Velho ja leijona

C. S. Lewisin ”Velho ja leijona” kertoo lapsista, jotka saapuvat laittomasti kuningaskuntaan, radikalisoituvat ja kaatavat paikallisen hallituksen fanaattisen leijonan nimissä.

20170215_101034

Lapset eivät yritä käydä dialogia virannomaisten tai muitten rehellisten kansalaisten kanssa, vaan radikalisoituvat joukoksi lapsisotilaita, jotka ryhtyvät rikkomaan kaikkia lakeja aseellisessa kapinassa. Satoja olentoja kuolee ja arvokasta yksityisomaisuutta rikotaan kapinan aikana. Olen kuuvottunut, että tämä on lastensatu. Murhaa ja viranomaisten täydellistä halveksintaa romanttisoidaan. Lapset eivät tutustuneet kuningattaten verotus- tai työllistämispolitikkaan, jossa teitä raivattiin ja poliisin määriä lisättiin suojelemaan metsiä kapinaalisilta. Sen sijaan lapset päättivät purkaa omia sotatraumojaan hajottamalla vieraan maan hallituksen.

Vaikka ymmärrän, että radikalisoituvien nuorien traumaattisia taustoja on avattava, jotta voimme ymmärtää heidän epätoivoiset teot, niin romanttisointi oli liikaa. Erityisesti, kun lapset elivät suuressa kartanossa, jossa eli rakastava ja ymmärtävä professori. Lapsilla oli kaikki paitsi heidän vanhempansa, eikä vanhempien puute tai Toinen maailmansota pitäisi olla, mikään tekosyy lähteä kaatamaan muitten maitten hallituksia.

Mitä Aslan teki valtakunnan hyväksi? Sitä ei selitetä, vaan tämä uskonnollinen johtaja oli piilossa koko ajan ja vain odotti, että voisi aivopestä viattomia ulkomaalaisia lapsia. Aslan olisi pitänyt allekirjoittaa kansalaisaddressi, kuten kaikki muutkin rehdit kansalaiset ja osottaa kuningattaren vastausta. En suosittele kenellekään tällaista teosta, joka opettaa, että joskus maan hallitus voi olla ”paha” ja sen voi kaataa väkivalloin. Sellainen ei kuulu sivistyskansojen tappoihin. Mistä lähtien kaataa maan hallitus on koskaan tuonut mitään hyvää?

Kirjassa sentään pyritään kuvamaan hahmot personaalisina yksilöinä, joilla on erilaisia motiiveja ryhtyä ääritekoihin, mutta kuningatarta tai tämän virkamiehiä ei kuvata sympaattisesti, vaan heidät kuvataan pikkumaisina hirviöinä, jotka tykkäävät kiduttaa sotavankeja ja rikkoa kansalaisoikeuksia. Kaikki täyttä propagandaa! Narniassa kidutus on kiellettyä ja virkamiehet eivät ole hirviöitä, vaan aviomiehiä, vaimoja, veljiä ja setiä, jotka vain tekevät työtä kaskettyä. Tällaista virkamiesten demonisointia ei pitäisi sallia lastenkirjallisuudessa.

Muuten tarina on hyvin jännittävä ja kirjoitettu tavalla, jolla tunnet vastoin logiikkaa sympatiaa Aslanin terroristijärjestöä kohtaan, erityisesti kun Aslan on selvä vertauskuva Raamatun Jeesukseen. Tietenkin ainoa ero on, että ylösnousemuksen jälkeen Jeesus ei raadellut Pontius Pilatuksen kuoliaaksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s