan tätä sanoa, vaan ainoastaan vihjailla, lainaamalla ”Kommunismin musta kirja” (1999) yhtä kirjailijaa Stéphane Courtoisia. Sitten ihan viimeisissä sivuissa Luukkanen ennustaa, että nyky-Venäjän oligarkit oppivat ajan mittaan “vastuullisuutta” ja pakottavat Venäjän kehittymään USA:n kaltaiseksi kapitalistiseksi liberaalidemokratiaksi. Muistuttaisin, että tämä kirja kirjoitettiin vuonna 2004, jolloin Putinin totalitaristiset tendenssit olivat vielä epäselviä. Mutta se, että kirjailija luottaa kapitalistien “demokraattiseen” voimaan on pikkasen hupsua, kun USA juuri ja juuri onnistuu itsekin välttämään “oligarkia” leiman. USA:han on maa, missä suuryritykset ovat vuosikymmeniä tukeneet äärioikeistolaisia tahoja ja 2016 siinne on äänestetty kirjaimellinen sekopäinen ja rasisti kapitalisti presidentiksi.

Yhteenveto

Arto Luukkasen  ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917–1991” on yksi parhaimmista historiankirjoista joita olen lukenut suomeksi. Kirjailija on aito tutkija, joka kykeni melkein kirjan loppuun asti, pitämään henkilökohtaiset poliittiset impulssit aisoissa, esittäen hyvinkin neutraalin kuvan valtiosta, joka perustui yhteen ainoaan voimakkaita tunteita herättävään ideaan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri