Avainsana-arkisto: Vihreät

Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.

21

Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Ideologinen historia

Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.

Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.

Uusi hegemonia

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Ekologistit vs sosiaalivihreät

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Yhteenveto

Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta

Suomen puolueet

Rauli Mickelssonin ”Suomen puolueet” on tietokirja Suomen historian kaikista puolueista ja niitten ideologisesta kehityksestä 1905-2015 aikaväliltä.

20170920_153535

Rauli Mickelsson kirjoittaa täsmällisesti, mutta selkeästi suomalaisista poliittisista puolueista ja mitkä yhteiskunnalliset olosuhteet loivat puolueitten perustuksissa olevat ideologiat. Sen lisäksi, että tässä valotetaan ne olot, joissa Suomen ensimmäiset puolueet syntyivät ja minkä voimahahmojen ympärille ne alun perin muodostuivat, niin Mickelsson kertoo puolueista kuin ne olisivat eläinlajeja, jotka noudattavat evoluution lainalaisuuksia.

Jotenkin olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta silti yllätyin, että kaikki Suomen puolueet historiansa aikana ovat olleet jonkun muun puolueen eronneen väen perustama. Kaikki puolueet syntyvät kriisiaikoina, joissa suurempien puolueitten sisällä on jokin erimielisyys siitä, miten kriisi hoidetaan. Suomessa tämä alkoi Ruotsin vallan aikana, kun piti joko puolustaa ruotsalaisen vallan tai Suomen paikallisia etuja, myöhemmin kiistakysymykseksi tuli itsenäisen suomalaisen eliitin-, työväen- ja pienviljelijöitten etujen puolustaminen.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että jopa suuret vakiintuneet puolueet, kuten SDP, Kokoomus ja Keskusta alun perin perustettiin idealismin hengessä. Elin siinä aidossa harhassa, että ainakin Kokoomus ja Keskusta olivat vain puolueita, jotka puolustivat eliitin etuja, eikä niillä ollut mitään konkreettista ideologiaa, jonka juuria voidaan ajoittaa tiettyjen henkilöitten kirjoituksiin, mutta olin väärässä. Tietenkin voimme olla eri mieltä siitä, miten johdonmukaisia suuret puolueet ovat olleet alkuperäisten ideologioittensa kanssa, mutta alussa ne perustettiin aatteellisen palon merkeissä. Samalla huomaatte, miten vähän tiedän Suomen politiikasta, mutta juuri tämän takia luin tämän kirjan.

Merkillisintä on kirjan kansainvälinen näkökulma, kun vertaa eri maitten ideologisten sisarien kehitystä. Tässä kirjassa esimerkiksi selitetään, miksi Suomen oikeiston edustaja Kokoomus on ihmismyönteisempi kuin Länsi-Euroopan tai jopa Amerikan oikeistopuolueet. Siinä, missä Amerikan oikeistolla oli ihan omat liberaalifilosofit, jotka muotoilivat, että köyhien on kuoltava nälkään, niin Suomessa taas oikeisto on aina ollut sitä mieltä, että jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko on luotava, jotta vapaan markkinatalouden pahimmat valuviat eivät pilaa alempien sosiaalikuokkien elämää. Tietenkin asiaan vaikutti sisällissota, joka myöskin toi sen uuden perspektiivin, että nälkää näkevä työläinen voi yrittää teloittaa työnantajansa kommunistisessa vallankumouksessa, joten on työnantajan oman terveyden kannalta hyvä pitää työläiset siedettävissä oloissa.

Suurten puolueitten ja niitten ideologisten kehitysten lisäksi kirjassa seurataan pienempien ja uudempien puolueitten kehitystä ja tuhoa. Moni pienpuolue syntyi tiettyjen henkilöitten erimielisyyksistä, mutta heidän ideansa olivat suomalaiselle yhteiskunnalle niin vieraita, että nämä puolueet lakkautettiin muutamassa vuodessa. Tästä on esimerkki useat liberaalipuolueet, joita on yllättävä kyllä Suomessa perustettu useita kertoja jo 1900-luvun alusta asti. Kuitenkin liberalismi, eli se kunnon yksilöllisyyttä ja minimaalivaltiota korostava liberalismi ei ole tänne koskaan kunnolla juurtunut. Suomessa on ollut samalainen aatteellinen kehitys kuin Saksassa, jossa liberalismin sijaan hegeliläisyys on muodostunut merkittäväksi ideologiseksi kasvupohjaksi ja kaikki hegeliläisyydestä poikkeavaa on koettu oudoksi ja vieraaksi suomalaiselle kulttuurille.

Tässä kirjassa käydään myöskin aika ekstensiivisesti äärioikeiston ja äärivasemmiston kehitys. Mickelssonin mukaan äärivasemmistolaiset ovat Marxisti-Leninistit ja anarkistit (jos jollekin se on epäselvää.) Äärioikeistoa ovat ihan vaan fasistit, natsit.

Äärivasemmisto hajosi 1990-luvulla ironisesti huonon taloudenpidon takia kolmeksi puolueeksi, joista Vasemmistoliitto luopui kokonaan marxilaisen teorian orjallisesta noudattamisesta, kun taas uusi SKP osasi hävetä stalinismin kauhuja ja nyt ainoa Marxisti-Leninistinen puolue Suomessa on STP, joka on onnistunut hajoamaan kaksi kertaa.

Äärioikeisto ei koskaan saavuttanut Suomessa samaa valtaa kuin entinen SKP, joka oli 1990-luvulle asti Suomen rikkain puolue. Yksikään äärioikeistolainen puolue ei ole onnistunut pääsemään valtaan omin avuin. Yleensä puolueet joko kiellettiin tai sitten ne hajosivat itsestään, koska kaikki jäsenet halusivat olla oman elämänsä Hitler. Nykyään äärioikeisto on hajanainen ja joutuu liittymään fasismille myötämielisiin järjestöihin ja puolueisiin, kuten Suomen Sisuun ja perussuomalaisiin. Muutos2011 oli tämän kirjan mukaan viimeinen yritys perustaa ”maltillinen” äärioikeistolainen puolue, mutta sekin hajosi vaikka sen perustajat yrittivät teeskennellä olevansa liberaaleja.

Eli ”Suomen puolueet” on todella kattava kirja, joka osoittaa, että ihmiset ja näitten ideologiat ovat historiallisten mullistusten armoilla. Ideologiat eivät siis leviä ja elä omiaan, vaan niitten uskottavuus riippuu sen hetkisistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista realiteeteista. Perussuomalaiset. Esimerkiksi kasvoi siitä tyytymättömyydestä, jota moni kouluttamaton, mutta keskiluokkaan päässyt ihminen tunsi SDP:n ja Keskustan 90-luvulla omaksumaa neoliberaalia talouspolitikkaa kohtaan. Vuoden 2008 talouskriisi taas pudotti monien silmissä EU:n ja neoliberaalin politiikan uskottavuuden, mikä aiheuttikin Perussuomalaisten räjähdysmaisen kasvun ja uusien puolueitten perustamisen.

Vasemmisto taas yhä häpeää Neuvostoliiton romahdusta, eikä ole onnistunut kokoamaan kunnollista vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, vaan ainoastaan tyytynyt puolustamaan henkeen ja vereen saavutettuja etuja. Eli tämän kirjan mukaan Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla on selkeä tulevaisuuden visio, vaikka kuinka harhainen se onkin, niin sillä on visio, johon moni takertuu.

Todella hyvä lähdekirja Suomen politiikan kartastoon, kehitykseen ja ideologiaan, jota jokaisen kannattaisi lukea, jotta tietää mihin mikäkin puolue on aiemmin uskonut, uskooko se yhä ja kannattiko arvojen vaihto? Kirja käyttää lähteenä akateemista kirjallisuutta, lehtitietoja ja puolueitten omia julkaisuja väitteittensä perustaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta