Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on nimeltä mainitun elämäkerta, mutta myöskin laaja katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen venäläiseen yhteiskuntaan.

47

Olin jo kaksi vuotta sitten lukenut Masha Gessenin Putinin elämäkerran, mutta se antoi kuvan Putinista jonkinlaisena sosiopaattina, joka toteutti jotain pimeää KGB:n raunioissa olevaa suurta maailmanvalloitussuunnitelmaa. Eli kirja ei ollut kaikista puolueettomin ja keskittyi liikaa salaliittoihin. Päätin, että pitää lukea toinenkin Putinin elämäkerta, jotta voisin saada selkeämmän kuvan naapurivaltiaasta.

Lee Myersin elämäkerta onkin paljon yksityiskohtaisempi ja analyyttisempi. Putin elämänvaiheet ovat tässäkin samanlaisia kuin Gessenin elämäkerrassa, mutta kuva miehen persoonasta on paljon humaanimpi ja yksityiskohtaisempi.

Putin onkin kirjassa inhimillisempi KGB:n tiedustelu-upseeri, joka kuvitteli Neuvostoliiton olevan ikuinen, kunnes se romahti.

Kirjailija kirjoitti todella vaikuttavan kuvauksen, miten totaalinen Neuvostoliiton ja kommunismin romahdus oli. Kaikki kommunismiin viittaava pyrittiin määrätietoisesti hävittämään katukuvasta, instituutioista ja itse ihmisten ajatuksista. Me länsimaisessa kapitalistisessa liberaalidemokratiassa emme pysty kuvittelemaan, miten jokin vallitseva ideologia voidaan melkein yhdessä yössä hävittää kaikkialta. Jos vastaavaa tapahtuisi täällä, niin asiat, joita pidämme itsestään selvänä, ja näin näkymättömänä, vain katoaisivat, jolloin tajuaisimme, miten riippuvaisia olimme niistä. Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä juurikin koettiin tällainen totaalinen ideologinen romahdus.

Vaikka tiesin, miten kommunistivaltio romahti, niin Lee Myersin kuvaukseen on sekoitettuna kouriintuntuvia esimerkkejä, mitä käytännössä valtion ideologian romahdus tarkoitti pienen ihmisen perspektiiviltä. Putin koki Neuvostoliiton romahduksen lähes kuin antiikin Rooman imperiumin romahduksena, eli yhdessä yössä koko valtava väkivaltakoneisto vain lakkasi toimimasta. Tietenkin romahdus oli hidas ja useitten vuosikymmenten prosessi, mutta pienen ihmisen perspektiivissä se oli kuin yhtäkkinen korttitalon kaatuminen.

Romahduksen jälkeen valtava imperiumi hajosi useiksi maiksi. Samaan aikaan vanha Neuvostoliiton vihollinen USA alkoi tukea Jeltsiniä valtaan, jolloin vapaa markkinatalous lähes tulvi kommunistivaltioon, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Monet ovat puhuneet vapaan markkinatalouden sokkihoidosta, mutta tässä se oli enemmänkin moukarin isku kasvoille. Yhtäkkiä lähes kaikki yksityistettiin, miljoonat ihmiset joutuivat työttömäksi, miljoonia kuoli tauteihin, onnettomuuksiin ja räjähtäneeseen rikollisuuteen. Samaan aikaan oligarkit ilmestyivät kuin sieniä sateella, ryöstäen kansallista omaisuutta itselleen. Kaiken tämän keskellä Putin yritti selviytyä perheensä kanssa.

Eli Putinin aikuiselämä vaihtui väkivaltaisesti suuntaansa. Kaikki unelmat, kaikki suunnitelmat ja itse maailmankuva, piti vain hetkessä vaihtaa. Tällainen henkinen ja melkein fyysinen mullistus merkkasi syvä traumaa.  Eli tässä kirjassa Putin ei ole mikään tyhjästä ilmestynyt mies, jolla oli suunnitelma, vaan historiallisten prosessien tuote, kuten lopulta me kaikki olemmekin.

Neuvostoliiton romahdettua Putinin asuinkaupunki Pietari, taantui viheliäiseksi huumeiden, kasinoiden ja mafioitten temmellyskentäksi, jossa lähes joka päivä joku salamurhattiin. Eli kokonainen sukupolvi vakuuttui siitä, että kuri ja järjestys on palautettava. Kuitenkin kommunismiin ei ollut paluuta, koska nimenomaan kommunismi oli tuhonnut Venäjän, eli oli jotenkin yhdistettävä kuri ja järjestys vapaan markkinatalouden kanssa.

Lee Myersin kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, miten Venäjässä alettiin nostamaan historiallisia faktoja ja mielikuvia kuin rusinoita pullasta, rakentaakseen uudenlaisen venäläisen identiteetin ja valtion. Monet kirjailijat ja filosofit, jotka olivat pannassa Neuvostoliiton aikana, palautettiin valtavirtaan. Keisarillisen ajan arkkitehtuuri ja tietyt historialliset tapahtumat nostettiin esiin, missäkin valtiollisessa tilaisuudessa, jotta saatiin uskottavuutta uudelle politiikalle, mutta samaan aikaan joitakin Neuvostoliiton aspekteja säilytettiin tai uudelleen kontekstualisoitiin. Esimerkiksi Stalin muuttui lähes antiikin Rooman keisareitten kaltaiseksi hahmoksi, joka pidettiin samaan aikaan hirmuhallitsijana, että standardina hyvästä valtionpäämiehestä. Eli uusi Venäjä muuttui remix-valtioksi, jossa ortodoksiset pyhimykset seisoivat kommunistijohtajien rinnalla ihmisten kodeissa.

Kirjailija kertoo pitkän ja uskottavan tarinan Putinista. Miten pragmaattisesta oikeistolaisesta demokraatista kehittyi vainoharhainen pseudodiktaattori. Miehen persoonaan vaikuttivat monet asiat. Yksi oli Putinin KGB tausta, mikä teki hänet inhoamaan puoluepolitiikkaa, mutta kuitenkin Putin halusi parantaa oman kotikaupunkinsa asioita, joten kontaktiensa kautta, hän pääsi Pietarin pormestarin avustajaksi. Siitä alkaa poliittisen virkamiehen uranousu, jota merkkasi Putinin totaalinen idealismin ja politikoinnin puute.

Putin halusi vain hoitaa hommia, lisätä Pietarin turvallisuutta ja edistää maltilliseen tahtiin vapaata markkinataloutta. Tämä puolueeton ja pragmaattinen asenne sai Jeltsinin nostamaan Putinin pääministeriksi, koska hän vaikutti olevan ainoa, joka ei ollut jonkun oligarkin palveluksessa tai osa jotain poliittista juonta.

Päästyään vallan makuun, Putin alkoi imetä itseensä korruptoituneitten politiikkojen tapoja ja kahmia valtaa itselleen. Prosessi oli hidas ja sitä merkkasi alun perin idealismi. Putin uskoi, ironista kyllä, marxilaiseen teoriaan, että maata pitää ensin rakentaa valtavilla valtion ohjaamilla projekteilla korkeaan elin- ja koulutustasoon, jonka jälkeen aito kansan demokratia voi kukoistaa. Toisin kuin Marx, niin Putin toteutti maan uudelleenrakentamisen kapitalismilla, eikä sosialismilla.

Putin hylkäsi täysin hallitsemattoman vapaan markkinatalouden, joka oli syössyt Venäjän hirvittävään kaaokseen ja alkoi kannattaa keynesiläistä talouspolitiikkaa, yhdistettynä luonnonvarojen hallintaan. Venäjän hallitus ei kansallistaisi luonnonvaroja hallitsevia yhtiöitä, vaan omistaisi merkittävän määrän sen osakkeita, jolloin luonnonvarat eivät karkaisi ulkomaisten yhtiöitten hallintaan. Tällä enemmistöosakkuuden tuotoilla valtio tukisi yksityisiä yhtiöitä ja pakollisia sosiaalisia menoja. Eli Putin harjoitti ikään kuin Chávezin Venezuelan talouspolitiikka, mutta menestyneemmin. Venäjän talous alkoi nousta siitä kehittyvän valtion pohjalukemista kohti kehittyvien valtioitten tasoa. Putinin kansansuosio oli taattu.

Eli Putin oli tolkun presidentti, joka ei kuulunut mihinkään ääripäähän tai  pyrkinyt edistämään, mitään ideologista ohjelmaa, vaan hän halusi hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, käyttäen tieteellisesti testattuja menetelmiä maansa hoitamiseen. Putin saikin suosiota presidenttinä, joka oli puoluepolitiikan ulkopuolella ja, joka aikoisi kovalla määrätietoisuudella kurittaa Kremlinin korruption pois. Kuulostaako tutulta?

Ei siis ole ihme, että Yhdysvaltojen tuore presidentti Trump ihailee Putinia. Putin on juuri sellainen mies, jota Trump itsekin haluaisi olla. Mutta toisin kuin amerikkalainen presidentti, joka ehkä on Putinin tukema kätyri, niin Putin on oikeasti älykäs ja urheilullinen mies. Kirjailija itse ei mainitse Trumppia tässä kirjassa, joka julkaistiin vuonna 2015, vaan tämä on minun tulkintani sen nojalla, mitä olen lukenut tuoreemmasta amerikkalaisesta presidentistä.

Putin uskoi, että vain hän pystyisi ohjaamaan Venäjän kehitystä ja pelkäsi, että seuraava presidentti voisi pilata kauaskantoiset suunnitelmat. Oli keksittävä jokin tapa varmistaa Putinin voitto vielä toiselle kaudelle. Tästä alkaakin kierre, jossa vähitellen massamedialla ja lainsäädännöllä Venäjän hallitus alkoi karsia presidenttiehdokkaita ja luoda mielikuva, että vain istuva presidentti Putin oli ainoa oikea ehdokas.

Kirja esitteleekin Putinin Venäjän politiikan uutuuskonsepteja, kuten ”hallittu” tai ”simuloitu” demokratia, jossa demokraattinen prosessi on vain hallinnon pintapuolinen rituaali, jolla saadaan kansa tottumaan demokratian ideaan, ilman että nämä voisivat äänestää ”väärin”. Eli Putin on muka kilpailtava vaaleissa, kouluttaakseen venäläiset demokratiaan, ilman että nämä voisivat pilata Putinin suurta suunnitelmaa. Jossain tulevaisuudessa, suunnitelman päädyttyä, aito demokratia voisi viimein alkaa.

Sitten on ”Musta PR” joka tarkoittaa epävirallisia ja anonyymia hallituksen linjaa tukevaa propagandaa, joka on ikään kuin tavallisen kansalaisen tuottamaa materiaalia. Tämän anonyymin materiaalin tarkoitus on mustamaalata hallituksen vastustajaa, ilman, että sen tilaaja tai tekijät joutuisivat vastuuseen. Suomessa me kutsumme tällaista hybridisodankäynnin infosodaksi, mutta Venäjässä sitä kutsutaankin mustaksi PR:äksi.

Lee Myers syyttää kuitenkin Yhdysvaltoja Putinin radikalisoitumisesta. Presidenttiuransa alussa Putin halusi tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, mutta Bushin hallinnon Irakin invaasio oli venäläiselle presidentille liikaa. Venäjällä oli tuottoisa öljykauppa Irakin silloisen diktaattori Saddam Husseinin kanssa ja, kun amerikkalaiset valloittivat maan, niin öljykauppa loppui. Putin koki, että amerikkalaiset varastivat venäläisten öljyt. Erityisesti Putinia suututti se, että Irakin sota oli täysin turha sota, joka perustui Bushin hallinon valheellisiin väitteisiin Husseinin kemikaalisista aseista. Tämä Yhdysvaltojen imperialismin tuorein osoitus sai Putinin KBG puolen nousemaan esiin, jolloin hän alkoi koeta Yhdysvaltoja maailmanrauhaa uhkaavana imperiumina, joka seuraavaksi nielaisisi vielä heikon Venäjän.

Kirja osoittaa, että Putinin ulkopolitiikan koventuminen tapahtui aina, kun USA:n joku elin, kuten NATO tai sen muu liittolainen uhkasi jotain venäläisten intressejä.

Tietenkin Lee Myers painottaa, että Putinin vainoharha alkoi kasvaa tämän ikääntyessä. Vanhemmalla iällä Venäjän presidentti alkoi fantasioina suuresta euraasialaisesta liittoumasta, joka suojelisi ”aitoa länsimaista sivistystä” rappeutuvalta länneltä. Eli Putin on kuin ajassa jäähtynyt oikeistolainen, samanlaista laatua kuin Euroopassa nousevat oikeistopopulistit, jotka haluavat raahata meidät muut pimeään keskiaikaan.

Harmi, että tämä kirja loppuu vuoteen 2014, ennen Trumpin Venäjä-epäilyjä tai uutisia hybridisodasta tai länsimaisten äärioikeistolaisten ryhmittymien tukemista nousivat pintaan. Näkemys, että Trump olisi Putinin tukema, sopii hyvin tämän kirjan kuvaukseen. Trump on kuin vääristynyt ja vammainen kopio Putinista. Trump voi olla Putinin suurin saavutus. Mies, joka saatiin ”hallitulla demokratialla” Valkoiseen taloon tuhoamaan sen sisältä ulos.

Steven Lee Myers ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” on yksi parhaimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Putin esitetään aitona ihmisenä, joka on historiallisten prosessien tuote, eikä niinkään mikään uniikki Bond-pahis, joka on vain ilkeyttään luomassa uudenlaisen venäläisen imperiumin. Pelottavinta on kuitenkin kirjailijan toteamus, että historia toistaa itsensä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina

Jonathan Powerin ”Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina” on journalistinen tietokirja, joka kertoo otsikossa mainitusta ihmisoikeusjärjestöstä. 

20170811_144912

Koska Power on toimittaja, niin hän kirjoitti vähän erilaisen historiikin. Kirja alkaa toimittajan omien Nigeria-kokemustensa kerronnalla, jossa Amnesty liittyy vain etäisesti. Aloin jo ihmettelemään, missä se Amnestyyn historia? Mutta kai toimittaja halusi kertoa, miten hyvissä väleissä hän oli maan tuoreen presidentti Olusegun Obasanjon kanssa, joka oli aiemmin Amnesty internationalin nimikkovanki.   

Vaikka kirjailija kirjoittikin jännittävästi Nigerian kehityksestä ihmisoikeussaralla, niin silti harmitti, että tämä kirja ei noudata aivan pilkulleen kronologista järjestystä, vaan se hyppääkin seuraavassa kappaleessa Amnestyn aktivismiin Guatemalan oikeistodiktatuurin ihmisoikeusrikkomusten vastustamiseen ja vasta tämänkin todella yksityiskohtaisen ja jännittävän kerronnan jälkeen kirja alkaa kertomaan Amnesty internationalin historiaa kronologisessa järjestyksessä, korostaen järjestön merkittävimpiä ihmisoikeusvoittoja ja -häviöitä.   

Vaikka tässä kirjassa analysoidaan liikkeen epäonnistumisiakin, niin tämä teos ei ole aivan puolueeton. Kirjailija selvästi rakastaa järjestöä ja pitää ihmisoikeuksia ja demokratiaa korkeassa arvossa. Tällainen asenteellisuus ei tietenkään ole ollenkaan eduksi kaikille diktatuureille ja tekopyhille hallituksille. Tämä asenteellisuus sitten korostuu siinä, että melkein jokainen maa, jota kirja käsittelee, on länsimaitten liittolainen tai merkittävä länsimaa, joka paljastuu olevan tekopyhä imperialisti. Kirjailija korostaa, miten monen kehittyvän maan brutaalit diktatuurit ovat ainoastaan olemassa, koska Yhdysvallat, Ranska tai Iso-Britannia ovat niitten liittolaisia. Nämä länsimaiset suurvallat joko suorainaisesti tukevat näitä diktatuureja, kuten esim. Guatemalassa tai sitten vähättelevät diktatuurin ”ylilyöntejä” koska valtiolla on kaupallisia siteitä sen kanssa, kuten Keski-Afrikan tasavallassa. Kiina on ainoa sosialistinen diktatuuri, jota kirjassa käsitellään syvällisemmin kuin sivumainintana. Kirjailija valittaa Maon aiheuttamasta massamurhasta, mutta hän muistuttaa, miten 70-luvulla Kiinasta tuli Yhdysvaltojen liittolainen ja nyt sen ihmisoikeusrikkomuksia vähätellään, koska pitäähän jostain niitä halpoja lenkkareita hankkia.  

Jos onnistuu pääsemään sen yli, että kirjassa korostetaan länsimaitten suurvaltojen roolia kehittyvien maitten ahdingon ylläpitämisessä, niin tämä on todella helppolukuinen ja yksityiskohtainen kirja, jossa korostetaan, että ihmisoikeuksia voidaan saavuttaa rauhanomaisilla keinoilla ilman, että tarvitaan kumota demokratia tai kapitalismi. Niin, vaikka kirjailija selvästi vihaa länsimaisia suurvaltoja, niin hän ei ole kommunisti, koska ne harvat kohdat, joissa hän haukkuu sosialistisia valtioita, niin hän muistaa korostaa talousjärjestelmän surkeutta verrattuna kapitalistisiin. Jos ollaan reiluja, niin Power vaikuttaa olevan liberaali tai sosiaalidemokraatti, koska hän korostaa, että demokratia ja kapitalismi toimivat täydellisemmin, jos kansan (kaikkien, jopa vähemmistöjen) sosiaalisia oloja korotetaan valtion sosiaaliohjelmilla koulutetun keskiluokan tasoon.  

Tietenkin kirjailija viittaa kirjassa YK:n, Amnestyn ja muitten viranomaisten ja tutkijoitten raportteihin, tukeakseen väitteitään, jotta ei aivan henkilökohtaiseksi kertomukseksi tämä kirja muutu. Eli todella jännittävä ja hyvä kirja, joka paljastaa kenellä tässä maailmassa on valtaa lopettaa maailman ihmisoikeusrikkomukset, jos vain poliittista tahtoa löytyy.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta