Avainsana-arkisto: yksityistäminen

Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti” (oma suomennos) on taloustieteilijän tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että ihmisen menestys on enemmänkin riippuvainen ulkoisista tekijöistä kuin tämän sisukkuudesta.   

8

Tämä kirja kirjoitettiin Yhdysvaltojen kulttuuri mielessä, koska siellä on vallassa ajatus, että amerikkalainen unelma yhä toimii ja jos vain tekee kovasti työtä, niin voi itsekin päästä miljardööriksi. Tätä periamerikkalaista ideaa on sitten käytetty hyväkseen ajattaakseen rankempaa yksityistämispolitiikkaa.  Mutta uskon, että tämän kirjan teesit kelpaavat tänne Suomeenkin, vaikka elämmekin amerikkalaisten näkövinkkelissä sosialistihelvetissä.   

Frank argumentoi kirjassaan, että monet yhteiskunnalliset ja silkat kosmiset yhteensattumat määrittelevät osan yksilön uramenestyksestä. Eri elämäkertojen kautta kirjailija osoittaa, että moni suuryrityksen perustaja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten on vähän tyhmää sanoa, että puhtaasti omalla työllään on noussut sosiaalisten tikkaitten huippuun. Mutta kirjan tärkein pointti ei ole vain satunnaisten yhteensattumien luettelointi ja matemaattisfilosofiset pohdinnat siitä, miten pienetkin päätökset elämässä voivat muuttaa yksilön kohtalon perustattomasti, vaan se, että yhteiskunta voi vaikuttaa siihen määrään ihmisiä, jotka menestyvät elämässään.   

Frank analysoi USA:n historiaa ja osoittaa, että ilman valtion suuria julkisia investointeja maan infrastruktuurin rakentamiseen, niin se ei olisi koskaan rikastunut maailmanmahdiksi. Mutta nykyään moni on unohtanut tämän. On olemassa oikeasti ihmisiä, jotka uskovat, että yksityisyrittäjät raivasivat yksin USA:n alkuperäiskansat tieltään ja ihan itse rakensivat kaikki liikenneyhteydet ilman hallituksen avokätistä tukea. Tämä harha on sitten luonut nykyisen valtion, jossa tiet, sillat ja koulut rapistuvat ja kaikki vain toivovat, että joku rohkea yrittäjä keksii tavan korjata kaikki.   

Frank argumentoi, että valtion roolin supistaminen koituu tulevaisuudessa tuhoisaksi, koska alun perin moni suuryrityksen omistaja rikastui, koska heillä oli käytössään laadukkaat julkiset koulut, joissa he oppivat taitonsa, puhtaat tiet joitten kautta kulkea töihin ja kuljettaa tavaransa ja niin edelleen. Ilman näitä julkisia investointeja olisi ollut hyvin vaikea tavallisen ihmisen edetä urallaan ja edes perustaa menestyneen yrityksen.   

Kirjailijan mukaan sosiaalipalvelut ja investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ylläpitävät hyvän lähtötason kaikille ihmisille menestyä elämässään. Mitä vähemmän on mietittävä, miten maksaa omat opinnot tai miten päästä töihin, niin sitä enemmän aikaa riittää miettimään oman uransa kehittämistä. Nyt USA:ssa kaikki palvelut ovat rappeutuneet tai supistuneet, jolloin pienempi määrä ihmisiä onnistuu edes saamaan eväät uranousulle, mikä taas kasvattaa jyrkkää epätasa-arvoa. Tämä epätasa-arvon kasvu voi tulevaisuudessa kasvaa niin suureksi, että maa putoaa kehittyvän valtion tasolle.    

Kirjan mukaan talousliberalismi on hyvä idea teoriassa, mutta käytännössä äärimmäisen tuhoisa, koska se olettaa, että kaikki ihmiset ovat nietzscheläisiä supermiehiä, joihin ympäristöolot eivät vaikuta mitenkään. Tämän mielikuvaharhan takia uskotaan sitten, että sosiaalipalveluita tai muita infrastruktuuri-investointeja ei tarvita, koska juuri kurja ympäristö ”motivoi” ihmistä pakenemaan kurjuudesta ja perustamaan menestyneen yrityksen. Tämä utopistinen visio on ihmisluonnon vastainen ja on jo huomattu, miten se lisää ihmisten köyhyyttä, rikollisuutta ja ennenaikaisia kuolemia.   

Frank osoittaa taloushistoriallisella katsauksella, että asia on päinvastoin. Kapitalismi tarvitsee valtiota suojelemaan yksityistä pääomaa, mutta myöskin luomaan edellytykset yritysten menestykseen. Osa tästä menestyksestä on väestön sosiaalisten olojen pitäminen tietyssä tasossa, josta on helppo nousta huipulle. Ainoa taho maailmanhistoriassa, joka ylipäätänsä pystyy nostattamaan väestön köyhyydestä tasoon, josta se voi helposti menestyä työelämässä, on valtio.   

Vain vittuillakseen talousliberaaleille Frank nostaa 40-luvulla uusliberalismin isän Milton Fridmanin artikkelin, jossa tämä argumentoi, että progressiivinen verotus on tehokkain keino saada USA:n sotateollisuuden rahoitettua Toisessa maailmansodassa. Frank käyttää tätä Friedmanin teesiä ja kysyykin, että jos sotateollisuutta voidaan rahoittaa progressiivisella verotuksella, niin miksi ei siltojen, koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen?   

Tästä tulee mieleen Trumpin verouudistus, jossa suurimpien yritysten verotus alennettiin, mutta samaan aikaan armeijan budjetti kasvatettiin. Mikä taas käytännössä tarkoittaa, että suurin osa Yhdysvaltojen kansalaisista, jotka eivät kuulu 1% joutuvat kustantamaan jättiläismäisen sotaa käyvän armeijan ja muut välttämättömät julkiset menot itse muitten henkilökohtaisten menojen ohella. Tämä tietenkin on riittämätöntä, jolloin USA:n valtio joutuu ottamaan lisää velkaa kompensoimaan jättimäisen budjettialijäämään, jonka verouudistus on tuonut. Koska kuka nyt koko jättiläismäistä armeijan koneistoa alkaa yksityistämään? 

Tietenkin Trumpin hallinto perusteli verouudistuksen sillä, että kevyemmin verotetut suuryritykset tulevat investoimaan ylimääräiset rahat USA:an, eikä Kiinaan. Lisäinvestointi luo sitten lisää työpaikkoja, mikä taas luo suuremman keskiluokan, jolla on varaa sitten kustantaa valtion välttämättömät menot. Lopulta sitten se valtiovelkakin tullaan maksamaan.  

Frankin kaltaiset ekonomistit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa verouudistus tulee kurjistamaan köyhät entisestään, kun heidän pitää maksaa korkeimpia veroja ja samaan aikaan maksamaan lukuisista yksityistetyistä palveluista. Todennäköisesti suuryritykset eivät tule investoimaan niin paljon kuin ennustetaan ja haluttu talouskasvu tulee kasautumaan vain ylemmälle keskiluokalle ja sille 1%, kun taas keskiluokka tulee köyhtymään entisettään ja jo köyhimmät kurjistumaan vielä enemmän tai kirjaimellisesti kuolemaan.  

Kirjailijan mukaan verovaroja pitäisi käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, eikä maksaakseen sotateollisuuden jatkuvasti kasvavat kulut. Ongelmana on kuitenkin USA:n kulttuuri, jossa ihmiset yhä uskovat olevansa vain väliaikaisesti köyhtyneitä miljardöörejä. Tämän kulttuurin takia Trump äänestettiin valtaan, vaikka hänen verouudistus tulee hyödyntämään suoraan ainoastaan suuryritysten omistajia, eikä edes pienyrittäjiä.  

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin osio, eli kehystämisen ongelma. Monet pitävät verotusta varkautena ja progressiivista verotusta sortona, mutta kyselytutkimusten mukaan, jos ihmisille kerrotaan, mitä saadaan verotuksella, niin monet kannattavat sitä. Kirjailijan mukaan osa ongelmasta on juurikin usko, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta ihmisten menestykseen. Tämän uskon takia keskustelu verotuksesta ja sosiaalipalveluista on kehystettävä juurikin, sillä tosiasialla, että ihmisten on hyvin vaikea menestyä elämässään, jos koko yhteiskunta on rakennettu tätä vastaan.   

Esimerkiksi Bill Gates ei todennäköisesti olisi koskaan perustanut Microsoftia, jos hän ei olisi syntynyt keskiluokkaisessa perheessä, jolla oli varaa maksaa hänelle yksityisen koulun, joka oli ainoa koko maassa, jolla oli tietokone, joka toisti reaaliajassa tietokonekoodeja näytöllä. Tämä tietokone mahdollisti, että Gates pystyi kokeilemaan ohjelmointia paljon enemmän kuin suurin osa amerikkalaisista siihen aikaan. Pitää muistaa, että amerikkalainen keskiluokka kasvoi Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin valtiolla oli suunnatonta ylimääräistä rahaa investoida julkisiin palveluihin ja rahoitusohjelmiin, kuten ensimmäisen omakotitalon hankintaan.  Nämä julkiset ohjelmat loivat sen 50-luvun keskiluokan, jota kaikki niin paljon ihailevat.

Frankin mielestä kapitalismi menestyy, jos mahdollisimman suurella määrällä ihmisillä on samat mahdollisuudet kokeilla taitojaan kuin Gates. Ainoa tapa saada Gatesin kaltaisia ihmisiä on luomalla lisää julkisia investointeja. Nämä julkiset ohjelmat  maksavat itsensä takaisin, kun suuri määrä ihmisiä on noussut urallaan siihen tulotasoon, jolla veroja voidaan maksaa seuraavan sukupolven elintason nostattamiseen.    

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni” on lyhyt ja helppolukuinen tietokirja, joka on aika ajankohtainen täällä Suomessakin, missä valtio paljon pienemmällä mittakaavalla yrittää toteuttaa uusklassista taloustieteellistä politiikkaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus

Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” on haastatteluihin pohjautuva tietokirja, joka pyrkii paljastamaan, mitä tämän vuosikymmenen lopussa elävät nuoret pelkäävät.

DSC_0007

 

Tässä kirjassa paljastuu, että yksi asia, mitä nuoret eivät pelkää on Jumalaa. Eli se on tämän kirjan paras uutinen, muuten tämä teos on pessimismin kaivo.  Nuoria pelottaa samat asiat kuin muitakin suomalaisia. Pääasiallinen pelko on suomalaisten ikuinen klassikko, eli Venäjä, jonka jälkeen tulevat ilmastonmuutos, yksityistetty julkinen sektori, talouskriisit, rikollisuus, pakolaiset, erityisesti jos he ovat tummia ja terrorismi ja etc.

Eli sinänsä tässä kirjassa ei ole pelkojen osalta mitään uutta, jos on tarkkaillut maailmaa. Ehkä tämä on enemmänkin tieteellinen varmistus siitä, mitä nykynuoret pelkäävät. Mielenkiintoisesti tässä vahvistetaan monia asioita, mitä esimerkiksi ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Eli ihmisiä pelottaa epävarmuus ja kaikki vieras.

Epävarmuus onkin tässä kirjassa se punainen lanka ihmisten peloissa. kirjailijat osoittavat haastatteluaineistollaan, että talouskriisit ja niistä seuraavat julkisen sektorin leikkaukset ja yksityistämiset pelottavat nuoria aivan saatanasti.

Toinen epävarmuutta lisäävä tekijä on, uskon puute, mutta ei tällä tarkoiteta jumalanuskon puutetta vaan mitä tahansa uskomista, kuten usko tulevaisuuteen. Tutkijat saivat selville, että nuoret ja suomalaiset yleensä masentuvat ja tuntevat olevansa hukassa, kun heillä ei ole mihin uskoa. Ei aatetta, uskontoa tai jotain ideaa, joka pakottaisi heräämään aamulla paremman tulevaisuuden puolesta. Nuorten mukaan ainoa ideologia, johon nykyään hallitus ja media vaikuttavat kannattavan on voiton tavoittelu ja kilpailukyvyn nostattaminen. Kuitenkin raha ei teekään ihmistä tuntemaan itsensä ihmiseksi, jolla on merkityksellinen elämä.  Eli tietyssä mielessä elämme historian loppua ja se koetaan olevan aika paska.

Tässä tuleekin se kohta, mitä ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on usein jauhettu. Syy, miksi nykyään äärioikeistolaisuus, äärivasemmistolaisuus ja ääri-islami ovat nousussa on juuri se, että nämä ovat ideologioita, jotka lupaavat uutta ja uljasta maailmaa, jossa kaikki on paremmin. Monet entiset ääriliikkeitten jäsenet ovatkin usein kertoneet, että radikalisoituivat, koska olivat tyytymättömiä nykymaailmaan, heitä pelotti ja he tunsivat tarvetta uskoa johonkin. ”Pelottaako?” kirjan tutkijat päätyvät samoihin johtopäätöksiin kirjassaan ja sanovatkin, että nyky-Suomelta puuttuu yhteinen ideologia johon uskoa ja jonka ympärille on rakennettu tiivis yhteisöllisyys. Tutkijat eivät itse ota kantaa siihen, mihin tarkalleen pitäisi uskoa, vaan kertovat, mitä nuoret kaipaavat, jotta heitä ei pelottaisi tulevaisuus niin paljon.

Kirjailijat kyllä kertovat, että meiltä puuttuu konkreettinen visio tulevaisuudesta ja vahvoja ohjenuoria, miten elää hyvä elämä. Elämme nykyään äärimmäisen yksilökeskeisessä maailmassa, missä tulevaisuus on hämärä ja kukaan ei usko mihinkään oikeastaan.

Tietenkin älykkäintä olisi olla uskomatta mihinkään muuhun kuin eteen tulevia tieteellisiä faktoja, mutta ihminen ei toimikkaan niin (kenties koska olemme eläimiä, emmekä niin fiksuja kuin luulemme?). Eli ihmiset tarvitsevat ideologioita. Kirjan mukaan modernissa ajassa uskoimme liberalismiin, kommunismiin, nationalismiin ja tieteen ikuiseen voittokulkuun. Nykyään postmodernissa maailmassa suuret kertomukset ovat kuolleet ja ideologiat pirstaloituneet lukuisiksi suuntauksiksi, joita valtavirta ei enää ota tosissaan.

Tiedekään ei muodosta ideologiaa kuin vain pienessä ja jatkuvasti kutistuvassa uusateistien piireissä. Esimodernilla ajalla meillä oli kristinusko, mutta nykyään melkein kukaan ei enää tosissaan usko jumaliin tai kristinuskon pelastussanomaan. Tämä yhteisen ideologian uskon häviäminen on vähentänyt suomalaisten yhteishenkeä, uskoa tulevaisuuteen ja lisännyt epäluottamusta toisiaan kohtaan, mikä taas lisää pelkoa. Tätä pelkoa sitten kaikenlaiset ääriliikkeet ja populistipuolueet hyödyntävät.

Mielestäni paras todiste suurten ideologioitten puutteesta on se havainto, että käsite ”ideologia” on muuttunut kirosanaksi, jolla me ihmiset määrittelemme, että jonkun muun henkilön ideat eivät perustu faktoihin ja järkeen. Tämän näkee erityisen vahvasti poliittisessa keskustelussa, missä jokainen puolue haukkuu toisen puolueen esittämää ideaa ”ideoligiavetoiseksi”.

Koska valtavirrassa puuttuu yhteinen ideologia, niin jotkut ihmiset alkavat tuntea vetoa ääriliikkeisiin, joitten jäsenet eivät teekään muuta kuin elä sitä ideologiaa, mitä kannattavat. Natsit, anarkistit ja salafistit ovat ideologioitten eläviä mainostauluja, jotka kertovat nuorille omalla retoriikallaan, pukeutumisellaan ja käytöksellään ”katso, mä tiedän totuuden! Liittykää perheeseeni”

Tietenkin ääriliikkeet keräävät riveihinsä ihmisiä, jotka pelkäävät omaa ja läheistensä tulevaisuutta, mutta samalla nämä liikkeet lisäävät pelkoa mellakoillaan, vihapuheellaan ja terrorismillaan. Kirjailijat kertovatkin, että nykyään vihapuhe ja populismi ovat nousussa ja se lisää pelkoa entisestään. Eli maailmamme on nyt pelon kierteessä, vaikka todellisuudessa meillä menee nykyään paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Sinänsä tämä kirja ei tee mitään muuta minulle, kun vahvista sitä, mitä olen jo havainnut muissa ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa. Mutta ei tämä teos ole täydellinen. Haastatteluaineiston analysoinnin lisäksi tutkijat alkavat vetämään kaikenlaisia johtopäätöksiä maailman tilasta, joista olen 99% samaa mieltä, mutta näistä johtopäätöksistä puuttuu viitteet ja samat pointit toistaan useita kertoja. Olisi vähän epärehellistä osaltani sanoa, että tämä kirja todistaa, miten vitun oikeassa olen kaikesta, kun kirjan kirjoittaneet tutkijat eivät ole viitsineet edes perustella väitteensä aiemmilla tutkimuksilla!

Jos riisumme tästä kirjasta kaikki toisto ja spekulaatiot maailman tilasta, niin tämä olisi vain muutaman kymmenen sivun pituinen läpyskä nuorten haastatteluaineiston analysointia. Jarno Limnél ja Jari Rantapelkonen ovat näköjään saaneet niin paljon inspiraatiota nuorten vastauksista, että päättivät kirjoittaa kirjan puolessavälissä manifestin siitä, miten perseestä nykymaailma on ja miten se voidaan ratkaista, mutta kuitenkin heillä on vain muutama ydinteesi, joita he sitten uuvuksiin toistavat ja sitten muut väitteet maailmantilasta ovat näköjään heille niin itsestään selviä, että ei niitä tarvitse perustella millään tutkimuksilla.

”Pelottaako? on hyvä lähdeaineisto siihen, mitä ihmiset kokevat pelottavaksi yhteiskunnassamme, mutta todella huono kirja kertomaan, mikä todellisuudessa on pielessä maailmassamme. Sitä haukutaan humanisteja epätieteellisyydestä, mutta kaksi sotatieteilijää ovat päättäneet ottaa todeksi, mitä nuoret kokevat ja kirjoittaa siltä pohjalta muka selvityksen maailman todellisesta tilasta. Esimerkiksi folkloristiikassa tutkitaan, miten ihmiset kokevat maailman, mutta emme me sentään heti usko, että se, mitä koetaan, on totta. Siinä mielessä valitettavaa, että kirja, jonka teesit ovat hyvin lähellä omaa maailmankuvaani eivät jaksaneet vaivautua perustelemaan ne konkreettisella datalla. Muuten varmaan tunkisin tätä kirjaa kaikkien naamoihin kaiken aikaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta