Avainsana-arkisto: ympäristöaktivismi

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Samaan aikaan, kun olin julkaisemassa omaa kandia äärinationalistisesta ryhmittymästä, yksi kollegani oli esitellyt kandinsa talonvaltaajien kokemuksista. Luennon aikana hän käytti Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjaa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” yhtenä lähteenä. Olin kuullut tästä kirjasta, mutta se ei vaikuttanut kiinnostavalta, erityisesti kun keskityn äärioikeistoon ja jihadismiin. Kysyin sitten kandiesitelmän jälkeen kannattaako lukea tämä kirja ja hän vastasi myöntävästi. Otin sitten lukulistalle.     

6

Autonomiset liikkeet    

”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kertoo hierarkiattomista tai löyhää hierarkiaa omaavista vasemmistolaisista ryhmittymistä, jotka suurimmaksi osaksi, mutta eivät kaikki, kuuluvat äärimmäisempään vasemmistoon. Esimerkiksi anarkistit ja autonomit (hierarkiattomia Marxisti-Leninistejä) voitaisiin kutsua äärivasemmistolaisiksi, koska he tavoittelevat totaalista yhteiskunnallista muutosta, vaikka väkisin. Mutta autonimiseen skeneen kuuluu myöskin joukko radikaaleja ja ideologialtaan epämääräisiä vasemmistolaisia, joilla on luova suhtautuminen laillisuuteen.  Esimerkiksi poliittinen puolue Vasemmistoliitto koostuu pääosin rauhoittuneista autonomisista vasemmistolaisista aktivisteista. Tämä kirja kuitenkin paljastaa, että Vasemmistoliiton poliittiseen strategiaan kuuluu näitten autonomisten liikkeitten protestien hyödyntäminen, jotta sen poliittiset tavoitteet pysyvät mediassa esillä.    

Kirjallisuudenystäviä    

Kirjan mukaan näitä kaikkia liikkeitä yhdistää Peter Singerin ”Oikeutta eläimille” (1975), Naomi Kleinin ”No logo” (1999) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin ”Imperiumi” (2000) kirjojen ideoitten kannatus. Nämä kaikki edellä mainitut kirjat ovatkin irtiotto perinteisestä sosialistisesta vasemmistolaisuudesta, joissa fokus on enemmän kapitalismikritiikissä kuin oikeaoppisessa marxismissa. Sitä huomaa, miten kirjallisuus ei aina tuo vain sivistystä, mutta myöskin ideologisen perustelun, miksi vituttaa ja tekisi mieli panna paikat paskaksi. ”Imperiumi” oli minulle tuntematon teos, joten oletan muittenkin tietävän siitä vähemmän.    

”Imperiumin” keskeisin väittämä on, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kapitalismi on valloittanut koko maailman, muodostaen maailmanlaajuisen, mutta samaan aikaan hajanaisen Imperiumin. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin aiemmat imperiumit, Imperiumilla ei ole johtajia tai keskusvaltaa, vaan se on enemmänkin itsenäinen järjestelmä, joka koostuu Maailmanpankkista, IMF:tä, ja ei-institutionaalisista toimijoista, kuten globaalit yritykset ja suuret mediakonglomeraatit. Imperiumissa kansallisvaltioilla ei oikeastaan ole itsenäistä valtaan, vaan me kaikki elämme markkinoitten armoilla. Ainoa tapa saada poliittista muutosta tällaisessa maailmassa on luoda kaikissa yhteiskunnan sektoreissa pieniä paikallisia vastarintoja, jotka samanaikaisesti luovat vastavoiman, joka työntää tätä Imperiumia kohti haluttua muutosta. Tämä Imperiumi teorian pohjalta alettiinkin ”Suoraa toimintaa!” kirjoittajien mukaan vallata taloja, järjestää mielenosoituksia ja hajottamaan kauppojen ikkunoita.    

Idea    

Kirja käsittelee otsikon mukaan autonomisten liikkeitten historiaa haastattelujen ja muutaman kirjallisen aineiston pohjalta. Kun Neuvostoliitto ja kommunismi alkoivat natista liitoksistaan, monia vasemmistolaisia alkoi jo silloin kiinnostaa jokin muu vasemmistolainen ideologia, joka olisi SDP:tä vasemmalla, mutta ei liittyisi vakiintuneeseen kommunismiin. Kirja perustuu sykliteoriaan, jossa luvut on jaettu eri vasemmistolaisten liikkeitten aktivismisykleihin. Sykliteorian mukaan joukko liikkeitä nousee pintaan ja ajan mittaan hiipuvat, kunnes uusi syntyy ja niin edelleen. Kirja jakaa syklit näin:     

  • Anarkismi saapuminen Suomeen 1986-1994    
  • Ympäristövallankumouksellinen liike 1995-1998    
  • Globaaliliike 1999-2001    
  • Sosiaalikeskukset, valtaukset ja vihreä nuorisojärjestö 2002-2005    
  • Prekariaatiliike 2005-2006    
  • Uusi sosiaalikeskusliike kaupunkiaktivismin vuodet 2007-2012    
  • Yliopistoaktivismi ja siirtyminen instituutioihin 2009-2012    
  • Anarkismi, antifasismi, antirasismi sekä feminismin uusi nousu 2013-2016    

Tässä kirjassa kerrotaan melkein jokaisesta autonomisten liikkeitten tempauksesta, joihin kuuluivat niin talonvaltaukset, kadunvaltaukset, massamielenosoitukset, mellakat, tuhopoltot, romanisiirtolaisten auttaminen, ympäristöaktivismi kuin ravintolapäivän järjestäminen. Jos otetaan pois lukuisat ilkivallat, mellakat ja terrorismia muistuttavat aktit, nämä liikkeet ovat rakentaneet lukuisia nuorisokeskuksia, taidepajoja ja tuoneet Suomeen koko idean perustulosta. Mutta myöskin perustaneet nykyään porvaristonkin arvostamia kulttuuritapahtumia, kuten ravintolapäivä. Siinä mielessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta, että äärivasemmisto oikeasti pystyy rakentamaan jotain hyödyllistä kaikille.     

Puolueellisuus    

Kirjailijat pyrkivät minimisoimaan ja selittämään parhaiten päin näitten liikkeitten aktiviteetteja. Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat ilkivaltoja ”Suoran toiminnan iskuiksi, jotka aiheuttivat laajoja omaisuustuhoja”. Tekisi mieli kutsua näitä ”suoran toiminnan iskuja” terrorismiksi, mutta Anssi Kullbergin toimittamassa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjassa terrorismiksi määritellään laajat iskut, joitten tarkoitus on joko tappaa välillisesti sivullisia tai tuhota jokin laaja siviilikohde. Tässä kirjassa mainittu tuhoisin isku on ollut polttopulloiskut tyhjiä Valion maitoautoja kohtaan. Kirjassa ilmenee, että aktivistit pyrkivät välttämään vahingoittamasta ihmisiä.   

Kuitenkin kirjailijat ovat sen verran rehellisiä, että he luettelevat jokaisen iskun, mitä pääosin eläinoikeusliikkeet, ovat suorittaneet 80-90-luvuilla. Siitä yllätyin, miten paljon näitä tuhopoltto- ja sabotaasi-iskuja on ollut. Kirjailijat kertovat, että mediahiljaisuus näistä iskuista voi johtua siitä, että poliisi pyrki pitämään medialta piilossa suurin osa tapauksista, koska se olisi osoittanut, miten huonosti he olivat estämään niitä. Lähteenä iskujen runsaudesta kirjailijat käyttivät nettisivua, jonne jokainen ryhmittymä sai ilmoittaa omat iskut ja niitten tarkat tiedot.  Mutta voi hyvinkin olla, että iskujen runsaudella, kirjailijat jollain hieman sairaalla tavalla, haluavat osoittaa miten vaikutusvaltaisia ja aikaansaavia jotkut näistä ryhmittymistä olivat.    

Kirjan puolueellisuus näkyy myöskin kirjoittajien oletuksessa, että lukija on vasemmistolainen. Anarkismia tai muitakaan ideologioita ei tarkoin tässä selitetä, mikä taas voi antaa asialle vihkiytymättömälle lukijalle kuvan, että osa nuorista vaan sekosi.  Harmikseni tässä ei pohdita, miksi erityisesti eläinoikeusliike oli niin väkivaltainen.   

Radikalisoituminen    

Koska tämä kirja on enemmänkin autonomisten kirjojen historiikki, tässä ei analysoida, miksi nämä liikkeet syntyivät ja vaikka kaikki lopulta hajoavat, miksi niitä yhä syntyy lisää. Miksi ennen 80-lukua niitä ei ollut olemassa, mutta nyt niitä on kymmeniä. Tai miksi haastatteluissa ilmenee, että suurin osa haastateltavista olivat mukana, koska halusi joko pahoinpidellä natsin, vallata hylätyn talon tai rikkoa ikkunoita mielenosoitusten aikana. Kirja ei avaa tarpeeksi syvällisesti, mistä nämä nuorten levottomuudet voivat johtua? Ainoa vihje tuntuu olevan yksi talonvaltaajien manifestin ote, jota lainataan kirjassa: ”Meitä kiristetään joka suunnalta: fyysisesti meidät pakotetaan pieniin solukoppeihin ja matalapalkkaisiin töihin – tai sitten asunnottomaksi. Henkisesti meiltä vaaditaan koko ajan nopeampia suorituksia, ”Luovempaa” työskentelyä ja loputonta alistumista. Meiltä kielettään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön. Miksi meidän pitäisi hyväksyä markkinoiden ja moralistien sanelemat ehdot? Tyhjää tilaa kyllä on olemassa, sitä ei vain käytetä asumiseen. Miksi sitä ei oteta käyttöön?”     

Kirja ei myöskään analysoi mihin yhteiskunnalliseen luokkaan aktivistit kuuluivat? Nämä kiinnostivat enemmän kuin kertomukset tietyn talon valtauksesta ja siellä asumisesta. Kuitenkin tämä kirja on loistava ensikäden lähdeaineisto autonimisten liikkeitten suullisesta muistitietokerronnasta ja kokemuksista. Päällisin puolin kuitenkin mieleen jäi porukan väkivaltaisuus. Moni liikkeen haastateltava harmittelli, kun jossain ryhmittymässä ei ollut ”tarpeeksi” väkivaltaisia tai jos mielenosoitus sujui ilman konfliktia. Jos haluaa tietää anarkistien väkivaltaisuuden psykologisista ja sosiologisista juurista enemmän, suosittelen Francis Dupuis-Dérin ”Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World” (2014) kirjaa.   

Yhteenveto     

Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” on hyvä lähdeaineisto äärivasemmiston muistohistoriasta ja kokemuksista, mutta huono kirja analysoimaan puolueettomasti näitä liikkeitä laajemmassa historiallisessa tai sosiologisessa kontekstissa. Kiinnostavin huomio, mitä tein kirjassa on, miten väkivaltaisuus korreloi taloussuhdanteiden ja äärioikeiston kanssa. Autonomiset liikkeet olivat heikoimmillaan 2000-luvun alussa, mutta nykyään ne ovat nousemassa alkuperäiselle lamasuomen huipulle. Antifasistinen aktivismikin noudattaa samaa kaavaa. 90-luvulla ja nyt antifasistinen aktivismi ovat korkeimmillaan, mutta 2000-luvun alussa lähes olematonta.  

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Ääniä maapallon säästymisestä

Sain kiitokseksi Siemenpuusäätiöltä Sosiaalifoorumin luentotilaisuuden avustamisesta lahjaksi tämän monen kirjoittama ”Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä.” (2017) kirjan. Teos on kirjeenvaihtokokoelma ympäristö- ja ihmisoikeusaktivistien välisistä keskusteluista otsikossa mainitusta teemasta.

13 

Idea   

Tässä kirjassa esiintyy intialaisia baigu-alkuperäiskansojen edustajia, filippiiniläinen feministi, brasilialainen kilombo-asukas/tutkija ja Iranilainen shahsevanilainen paimentolaisheimon jäsen ja tutkija sekä muita vastaavia globaalin etelän asukkaita. Kaikki keskustelevat eri suomalaisten kanssa tulevaisuudesta ja ihmisen ja ympäristön välisistä konflikteista. Tässä kirjassa huomaa, miten helppoa meillä suomalaisilla on, kun meidän elinpiiriä ei uhkaa suoraan valtavat kansainväliset korporaatiot, autoritaariset hallinnot ja etniset puhdistukset. Kuten kirjassa todetaan, kehittyvissä maissa olevat asukkaat saavat tuntea nahoissaan globaalin kapitalismin ja antroposeenin kauhut, sillä aikaa kun Suomessa nautitaan riiston hedelmistä kulutustuotteitten muodossa. Paitsi kaivostoiminnan saralla. Tässä kirjassa haukutaan suomalaisia kaivoksia suurina saastuttajina, joita vastaan yksin aktivistit taistelevat, kun valtaväestöä ei kiinnosta.

Kieli   

Koska kirja koostuu kirjeistä, niitten kieli on aika kansanomaista. Mutta teksteissä oletetaan, että olet alalta ja omaat tietynlaisen vihervasemmistolaisen maailmankuvan. Tämän vuoksi tiettyjä käsitteitä ei tässä selitetä. Kieli on kuitenkin helppoa ja joissain teksteissä pystyt oikein tuntemaan sen ahdistuksen, lohduttomuuden ja toivon tunteet, jotka saavat aktivistit nousemaan joka päivä sängystä ja taistella mahtavia ylikansallisia toimijoita vastaan. Erityisen koskettava oli filippiiniläisen feministin kertomukset siitä, miten tämä joutuu taistelemaan islamisteja ja Filippiinien hallitusta vastaan, kun molemmat kamppailevat maan hallinnasta, murskaten alleen naiset ja köyhät.    

Rakenne.    

En varmaan olisi ikimaailmassa lukenut tätä kirjaa, kun en pidä kirjeenvaihdoista, mutta sain tämän lahjaksi, joten minimissään voin kirjoittaa tästä arvion. Ensinnäkin kirjan idea ja toteutus ovat sen verran erikoisia, että en ihan tiedä kuka lukee tätä? Kirjeitten lähtökohta on valmiiksi rajattu niihin, jotka ovat alalta, joten ulkopuolisille tämä koko kirja voi olla aika vieraannuttava. Sitten koska nämä ovat kirjeitä, niin niissä esitetään tuntemattomien ihmisten mielipiteitä, eikä niinkään varmistettavia faktoja. Eli ulkopuoliselle ihmiselle, kuten minulle aika turha kirja. Tämä kelpaa toki lähdeaineistoksi johonkin ympäristöaktivistien muistitietotutkimukseen. Mutta muuten tässä vaan pohdiskellaan vapaamuotoisesti, miten kapitalismi ja kommunismi ovat perseestä ja olisi todella kivaa, jos elettäisiin maanviljelysyhteisöissä.   

Yhteenveto   

”Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä.” on hyvä tapa tietää, mitä monissa kehittyvissä valtioissa tehdään ihmisoikeuksien- ja ympäristön puolesta sekä, miten suomalaiset ympäristöjärjestöt ovat heidän kanssa yhteistyössä, mutta muuten tämä ei tarjoa mitään ulkopuolisille. Erityisesti kirjoittajien vahvat oletukset siitä, miten maailma pitäisi olla ja on, ovat aika häiritseviä. Esimerkiksi kaivostoiminta on kehystetty tämän kirjan mukaan turhaksi ja haitalliseksi toiminnaksi. Sen sijaan ideaalina pidetään paimentolaisten pienviljelijöitten orgaanista elämää. Eli tämä on tietyntyyppisille ihmisille tarkoitettu kirja.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.

21

Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Ideologinen historia

Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.

Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.

Uusi hegemonia

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Ekologistit vs sosiaalivihreät

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Yhteenveto

Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta