Vuonna 2019 radikaalioikeistolaisen Perussuomalaiset -puolueen varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen twiittasi: ”Millainen tutkija tosissaan väittää, että 20,7% kannatusta nauttiva Suomen suosituin puolue PS on äärioikeistolainen puolue?” Tynkkysen argumentti koostuu oletuksesta, ettei suosittu eduskuntapuolue voi olla äärioikeistolainen. Niille, joille äärioikeisto on tuttu, Tynkkysen kysymys kuulosti oudolta; Olihan Saksan Natsipuolue noussut demokraattisesti valtaan Weimarin Saksassa noin 30% kannatuksella.
Laitaoikeisto on nimenomaan vaarallinen koska sillä on potentiaalia olla hyvinkin suosittu.
1930-luvun Saksan voisi kuitata vain poikkeuksena, mutta Etelä-Amerikassa populistiset diktatuurit ja autoritaariset johtajat ovat ikävä kyllä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mikään alueen hallituksista ei ollut äärioikeistolainen, jotkut olivat jopa vasemmistolaisia, mutta niitten suosio kertoo jotain äärioikeiston kannatuspotentiaalista. Kirja, joka avaa hyvin autoritaarisuuden kansansuosion vaarallista yhdistelmää, on vuonna 2010 julkaistu brasilialaisten tutkijoiden artikkelikokoelma ”Autoritaaristen järjestelmien sosiaalinen rakenne. Brasilia ja Amerikka” (portugaliksi: A Construção Social dos Regimes Autoritários. Brasil e América).
Jokainen kirjan kappale käsittelee niin vasemmiston kuin oikeiston autoritaaristen hallintojen kannatusta eri näkökulmista. Teoksen keskeisin teesi on, että merkittävä osa ihmisistä kannattaa autoritaatista politiikkaa, jos he kokevat sen saavuttavan haluamansa tulokset, kuten ristiriitaisesti demokratian pelastamisen.
Esimerkiksi Chilessä ja Brasiliassa oli lukuisia oikeistolaisia kansalaisjärjestöjä, joihin kuului kaikenlaisia ihmisiä, naisista opiskelijoihin, jotka kokivat vallassa olevan vasemmistohallituksen tavoittelevan kommunistista diktatuuria. Aikalaiset järkeilivät, että ainoa tapa pelastaa maansa uhkaavalta kommunisminsa (oikeasti mitään uhkaa ei ollut), oli vaatia ”isänmaalliset ja rehdit” kenraalit kaataamaa vasemmistolaiset hallitukset ja palauttamaan vallan siviileille. Vain jälkiviisaasti voimme todeta, ettei suunnitelma ihan toiminut kuten piti.
Kirjassa on myös kappaleitta, joissa osoitetaan aika mittaavalla arkistotutkimuksella, että monet diktatuurit onnistuivat saamaan laajaa kansansuosiota parantamalla maan taloustilannetta tai rakentamalla kattavia sosiaalisia palveluita. Kuten tutkija Daniel Aarão Reis toteaa ”Kuubassa suurin osa ihmisistä oli kiinnostumeempi kansallisesta kunniasta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista kuin vähemmistöjen- ja muittenkaan ihmisoikeuksista”.
Tietenkin monissa tapauksissa suosio saatiin mittaavalla propaganda- ja repressiolla, johon yhdistyi myös kyyninen opportunismi. Esimerkiksi moni eliitin jäsen tuki diktatuuria joko suoraan tai välillisesti puhtaasti taloudellisten intressien takia, vaikka aatteellisesti ei kannattanut sitä.
”Autoritaaristen järjestelmien sosiaalinen rakenne. Brasilia ja Amerikka” onkin masentavaa luettavaa, koska se osoittaa että vapaus on merkittävälle määrälle ihmisille joko yhdentekevää muitten asioitten ohella tai se ymmärretään hyvin eri tavoin. Esimerkiksi tutkija Myrian Gonzáles kuvaa paragualaisia nuoria, jotka ihailivat veristä diktaattoria Alfredo Stroesneria, koska kokivat hänen hallintonsa aikana katujen olevan turvallisempia kuin hänen jälkeisellä demokraattisella kaudella, joten se oli ”vapaampi”, eikä ”tuntunut diktatuurilta”.
Vaikka Stoerssnerin diktatuuri oli kaikissa mittareissa totalitaristinen helvetti, se ei koskettanut kaikkia ihmisiä, vaan niitä jotka uskalsivat haastaa sitä. Tämä tarkoitti, että joillekin ihmisille diktatuurin aika tuntui ”vapaammalta”, vaikka naapurustossa katosikin ihmisiä kammottaviin kidutuskammioihin ja lopulta joukkohautoihin.
Hyvä esimerkki subjektiivisesta vapaus- ja demokratiakäsityksestä on viime vuoden joulukuussa oleva Perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-ahon haastattelu, jossa hän sanoi: ”kun ainakin oma kokemukseni on se, että perussuomalaiset ehkä kaikista puolueista lujimmin ovat kiinnittyneet nimenomaan enemmistöpäätöksentekoon ja demokratian kunnioittamiseen, kun taas pikemminkin sieltä liberaaliksi itseään kutsuvalta laidalta kuulee usein aika huolestuttavia puheenvuoroja siitä, että vaalitulokset ovat vääriä tai että tietynlaiset vaalitulokset olisivat ristiriidassa demokratian kanssa. Eli demokratia joissakin piireissä ei enää tarkoita sitä, että enemmistö päättää tai että ihmiset saavat itse ottaa kantaa itseään koskeviin asioihin, vaan se tarkoittaa tietynlaisia mielipiteitä. Demokratia alkaa olemasta metodi- ja vallanjakomalli, ja siitä tulee synonyymi tietynlaisille mielipiteille, joita ollaan sitten valmiita ajamaan jopa aika totalitaarisen keinoin.”
Halla-aho myötäilee ”kansallista anarkistia” Keith Prestonia, joka keksi käsitteen ”totalitaristinen humanismi”. Prestonin mukaan liberaalidemokratiassa vain käsitys liberaalista humanismista on sallittu ja kaikki tätä poikkeavat ajatukset kuten rasismi, fasismi ja homofobia on hävitettävä tai torjuttava. Näin liberalismi on itseasiassa totalitaristinen! En tiedä onko Halla-aho koskaan lukenut Prestonia, mutta hänen mielipiteensä demokratiasta sisältää saman poikkeavan käsityksen vapaudesta kuin ”Autoritaaristen järjestelmien sosiaalinen rakenne. Brasilia ja Amerikka” kirjassa mainitut autoritaaristen hallintojen kannattajat.
Vapaus ja demokratia voivat tarkoittaa eri ihmisille niin erilaisia ajatuksia, että nämä voivat demokratian ja vapauden nimissä kannattaa diktatuuria, joka lakkauttaa kaikki puolueet, peruu vaalit, sensuroi median ja hävittää väkivaltaisesti opposition.
Esimerkiksi Brasiliassa helmikuussa äärioikeistolaisen presidentti Bolsonaron 185,000 kannattajaa kokoontuivat São Paulon kaupungin kaduille osoittamaan tukensa Bolsonarolle, jota syytetään korruptiosta ja 2022 tammikuun vallankaappausyrityksestä. Satoja tuhansia ihmisiä kirjaimellisesti hurrasi miehelle, joka on julkisesti sanonut, että 1960-1980-lukujen sotilasdiktatuurin ainoa virhe oli, ettei se tappanut tarpeeksi ihmisiä.
Perussuomalaiset ei ole mielestäni äärioikeistolainen puolue koska se osallistuu vaaleihin kuten pitää, eikä ole lähtenyt kiistämään vaalituloksia ja toteuttamaan vallankaappauksia hävittyään vaaleja, kuten Atlantin takana olevat aateveljet. Se mikä määrittelee äärioikeistolaisuuden ei ole onko se suosittua, vaan ihan muut asiat. Äärioikeisto on kuitenkin vaarallinen nimenomaan sen takia, koska oikeissa oloissa se voi olla hyvinkin suosittu. Chilessä ja Brasiliassa juhlittiin kaduilla sotilasvallankaappausta. Demokratia ja ihmisoikeudet voidaan murskata sampanjapullojen poksahdellessa ja serpentiinin putoillessa hymyileville kasvoille.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 