Avainsana-arkisto: Feminismi

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Feminististä nietzsheläisyyttä

Toni Morrisonin “Sula” on vuonna 1973 julkaistu romaani 1900-luvun alun afroamerikkalaisen yhteisön arjesta.

9

Idea

Romaanissa seurataan “Sula” nimistä itsenäistä naista, joka etsii merkitystä elämäänsä harrastamalla seksiä kaikkien kylän miesten kanssa. Eri tapahtumien kautta Sula saa maineen noitana, mutta tämä ei välitä siitä, vaan ainoastaan itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Samaan aikaan seurataan kylän muita hahmoja, jolloin romaani piirtää aikalaiskuvauksen USA:n rotuerottelun alla elävistä afroamerikkalaisista.

Kirjassa yhdistyksin mielenkiintoisesti rasismi, patriarkaalisuus ja sellainen pehmeä feministinen nietzscheläisyys, jossa Sula on ikään kuin ylinainen. Sula ei välitä muitten mielipiteistä, vaan toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Mutta sen sijaan, että romaanissa kehystettäisiin Sula joksikin kylmäksi ja itsekkääksi naiseksi, joka perustaa menestyneen yrityksen, jolle muut ovat kateellisia, Morrison kuvaakin hahmoa vain naiseksi, joka yrittää rakentaa oman paikkansa syvästi rasistisessa ja naisvihamielisessä ympäristössä. Muut ihmiset vain yrittävät sopeutua vanhoihin kaavoihin, eivätkä pidä siitä, ettei Sula välitä näistä kaavoista.

Tämä onkin kertomus pienestä ihmisestä, jonka koko elämä on uhmakasta vastarintaa hänen rotunsa ja sukupuolensa takia luotuja sortavia järjestelmiä vastaan. Tämä romaani ansaisee klassikkostatuksen, koska yleensä tällaiset nietzsheläiset hahmot ovat joko valkoisia miehiä tai valkoisia naisia, jotka ovat nerokkaita ylemmän luokan superyrittäjiä. Köyhä etniseen vähemmistöön kuuluva nainen voi myöskin olla superihminen.

Ongelma

Suurin ongelma on hidas alku, jossa vain kuvataan eri hahmoja ja heidän arkeaan. Aikalaiskuvaus oli mielenkiintoinen, mutta kaipasin jotain pointtia kerronnalle. Vasta keskikohdassa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi ja kerronta menee sellaisiin syvällisiin psykologisiin ja taiteellisiin kuvauksiin, että hetkeksi unohdin oman olemassaoloni.

Yhteenveto

Toni Morrisonin “Sula” on mielenkiintoinen feministinen romaani, joka onnistuu välittämään erilaisia teemoja pienen yhteisön kautta. Mutta olisin kaivannut tasaisempaa kerrontaa kuin tällaista hidasta etenemistä kohti pääpointtia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa

Kiinnostuin tästä Reni Eddo-Lodgen, vuonna 2017 julkaistusta ”Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa” (oma suomennos) teoksesta sen provokatiivisen otsikon takia. Mitä minä valkoisena miehenä en ole tajunnut, ja miksi se halutaan piilottaa minulta?! Näin sitten satunnaisesti tämän kirjan tukholmalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen. Kukaan ei voi estää minua lukemasta tätä kirjaa!

1

Idea

Reni Eddo-Lodge kirjoitti pari vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa hän ilmaisi turhautumisensa keskustellessa rasismista valkoisten ihmisten kanssa. Monet valkoiset ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, vaan takertuvat siihen, että heitä kuvattiin ”etuoikeutettuiksi valkoisiksi”, josta he loukkaantuvat ja syyttävät Eddo-Lodgea rasistiksi. Kirjailija huomasikin, että joillekin valkoisille ihmisiille rasismisyytös on ikävämpi asia kuin itse rasismi. Eddo-Lodgen blogikirjoitus sai sen verran paljon suosiota, että sen teeseistä tehtiin kirja. Tämä teos yrittääkin selittää valkoisille ihmisille, mikä on rakenteellinen rasismi ja miksi se pitää torjua?  Eli todella rankkaa tekstiä luvassa!

Kirja rakentuu sen teorian varaan, että rasismi itsesään ei ole pahaa, vaan ärsyttävää. Mikä on pahaa rasismissa, on se, onko rasistilla yhteiskunnallista valtaa vai ei? Tämä tarkoittaa, että ikävä rasismi tarvitsee institutionaalista valtaa. Länsimaissa valkoiset eurooppalaiset ovat enemmistössä ja hallitsevat yhteiskunnan ylemmät sektorit, joten valkoisten rasismi etnisiä vähemmistöjä kohtaan on moninkertaisemmin vaarallisempaa kuin vähemmistön rasismi valtaväestöä kohtaan. Tämä tarkoittaa, että kaikki enemmistöön kuuluvat valkoiset hyötyvät rasismista ja ainoa tapa lopettaa se, on tunnustaa piilotetut rasistiset asenteet ja yrittää torjua ne. Tästä teoriasta lähdetäänkin kirjan kaikista rajuimpaan väittämään, eli valkoiseen etuoikeuteen ja sen purkuun.

Kirjailija käsittelee teoksessaan, miten kulttuurissamme rasismi on typistynyt moraaliseksi maailmankuvaksi, eikä vallan selviytymisstrategiaksi. Rasismi on monissa länsimaissa tietoisesti rakennettu järjestelmä, jonka tarkoituksena oli pitkään alistaa etniset vähemmistöt halvaksi työvoimaksi. Esimerkiksi Iso-Britannia on ollut orjayhteiskunta pitempää kuin on kulunut aikaa orjuuden lopettamisesta. Orjuuden aikana rakennettu rasistinen järjestelmä ei ole purettu, vaan se on lakaistu maton alle, aiheuttaen yhä harmia näitten orjien ja myöhempien maahanmuuttajien jälkeläisille. Valtaväestölle taas on muodostunut valkoinen etuoikeus, joka yhä varmistaa, että yhteiskunnassa valkoisilla on keskimäärin enemmän rahaa ja valtaa kuin etnisillä vähemmistöillä.

Mielenkiintoista olikin, miten Reni Eddo-Lodge nostatti esiin äärioikeistolaisen puolueen johtaja Enouch Powellin ”Rivers of blood” puheen, jossa tämä sanoi maahanmuuton aiheuttavan, sen että ”lyövä ruoska vaihtaa kättä”. Kirjailijan mukaan tämä edellä mainittu ilmaisu tarkoittaa että Powell tiesi Iso-Britannian yhteiskunnan perustuvat etnisten vähemmistöjen sortoon. Mikä tarkoittaa, että Powell pelkäsi maahanmuuton tarkoittavan asetelmien vaihtamista. Äärioikeiston ratkaisu etnisiin jännitteisiin ei olekaan valtarakenteitten purku, vaan niitten itsepintainen ylläpito. Kirjailija nostaakin esiin toisen vaihtoehdon, eli rakenteellisen rasismin olemassaolon tunnustaminen ja sen purku. Tämä purku on vaikeaa ja se kestää useita sukupolvia, mutta se on parempi vaihtoehto kuin äärioikeiston väkivaltainen ja murhanhimoinen ratkaisu.

Antirasismi on sananvapautta

Oivaltavin asia tässä kirjassa on, miten jotkut ihmiset ovat onnistuneet kehystämään antirasismin sananvapauden rajoitukseksi, vaikka asia on päinvastoin. Ihmiset, jotka kehystävät antirasismin tunteitten suojelemisena, yrittävät peitellä rasismin materialistisia lähtökohtia, joita he haluavat ylläpitää hiljentämällä puheet antirasismista. Koska jos rakenteellinen rasismi tunnistetaan, silloin on pakko käsitellä, miten sen hyödyntää valkoista valtaväestöä, mikä voi aiheuttaa sen, että yhteiskuntaa on muutettava. Joillekin ihmisille yhteiskunnallisten hierarkioitten muuttaminen on todella ahdistava ajatus, jota on mieluummin tukahdutettava. Tukahduttaminen tapahtuu juuri kehystämällä rasismi henkilökohtaiseksi tunteeksi, jolloin vastuu rasismin kitkemisestä siirretään vähemmistöille, joilla alkuunkaan ei ole valtaa purkaa itseään rajoittavia asenteita. Epävirallisesti rasismin vastustaminen tai siitä puhuminen muuttuu tabuksi.

Oikeastaan rasismi rajoittaa vähemmistöjen elämää taloudellisella tasolla, eikä niinkään tunteiden, joten rasismista puhuminen on tabujen rikkomista ja yhteiskunnan valtarakenteitten paljastamista. Kirjailija kirjoittikin, että pelko antirasismista on samanlaista kuin homofobia, joka on heteromiehen pelko, että häntä kohdellaan samalla tavalla kuin hän kohtelee naisia. Tämä kirja auttaakin ymmärtämään Brigita Krasniqin Hesarille kirjoittamaa artikkelia suomalaisyliopistojen rasismista ja miksi Akateemiset perussuomalaiset reagoivat siihen ehdottomalla, että “ei-valkoiset” estettäisiin pääsemästä yliopiston päättäviin elimiin.

Tässä kirjassa lähdetäänkin purkamaan erilaisia keskusteluja, joissa antirasismi on kehystetty ”käänteisrasismiksi”, jossa valkoinen, lihaa syövä heteromies on muka se sorretuin vähemmistö. Tässä kirjassa esimerkiksi tehdään aika vakuuttava argumentti positiivisen diskriminaation puolesta, joka muutti täysin mielipiteeni ideasta. Sama on argumentti, että monikulttuurisuuden vastustaminen on sama kuin etniseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen vastustamista.

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on, että se keskittyy puhtaasti Iso-Britannian oloihin, joita harva saarivaltion ulkopuolella asuvaa kiinnostaa syventyä. Mutta jotkut käsitteet, mitä tässä kirjassa esitetään ovat yleispäteviä. Täällä Suomessa vastaavia ideoita esittävä kirja on Chimamanda Ngozi Adichien suomennettu ”Kotiinpalaajat” (2016) romaani ja Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt” manifesti (2017). Reni Eddo-Lodge kirja on kuitenkin akateemisempi ja paremmin kirjoitettu kuin Hubaran tunne-esseet.

Yhteenveto

Reni Eddo-Lodge ”Why I’m No Longer Talking to White People About Race” on todella hyvä kirja, jossa on muotoiltu modernin antirasismin keskeisemmät ilmiöt todella selkeästi ja ymmärrettävästi.  Pidin todella paljon siitä, että tässä kirjassa käsiteltiin samaa havaintoa, josta olen monesti kirjoittanut, eli että äärioikeisto on vanhan taloudellisen eliitin ideologian jäänne, joka perustuu oman maan rasistisen historian pimittelyyn. Äärioikeiston rasismi on äärirasismia, jossa tietoisesti tai tiedostamatta yritetään ylläpitää vähemmistöjä sortava järjestelmä, teeskentelemällä että välitetään valkoisista työläisistä, vaikka koko politiikka perustuu työläisten sortoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Patriarkaalinen dystopia

Margaret Atwoodin, vuonna 1985 julkaistu ”Orjattaresi” on feministinen dystopiaromaani amerikkalaisesta äärikristillisestä fasistivaltiosta.     

1

Tämä teos on ollut monta vuotta luettavana, mutta aina unohdin laittaa sen lukulistaan. Kuitenkin HBO-TV- sarjaversion jälkeen paineet lukea kirja kasvoivat. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi, enkä pettynyt. Onneksi pidätin itseäni katsomasta TV-sarjaa, jotta en olisi jatkuvasti se ihmisklisee, joka katsoo filmatisoinnin ensin ja lukee vasta sen jälkeen alkuteoksen.    

Idea    

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sota ja saasteet ovat tuhonneet luonnon ja hitaasti myrkyttäneet puolet ihmiskunnasta steriileiksi. Poliittisesti ja demografisesti epävakaassa tilanteessa Yhdysvallat syöksyi äärikristilliseen fasismiin. Naiset alistettiin toisen luokan kansalaisiksi, joitten ainoa tehtävä on synnyttää lapsia. Naiset jaettiinkin erilaisiin kasteihin, kuten kotiäidit, kotiapulaiset, poliittiset komissaarit ja kiertäviksi synnytyskoneiksi toimivat orjattaret. Kirja on yhden orjattaren kertomus hänen elämästään poliittiseen eliittiin kuuluvan komentajan kartanossa. Koska lasten saaminen on vaikeaa, orjattarien tehtävä on toimia poliittisen eliitin synnytyskoneina, kun oma vaimo koetaan steriilinä.    

Totalitarismista taidetta    

Vaikka tiesin mistä tämä romaani kertoi, yllätyin siitä, miten täydellisesti se jäljittää totalitaristisessa yhteiskunnassa elämistä. Romaanin maailma on yhtä ahdistava kuin Richard Wrightin ”Musta poika” (1945), George Orwellin ”1984” (1949) tai Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008), mutta sekaan on lisätty selkeitä feministisiä ideoita näkymättömästä miehisestä vallasta ja naisten supistetusta itseilmaisun tilasta. Mutta toisin kuin moni spekulatiivinen romaani, Atwood osaa kirjoittaa taiteellista ja tunteikasta proosaa, joka teki lukukokemuksesta paljon syvällisemmän.    

”Orjattaresi” ei ole ahdistava sen takia, koska se kuvaa äärimmäisen repressiivistä yhteiskuntaa, vaan koska se kuvaa niin täydellisesti alistetun ihmisen tunnemaailmaa, jossa ajatukset ovat melkein ainoa vastarinnan muoto. Jossa muistaminen on rohkea teko, koska diktatuuri on pyrkinyt hävittämään tai vääristelemään menneisyyden.    

Tuntui kuin olisin lukemassa oikeaa dokumenttia, eikä fiktiota. Tämäkin voi johtua siitä, että olen lukenut Richard Wrightin edellä mainitun omaelämäkerran, jossa kuvataan miltä tuntui elää mustana 1900-luvun alun Etelä-Valtioissa rotuerottelujärjestelmässä, missä vääräksi koettu kävelytyyli tai katse voisi tuoda kuolemantuomion.     

Ongelmia    

Mielestäni tämä oli täydellinen mestariteos, mutta huomasin Goodreadsissa, että jotkut valittivat tämän kirjan olevan hidas ja tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on markkinoitu scifinä tai sitten TV-sarjassa on enemmän toimintaa, joten ihmiset odottivat jotain seikkailukertomusta. Tämä romaani on enemmänkin psykologinen tutkielma naisen ankarasta repressiosta.     

Yhteenveto     

Margaret Atwoodin ”Orjattaresi” on todella hyvä romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksensa, mutta ei vain sen taiteellisen kerronnan vuoksi, mutta koska se on pelottavan ajankohtainen. Romaanin äärikristillisen diktatuurin ideologian käsitykset naisista, ja heidän sorron oikeutus kuulostavat ahdistavan samankaltaiselta kuin nykyisen äärioikeiston ja erityisesti miesasialiikkeen äärisiipien retoriikalta. Esimerkiksi idea naisten ”jakamisesta” kaikille miehille, jotta nämä saavat seksiä tai käsitys naisista perimmäisinä huorina, joita pitää kesyttää tai puheet ”synnytystalkoista” ovat täällä Suomessakin esitetty vakavissaan tai puolivitsinä.     

Elämme ajassa, jossa internetin pimeimmistä nurkista on jalkautunut incel ja manospheren naisvihamielisiä ideologioihin uskovia massamurhaajia. Tämän romaanin varoituksen sanat ovat kipeämpiä kuin 80-luvulla. Atwoodin visioima naisvihamielinen ideologia on totta ja sitä kannattaa kasvava joukko murhanhimoisia nuoria miehiä. Brasiliassa onkin jo paljastunut uskonnollisen kultin johtaja, joka ylläpiti vangittujen naisten lapsifarmeja, joissa teollisesti tuotettiin lapsia myytäviksi lapsettomille pariskunnille ympäri maailmaa. Tällaiset kauhut voivat kasvaa, kun Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on jo noussut äärikristillisiä myötäileviä hallituksia, jotka ovat aktivoineet monet naiset huomaamaan, että tämän romaanin dystopia voi olla mahdollinen heidän elinaikanaan. Tämä kirja pitäisikin olla pakollinen kaikille luettavaksi.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Naiset ja moderni radikaalioikeisto

Havaintoja Nonna Mayerin Helsingin yliopiston Tiedekulman luennolta äärioikeistolaisista naisista 5.10.2017

IMG_-42rktq

Nonna Mayer oikealla.

Ennen vanhaa radikaalioikeistolaisissa puolueissa oli suuri sukupuoli juopa, joka teki näistä puolueista miesvaltaisia, mutta Mayerin viimeisempien tutkimusten mukaan tämä juopa on suljettu. Kuitenkin naisten tuki radikaalioikeistolaisille puolueille on satunnaisempaa kuin miesten. Naiset esimerkiksi äänestivät Ranskassa eniten Le Peniä, mutta ei yhtä paljon muita Front National-puolueen ehdokkaita muissa vaaleissa. Naisten äänestysaktiivisuus on kauttaaltaan kasvanut ja se on kasvattanut radikaalioikeistolaisten puolueitten suosiota Euroopassa.

Naisten demografiset yksityiskohdat

Suurin osa naisista Euroopassa ovat samassa asemassa kuin miehet alipalkatuissa palveluammateissa. Suurin osa naisista ei äänestä uskontonsa mukaan, paitsi muslimit, joten esimerkiksi katolisen kirkon vihamielinen asenne Front Nationalia vastaan ei vaikuta katolisten naisten äänestyskäyttäytymiseen. Feminismikään ei vaikuta naisten äänestyskäyttäytymiseen. Naisten ja miesten rasismissa on hyvin vähän eroavaisuuksia.

Radikaalioikeiston identiteettipolitiikka

Marie Le Pen on saanut suosiota hyödyntämällä naisen identiteettiä muslimeja vastaan. Marie Le Pen kehystää itsensä eurooppalaiseksi “melkein feministiksi” joka on valmis puolustamaan eurooppalaisia arvoja muslimimaahanmuuttajilta, jotka kehystetään eurooppalaisten naisten eksistentiaalisena uhkana.

Samaan aikaan, kun Le Pen kehystää itsensä propagandassaan naiseksi, hän myöskin kehystää joissain mainoksissaan itsensä “johtavaksi mieheksi” ja samaan aikaan äidiksi. Le Penin feminismi on olemassa hänelle ainoastaan islamin vastustuksen kontekstissa, koska jos tarkastelee Front Natiomal-puolueen ohjelmaa, naisiin liittyviä poliittisia ehdotuksia on niukasti ja vielä monet käsittelevät naisten oikeuksien rajoittamista.

Radikaalioikeistoa äänestäneet naiset pelkäävät eniten raiskaavia maahanmuuttajia ja oman kulttuurisen identiteetin katoamista. Marie Le Pen onnistuikin samaan omalla identiteettipolitiikalla ranskalaiset naiset äänestämään häntä enemmän kuin miehet.

Yllättävin tutkimustulos oli se, että nuoret naiset ja parisuhteessa elävät homomiehet eniten äänestivät Le Peniä. Mutta tämänkin voi selittää, sillä havainnolla, että monille eurooppalaisille radikaalioikeistolainen puolue on ongelma vasta, kun se on antisemitistinen. Jos juutalaisvastaisuutta ei ilmene puolueessa, ihmiset tukevat sen politiikkaa ilomielin, vaikka kaikki muu politiikka olisi jätetty ennalleen, kuten rasismi muslimeja ja muita vähemmistöjä vastaan. Front National onkin onnistunut puhdistamaan rivinsä juutalaisvastaisista ja houkuttelemaan juutalaisia puolueensa riveihin. Lisäisinkin tähän, että sama tapahtui 30-luvulla Italian fasisti- ja Saksan kansallissosialistisessa puolueessa. Jotkut näitten maitten juutalaiset näkivät Itä-Euroopasta muuttaneet juutalaiset haittana ja he uskoivat fasistipuolueitten rajoittavan vain “idänjuutalaisten” maahanmuuton.[1] Jälkiviisaasti voimme todeta, että rasistit eivät eritelleet erityyppisiä juutalaisia toisistaan, vaan pyrkivät tappamaan kaikki.

Havaintoja Anu Koivusen samassa tilaisuudessa pidetyssä luennossa ja sen jälkeisessä keskustelussa.

1538839758115

Anu Koivunen selittämässä

Koivusen mukaan meidän pitäisi alkaa käsitellä nationalismia vapauttavana ideologiana, globalisoituneessa maailmassa. Esimerkiksi Perussuomalaisten “uusi normaali” tai amerikkalaisen radikaalioikeistolaisen propagandisti Paul Joseph Watsonin iskulause “konservatismi on uusi punk”[2] osoittavat hyvin, miten nationalismista on tullut ikään kuin vastarintaideologia, johon nuoret voivat samaistua. Mutta Suomessa Laura Huhtasaari ei ole vedonnut samankaltaiseen imagoon, vaan hänen presidenttivaalinsa tematiikka oli naisellinen herkkyys ja päämäärätietoisuus. Näillä mielikuvilla ihmiset eivät äänestä äärioikeistoa, vaan vihalla ja pelolla. Mutta toisin kuin Ruotsissa, Suomessa homoseksuaalien ja naisten oikeudet eivät ole vaalien avainteemoja, joilla Perussuomalaiset voisivat ratsastaa. Voi hyvinkin olla, että Suomi jää pieneksi eristyneeksi saareksi Euroopan läpi kulkevan radikaalioikeistoaallon tai sitten jotain drastista, kuten uusi terrori-isku tapahtuu, jolloin mekin sorrumme samaan trendiin.

[1] Michael Burleigh; suomentanut Seppo Hyrkäs,  Kolmas valtakunta. Uusi historia, WSOY, Helsinki, 2004, s 78 ja Alessandro Porttelli; suomentanut Aulikki Vuola, Käsky on täytetty, Faros-kustannus Oy, Turku, 2012, s 125

[2] https://www.youtube.com/watch?v=avb8cwOgVQ8

Valittu kirjallisuus:

Givens, Terri E. (2004) The Radical Right Gender Gap, Comparative Political Studies 37:30-54

Harteveld, E., & Ivarsflaten, E. (2018). Why Women Avoid the Radical Right: Internalized Norms and Party Reputations. British Journal of Political Science, 48 (2), 369-384

Harteveld, E., Dahlberg, S., Kokkonen, A., & Van Der Brug, W. (2017) Gender Differences in Vote Choice; Social Cues and Social Harmony. British Journal of Political Science, 1-21

Harteveld, Eelco, van der Brug, Wouter, Dahlberg, Stefan, and Kokkonen, Andrej,´. 2015. The Gender Gap in Populists Radical Right Voting: Examining the Demand Side in Western and Eastern Europe. Patterns of Prejudice 49 (1-2): 103-134

Immerzeel, Tim, Coffé, Hilde, and van der Lippe, Tanja, 2015. Explaining the Gender Gap in Radical Right Voting: A Cross-National Investigation in 12 Western European Countries, Comparative European Politics 13:263-286

Ivarsflater, Elisabeth, and Stubager, Rune, 2013. Voting fo the Populist Radical Right in Western Europe: The Role of Education, in Calss Politics and Radical Right, edited by Jens Rydgren, 122-137

Mudde, Cass (2007) Populists radical right parties in Europe, Cambridge, Cambridge Univercity Press.

Spierings, N., Zaslove A., 2015, ”Gendering the vote for populist radical right parties”, Patters of Prejudice, 49 (1-2), 135, 62

Spierings, Niels & Zaslove, Andrej & Mügge, Liza & L. de Lange, Sarah. 2015, Gender and populist radical right politics: An Introduction. Patters of Prejudice. 49. 3-15

Jätä kommentti

Kategoria(t): Artikkelit