Avainsana-arkisto: radikaalifeminismi

Firestonen teknofeministinen anarkistiutopia

Vuonna 1970 Shulamith Firestonen julkaisema ”Sukupuolen dialektiikka: Feministisen vallankumouksen puolesta” (oma suomennos) on radikaalifeminismin merkittävempiä teoksia, jossa argumentoidaan feministisen kyberkommunismin puolesta!

Tämä on vuonna 2016 Facebookissa julkaistun lyhyen arvion korjattu versio, jonka päätin postata blogiini.

jhp59a5467268484

Idea

Firestonen mukaan naisen biologiset kehot ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin miesten ja tämän vuoksi aitoa tasa-arvoa ei voida koskaan saavuttaa pelkällä politiikalla. Tämä futurisinen teesi perustui kirjailijan havaintoon, että ”nykyiset” (70-luku) sosialistiset valtiot, eivät olleet tasa-arvoisempia kuin kapitalistiset.Firestonen mukaan naisia haittaa kaksi asiaa:

1) naisilla on kohtu ja heidän on synnytettävä lapsi, jolloin he eivät voi koskaan elää täysin samalla tavalla kuin miehet.

2) Koska naiset synnyttävät lapsensa, biologisia perheitä tulee aina olemaan olemassa ja näin biologise lapset eivät voi koskaan kasvaa täysin itsenäisiksi yksilöiksi,  jotka ovat henkisesti riippumattomia biologisen perheen asenteista.

Ratkaistaakseen nämä kaksi ongelmaa, Firestone ehdottaa, että naisille rakennettaisiin robottikehot ja synnytys ulkoistettaisiin keinokohduille. Näin naiset voisivat elää kuin miehet ja viimein biologinen perheyksikkö lakkautettaisiin.

Teknofeministinen anarkistinen yhteiskunta

Kirjailijan mukaan uudessa teknofeministisessä yhteiskunnassa perheitä ei olisi olemassa, vaan lapset kiertelisivät pariskunnasta toiseen oppimassa hyödyllisiä sosiaalisia ja ammattillisia taitoja. Samalla kirjan mukaan nämä keinokohduista lähteneet lapset seikkailisivat taiteitten ja tieteitten saralla, sillä aikaa kun robotit tekisivät kaikki vaivailloiset työt. Tietenkin tämä keinokohtujen valtaama robottiyhteiskunta olisi anarkososialistinen, eli ei hallitusta ja ei kapitalismia.

Kieli ja teoriakehys

Onneksi tällä kertaa kirjan kieli ei ollut kryptistä kuin moni muu feministinen kirja, joten ymmärsin kaiken, mitä kirjassa kerrottiin. Kirjan alku ja keskiosa, ovat sitä samaa, eli kerrotaan maailmanhistoria feministisestä perspektiivistä, luettelemalla kaikki ne tavat, joilla naisia alistetaan, sekä kulttuurin, että biologian saralla.

Firestone soveltaa marxisilaiste teoriaa, erityisesti Engelsin dialektiikkaa ja psykoanalyysia. Mutta toisin kuin moni aikalainen, kirjailija kyseenalaistetaan molempia jätkiä, soveltaen vain joitain heidän teorioita.

Suurimmaksi osaksi kirjailijan johtopäätökset, ovat samoja kuin muillakin feministeillä, eli naisten on päästävä kaventamaan eriarvoisuutta monissa yhteiskunnan saroilla ja sen sellaista.

Yhteenveto

Loppujen lopuksi hyvin epätasainen kirja, jonka ainoa arvo on sen loppuosan kappaleet, joissa spekuloidaan tulevaisuuden radikaalifeminististä valtiota.

Häiritsevin juttu kirjan binäärisen sukupuolideterminismin lisäksi, oli sen ehdotus, että lapset voisivat ”vapaasti” ilmaista seksuaalisuutensa. Koska Firestone ei avaa, mitä tämä ”lasten vapaa seksuaalisuus” tasan tarkkaan tarkoittaa, niin se antaa tilaa lukijan täyttää tämä auki jätetty ehdotus omilla mielikuvilla. Mielestäni ajatus biologisten vanhempien perustavanlaatuisesta ”tyraniasta” tarvitsisi enemmän perusteluja, erityisesti kun oletetaan sen jotenkin liittyvän valtiovallan alistumiseen. Kirjailijan mukaan, jos lapset kasvavat ilman perhesiteitä, heitä ei voi ”kesyttää” alistumaan keskusvallan alle, jolloin anarkistisen vapaehtoisuuteen toimivan yhteiskunnan rakentaminen onnistuisi. Tämä koko kirja meneekin aika villeille visioihin muutaman oudon oletuksen pohjalta.

Korostan Firestonen radikaalifeminismiä tässä arviossa, koska hän haukkuu muita feministejä tässä kirjassa. Kirjailijan mukaan muut feministit eivät haluneet viedä tasa-arvoa niin äärimmäisiin suuntiin kuin hän. Mielenkiintoisesti juuri kolmannen aallon radikaalifeministit paljastivat, että oikeastaan biologinen sukupuoli ei ole niin tarkkaan rajattu, että olisi olemassa kiinteitä naisia ja miehia, vaan on sukupuolten kirjo. Jo tämä löytö mursi Firestonen vision pohjan. Tämä onkin hyvin opettavaa, miten jokun uudenpi tieteellinen löytö jonkun ilmiön oletuksissa voi murtaa kokonaisia utopioita kertaheitolla.

 

 

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Heteroseksi on raiskausta! Poliittisen lesbouden ytimessä.

Leedsin vallankumouksellisen feministisen ryhmän vuonna 1988 julkaisema ”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” (oma suomennos) on manifesti ja artikkelikokoelma, jossa keskustellaan siitä, pitäisikö feministien hylätä kokonaan miehet ja elää vain naisten kesken?   

8

Olen vuodesta 2016 lähtien yrittänyt vimmatusti löytää kuuluisia äärifeministisiä manifesteja, mutta suurella vaikeudella. Ainoa lukemani äärifeministin kirja, jossa oli selkeää miesvihamielisyyttä, oli Maailma kylässä-festivaalissa ostettu SCUM-manifesti. Enkä ole nähnyt yhtäkään feministiä koskaan referoivan sitä teosta. Mutta olen jo lukenut kaikki feminismin klassikot. Niin 1700-luvulta nykypäivään saakka, mutta mitään miesvihamielistä ei löytynyt. Oikeastaan monissa kirjoissa mainitaan, miten miehiäkin sorretaan sukupuolensa takia. Viimein sukupuolitutkimuksen kurssissa mainittiin separatistifeministit, jotka oikeasti vihaavat miehiä. Tämä teos, jota nyt analysoin, oli yksi tämän radikaalin feminismisuuntauksen merkkiteoksista. Mutta, kuten voitte nähdä, niin ei tämä ole mikään bestseller, joka löytyy Feministipuolueen kirjahyllystä.   

Idea  

Tämä kirja on kaikkea, mitä odotinkin. Heti alussa muita mutkitta julistetaan, että kaikki miehet ovat vihollisia, koska he hyötyvät tahtomattaan patriarkaalista. Kirja vie äärimmilleen vakiintuneen feministisen käsityksen, että miehet ovat määritelleet kulttuurin, jolloin naisetkin toistavat miehisiä perspektiivejä. Perinteisen toisen aallon feministisen käsityksen mukaan naisen pitää määritellä itseään omin ehdoin, eikä välittää siitä, mitä miehet määrittelevät ”naiselliseksi”.   

Ensimmäisen aallon feminismissä naisten tavoite oli päästä samalle tasolle kuin miehet, mutta toisen aallon feministien mukaan naisen ei pitänyt yrittää matkia miestä. Sen sijaan naisen piti määritellä omat standardit ja tehdä niistä yhtä arvokkaita kuin miesten. Tämä kirja vetää edellä mainitun ajatuksen äärimmilleen, jolloin se päätyykin siihen johtopäätökseen, että ainoa tapa naisen todellisuudessa toteuttaa itseään naisena, on irrottautua kokonaan miehisestä yhteiskunnasta. Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti heteroseksuaalisen seurustelun lakkauttamista ja lesboksi ryhtymistä, koska heteroseksi on raiskausta. Siitä tuleekin termi ”separatistifeministit”. Tässä kirjassa onkin kokonainen luku omistettu peniksen pahuudelle, joka perustuu siihen kummalliseen ajatukseen, että nainen emätin ei ole paikka minne ”tungetaan asioita”.

Lesboutopia

Kirjoittajien mukaan ei tarvitse oikeasti alkaa harrastamaan lesboseksiä, mutta voi muuten olla intiimeissä väleissä naisten kanssa, naisten dominoimissa erillisyhteisöissä. Näin kirjailijoitten mukaan naiset luovat omatoimisen naiskeskeisen kulttuurin, jolloin jokin lesbokommunistinen vallankumous saadaan toteutettua maailmalla. Manifestin kirjoittajat uskoivat, että jos naiset elävät vain keskenään, kokonaan uusia naisellisia perspektiivejä ja taitoja tulisi muodostumaan, mitä ennen ei edes tiedetty olevan mahdollisia. Eli lesbokommunistikommuuneissa uskottiin, että uusi ”supernainen” voisi syntyä!

Kirjailijat eivät ihan tarkalleen selitä, mitä nämä taidot voisivat olla ja mitä konkreettista yhteiskunnallista muutosta lesbokommunistinen vallankumous oikein tavoittaa. Ainoa asia, mikä on selvää, on se, että siihen liittyy rankkaa lesboilla ja miesten vihaamista. Onkin vähän jännää, että en ole koskaan kuullut antifeministien siteeraavan tätä manifestia. Blogin seuraajat tietävät, miten paljon aikaa olen hukannut antifeministisen kirjallisuuden kanssa. Johtopäätökseni on, että antifeministit eivät vaivautuisi edes tutustumaan viholliseensa.   

Väittely  

Kuitenkin Leedsin vallankumouksellisten feministisen ryhmän teesit olivat niin hulluja, että monet feministit vastustivat heitä. Tähän kirjaan koottiinkin kahden vastakkaisen feministileirin esseekirjoituksia, joissa haukutaan tai puolustetaan poliittista lesboutta.

Hassun hauskaa onkin esseissä, että ne on kirjoitettu feministiryhmien sisäiseksi viestinnäksi, joten kieli on välillä aika villin törkeää. Avoimesti miehiä vihataan tai poliittisia lesboja haukutaan sekopäiksi. Tässä kirjassa haukutaan puoleen ja toiseen kaikilla mahdollisilla kirosanoilla, mitä on. Sitten tietenkin tässä teoksessa kerrotaan minkä sukupuolen kanssa seksin harrastaminen on maailman ihaninta tai ikävintä. Eli tässä on vähän kaikille jotain kivaa. Nauroin ääneen tälle kirjalliselle paskamyrskylle, koska tässä olevat keskustelut muistuttavat Stewart Homen kirjojen hahmojen monologeja. Puuttui vain primitiivisten rämeitten rytmit!   

Paradigman muutos  

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin huomata, miksi tämä kirja katosi marginaaliin ja muuttui sivumaininnaksi sukupuolitutkimuksen kurssissa. Koko poliittisen lesbouden ideologia perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos uskoo, että miehet ja naiset ovat tiukasti rajattuja sukupuolia, joilla on vakiintunut olemus, niin sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdoton saavuttaa. On silloin tietyssä kierossa mielessä loogista, että ainoa tapa saada naiset kehittämään itsenäisen täysin miehisestä kulttuurista riippumattomasti, on eristäytyä miehistä fyysisesti. Mutta koko tämä poliittinen lesbouden ideologia romahti, kun huomattiin, että sukupuoli-identiteetti ei ole binäärinen. Ei ole olemassakaan ”naisellista” tai ”miehistä” olemusta, vaan kirjo erilaisia sukupuolia. Sukuelimet eivät määrittelekään kenenkään sisintä olemusta tarkasti rajattavaksi sukupuoleksi ja koko sukupuoli-identiteetti voi vaihdella elämänaikana useita kertoja tai olla monta samaan aikaan. Se, mitä käsitämme nyt ”naiselliseksi” tai ”miehiseksi” on kulttuurin määrittelemää, joten fyysisen eristäytymisen sijaan, kulttuuriset valtarakenteet voidaan murtaa uusien identiteettien tilalle. Tämä Judith Buttlerin ja Bell Hooksin oivallus mursi feminismin naiskeskeisen asenteen ja avasikin ovet feminismiin sekä miehille, että seksuaalivähemmistöille kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin muodossa.    

Yhteenveto  

”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” onkin nykystandardeissa museokamaa. Tässä kirjassa voi nähdä, miten vanhat sukupuolistereotypiat vaikuttivat feministeihin niin paljon, että jotkut pimahtivat luomaan lesbovaltakuntia. Onkin vähän ironista, että antifeministit nykyään luulevat, että nykyfeminismi on suvaitsemattomampaa kuin vanha feminismi, vaikka asia on täysin päinvastoin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi