Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auelin ”Luolakarhun klaani” on romaani, joka kertoo homoista, jotka yrittävät pärjätä jaakauden ja rasismin kanssa.

Tarinassa seurataan cro-Magnon tyttö Aylaa, joka menettää maanjäristyksessä perheensä ja ajautuu neandertaaliyhteisöön, jossa tämä kamppailee oman erilaisuutensa kanssa ja voittaa yhteisön luottamuksen. Olin jo useita vuosia kuullut hyvää tästä kirjasta, koska tämä on äitini yksi suosikkikirjoista ja muistan, miten 90-luvulla, kun leikin leegoilla olohuoneen lattialla, äitini hehkutti tätä kirjaa. Kuitenkin vasta nyt, kun noudatan tunnollisesti klassikkolukulistoja, niin tämä kirja tuli käteeni luettavaksi. Ymmärrän oikein hyvin, miksi äitini pitää tästä kirjasta. Tarina on loistava ja tunteikas, vaikkaki käsittelee muinaisaikojen puolifiktiivisia esihistoriallisia ihmisiä ja kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti työkalujen valmistus, maantiede, kasvillisuus ja muutkin esihistoriallisen luonnon tapahtumat kuin luontodokkarissa.

Ehkä ainoa ongelma ja tämä on oikeastaan oma vika, oli se, että luulin kirjan olevan realistinen kuvaus esihistoriallisista ihmisistä, mutta se onkin puolifantasiaa. Untinen-Auelin kirjassa neandertaaleilla on suuret aivot, jotka eivät kykene unohtamaan mitään, joten he pystyvät muistamaan kaiken, mitä ovat oppineet ja kokeneet elämässään, mutta ovat kyvyttömiä tietyn iän jälkeen oppia uutta, koska aivojen tila on kulutettu loppuun. Tämän lisäksi tarinan neandertaali-ihmisillä on vielä hämmästyttävämpi kyky, joka on yhteinen lajimuisti, jonka avulla jokainen klaanin jäsen pystyy muistaaman esi-isiensä kokemukset ja šamaanit pystyvät rituaaleilla ja huumeilla muistamaan jopa edellisten evoluutioportaikkojen muistot ja kokemukset, niinkin kauas kuin mutalammikkojen tuntumassa olevien kalojen primitiivisten rämeitten rytmejä. Eli puhumme tässä jo nyt todella rankasta skelulatiivisesta fiktiosta, eikä tarkasta ja tieteellisestä menneisyyden jäljitelmästä. Kun pääsee tämän jutun yli, niin tarina lähtee lentoon ja opit ihastuttavasta ja monimutkaisesta kulttuurista, jossa on joukko sääntöjä, jotka ovat puoliksi primitiivisten kansojen inspiroimia.

Luolakarhun klaanin säännöt ovatkin kirjan parasta anttia. Koska seuraamme klaaniin kuulumattoman Aylan kautta tarinan, niin opimme, miten niinkin alkukantaisella klaanilla on joukko käyttäytymisprotokolia, joita pitää seurata kuin oltaisiin jossain tietokoneohjelmistossa tai pelissä. Sääntöjä ja rituaaleja on lukuisia ja tietenkin Ayla rikkoo monia, jolloin syntyy kaikenlaisia ongelmia ja neuvotteluja, joissa erilaisia sääntöjä sovelletaan, analysoidaan ja pannaan toimeen. Voi kuulostaa todella tylältä, mutta sitä se ei ole, koska säännöt pitävät yhteisön kasassa, joten niihin uskominen ja niitten noudattaminen sisältää suurta emotionaalista lataumia ja näin tunteet käyvät kuumana eri yhteisön jäsenten kesken.

Omalla kohdalla erityisen mielenkiintoinen rangaistus oli sosiaalisen kuoleman kirous, jossa tiettyyn henkilöön kohdistetaan kirjous, jonka mukaan, joko hän on tiettyyn päivämäärään asti tai ikuisesti ”kuollut”, jolloin kaikki klaanin jäsenet teeskentelevät, että kirouksen saanut on kuollut ja astunut kuolleitten varjomaailmaan. Tietenkin klaanin jäsen ei ole kuollut, mutta usko kiroukseen on niin vahva, että tämäkin uskoo olevansa näkymätön henki, joka vain vaeltaa yhteisössä, jossa kukaan ei huomioi tätä. Koska tarina sijoittuu muinaiseen jääkauteen, niin yksineläminen on lähes mahdotonta, joten suurella todennäköisyydellä kirottu yksilö kuolee nälkään tai villipideon tappamana.

Sääntöjen lisäksi tietenkin kirjassa on rakkautta, kateellisuutta ja muita inhimmillisiä tunteita, jotka vielä sekoittuvat yhteisön uskomiin henkiolentoihin, mikä tekee todella rikkaan lukukokemuksen, jota suosittelen kaikille.