Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla.

Esa Konttisen ja Jukka Peltokosken ”Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla.” on akateemisen tason tietokirja, jossa käsitellään Suomen 90-luvun radikaaleja ympäristöliikkeitä.

img_20170128_093043_551

Kirjassa käsitellään niin kuuluisia turkistarhausiskujen, kuin kadunvaltausten takana olevia ryhmittymiä. Miten ne syntyivät, kehittyivät ja mitkä ideologiat ovat niitten takana? Kirjan kieli on äärimmäisen kuivaa ja puolueetonta akateemista analyysia, joka teki kiinnostavasta aiheesta vähän tylsän, mutta data ja teknisten termien selittäminen ja eri teoriakehisyten analysointi ovat tarpeen, jos haluaa luoda vakavasti otettavaa tieteellistä tekstiä.

”Ympäristöprotestin neljäs aalto” paljastaa, että Suomessa radikaalit ympäristöliikkeet tulivat varsin myöhään Suomeen, verrattuna muuhun maailmaan. Syy myöhäiseen ajankohtaan pitkästä kotimaisesta luonnonsuojeluhistoriasta huolimatta, oli Suomen suhteellinen eristäytyneisyys muusta Euroopasta ja aktivismin kulttuuri, jossa pyrittiin osoittamaan mieltä hillitysti ja häiritsemättä ketään.
90-luvulla kuitenkin kaikki muuttui: Neuvostoliitto romahti, perinteisen vasemmiston unelma murtui, Suomi joutui kääntymään länteen ja talouslama iski. Nämä kaikki asiat tapahtuivat lähes samaan aikaan, jolloin moni helsinkiläinen teinityttö koki, että maailmassa on jotain pahasti vialla, kun ihmiset menettivät rahansa, työntä ja terveytensä ja näitä ongelmia ei voi korjata perustamalla puolue ja ajamalla proletariaatin diktatuuria, vaan on tehtävä jotain heti. Ainoa ideologia, joka ajoi suoraa toimintaa ja, joka ei menettänyt uskottavuuttaan oli anarkismi, joka ajoi perusteettomien hierarkioitten purkua. Anarkismi pyrki vastustamaan hierarkista hallitusta, imperialismia, kapitalismia, rasismia, patriarkaatia ja ihmisen ylivalta eläimiin. Tetenkin todella siistit punk-bändit auttoivat lisäämään aatteen houkutusta.

Uudet ryhmittymät pyrkivät organisoitumaan orgaanisesti ja hierarkittomasti, sekä tekemään lukuisia kampanjoita ja laittomia iskuja edistääkseen asiaa, jota he kokivat olevan nopein keino saada jotain aikaan, verrattuna hitaaseen lainsäädäntötyöhön.
Mutta monien aktivismi on muuttunut suorasta toiminnasta yksilökeskeiseksi vastarinnaksi, johon kuuluu äärimmäinen veganismi, jossa boikotoidaan kaikki eläinperäiset tuotteet, joita on edes mahdollista luopua. Kirjassa ei selitetä sitä vaikeutta, mitä moni teinittyö koki, kun piti löytää jostain eettiset maiharit ja nahkatakit, mutta pystyn kuvittelemaan sen tuskan.

Lukiessani tätä kirjaa, tuli mieleen poliittisen spektrin toista ääripäätä, eli äärioikeistoa, jossa sama tunne on olemassa, eli jotain on yhteiskunnassa pahasti vialla ja on pakko tehdä jotain tai maailma tuhoutuu. Tietenkin äärivasemmiston ja äärioikeiston johtopäätökset siitä, mikä on maailmassa vialla ja miten tämä vika on poistettava, eroaa merkittävästi toisistaan, vaikkakin yhdistävä elementti on väkivaltaan ja laittomuuteen turvautuminen.

Mielenkiintoista oli myöskin lukea siitä, miten suomalaiset vierastavat poliittista väkivaltaa. Olen kasvanut Brasiliassa ja siellä lähes kaikki mielenosoitukset päättyvät mellakoihin ja maan historiassa on lukuisia äärijärjestöjä, jotka ovat harjoittaneet aseellista väkivaltaa, joten minulle poliittinen väkivalta ja mellakat ovat melkein luonnollisia ja odotettavia asioita poliittisessa aktivismissa. Mutta Suomessa olot ovat erilaiset, joten monet kokivat suurta kauhua ja epäuskoa, kun tarhaketut vapautettiin. Suomessa koetaan, että turkistarha on yksityisomaisuutta, joka on verrattavissa esimerkiksi omaan kotitelevisioon ja sen rikkominen on näin äärimmäisen tuomittavaa. Kirjassa verrataan tätä perinteistä näkemystä eläinoikeusliikkeisiin, jotka taas kokevat turkistarhaukset sortavina instituutioina, jotka ovat ilman mitään oikeutusta vangineet eläimet tahdonvastaisesti ja näin niitten vangitseminen on verrattavissa natsien keskitysleireihin. Tämän järkeilyn analysointi oli kiehtovaa ja samalla avartava ja osoittaa, miten eri konteksteissa elävät imihset kokevat asioita eri tavalla.

Kuitenkin suurin osa eläinoikeusliikkeistä on irtisanoutunut virallisesti laittomasta toiminnasta, mutta jäsenissä on monta, jotka pitävät toimintaa oikeutettuna, jos muita keinoja ei ole. Kirjassa teorioisaan, siitä miten nämä liikkeet ovat muodostaneet ideologiansa ja miksi se vetoaa erityisesti nuoriin naisiin, eikä selitykseen kuulu se, että nämä ovat työttömiä, syrjäytyneitä, tai eivät ole ”saaneet”, vaan selitys on paljon monimutkainen ja liittyy paljolti korkeaan koulutukseen, joka altistaa mielen laajempiin rakenteellisiin ongelmiin yhteiskunnassa, sekä siihen kokemukseen, että ketään ei saisi missään nimessä alistaa.

Ainoa asia, mitä kaipasin kirjasta oli analyysi siitä, miksi vain jotkut ryhtyvät ääritekoihin? Miksi suurimman osan ihmisistä ei koe elämäntehtäväkseen taistella koettua sortoa vastaan tai ylipäätänsä ei koe, että sortoa on olemassa? Muuten hyvä kirja, joka selittää 90-luvun nuorison radikalisoitumisen radikaaleihin ympäristöliikkeisiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s