Monen kirjoittajan ”Kaikki tasan! – Pamfletti epätasa-arvosta” on kotimainen feministinen pamfletti, joka pyrkii esittämään konkreettisia ratkaisuja suomalaisen tasa-arvon lisäämiseen.
Petyin aika pahasti tähän paflettiin. Vaikka otsikossa on huutomerkki ja sateenkaarivärit, niin tämä ei ole radikaalifeministinen pamfletti, vaan aika perinteistä feminismiä. Tässäkään ei ajeta ydinperheen tuhoa, miesten orjuuttamista tai matriarkaatin perustamista.
Olen lukenut sen verran paljon feminististä kirjallisuutta, että tässä pamfletissa ei ollut mitään uutta tai edes radikaalia. Suurin osa kirjoittajista on näköjään feministejä, jotka uskovat, että jos säädetään pari lakia ja rahoitetaan pari sosiaalista ohjelmaa, niin kyllä kapitalismi alkaa hyödyntämään naisiakin. Eli ei mitään sellaista kommunistin tai anarkismin ajamista, mitä odotin. Mutta ehkä tarkoituskin oli houkutella tolkun ihmiset ja jopa konservatiivit kannattamaan feminististä politiikkaa, joka hyödyntäisi molempia sukupuolia.
Ainoa uusi asia minulle, oli Johanna Lammi-Taskulan ehdotus miesten isyysvapaan viikkojen lisääminen ja sen muuttamiseksi pakolliseksi. Lammi-Taskulan mukaan, jos mies ja nainen vuorottelevat tasaisin väliajoin vastasyntyneen lapsen hoidossa, niin vanhempien taloudellinen asema pysyy tasaisena ja lapsi saa vahvemman emotionaalisen yhteyden molempiin vanhempiin. Lammi-Taskula tekee aika hyvän argumentin sen puolesta, että jos isälläkin on hyvä yhteys lapseensa ja äiti ei tarvitse ottaa suurimman osan taakan lapsenhoidosta, niin kumpikaan ei katkeroidu ja avioeron riski pienenee. Eli yksinkertaisella poliittisella päätökselä saataisiin maksimaalinen sosiaalinen hyöty.
Toinen mainitsemisen arvoinen asia on Hanna Klingen linjaus feministisestä maahanmuuttopolitiikasta. Klingen mukaan suomalainen maahanmuuttopolitikka ei ota huomioon sukupuolta tai yksilöitten risteäviä identeettejä, vaan sen sijaan pyritään asetaamaan kaikki maahanmuuttajat tietysta alueesta yhteen muottiin. Tämä vanhentunut ajattelu ”yksi kansa, yksi kulttuuri” on haitallinen naisille ja vähemmistön vähemmistöille, jotka eivät jaa samaa ahdasta käsitystä kotimaansa kulttuurista tai uskonnosta. Eli Klinge haluaa, että jokaista pakolaista ja maahanmuuttajaa käsitellään yksilönä, jolla on omat uniikit tarpeet, joita tulee huomioida kotouttamiessa. Kirjoittaja valittaa, että nyt pakolaisia kohdellan kuin karjaa, joka työnnetään jonnekkin ja pakotetaan kaikki omaksumaan saman identiteetin. Eli Klinge haluaa, että yksilölle, erityisesti naisille sallitaisiin vapaus integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan omaehtoisesti, riippumatta siitä, mikä on hänen etnisen yhteisön tai Suomen valtion näkemys.
Muuten kirjassa esitetyt sosioekonomiset ehdotukset ovat aika perinteisiä kikkailua, jota tehdään markkinavoimien ehdoilla. Vaikka ehdotukset ovat ihan realistisia ja kannatettavia, niin mielestäni termillä ”kaikki tasan” ei ihan tule mieleen markkinavoimien kyseenalaistamattomuus. Ehkä luen liikaa vasemmistolaista kirjallisuutta, kun sanalla ”kaikki tasan” tulee mieleen sosialismi, eikä kokoomuslainen feminismi.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 