Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.
Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.
Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.
Ideologinen historia
Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.
Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.
Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.
Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.
Uusi hegemonia
Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.
Ekologistit vs sosiaalivihreät
Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.
Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.
Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.
Yhteenveto
Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.
