Kirsi Kunnasen ”Tiitiäisen satupuu” on kokoelma lyhyitä runoja, joissa esiintyy eläimiä, ihmisiä ja palkokasveja, jotka tanssivat, rakastuvat ja kuolevat epäinhimmilisissä olosuhteissa.
Tämä oli taas yksi niistä lastenkirjoista, jotka olivat klassikkolistassani. Nyt ollaan tässä ja lastenkirjojen lukeminen aikuisena on helvetin hauskaa. Akuisena huomaa asioita, joita lapsena ei tajua ja koska suurin osa lastenkirjoista, jotka ovat listalla, eivät kuuluneet omaan lapsuuteni (Lapsuudessani luettiin melkein vain Mauri Kunnasta ja Kapteeni kalsaria), joten nostalgia ei vääristä perspektiiviäni, kun luen nämä kirjat.
”Tiitiäisen satupuu” julkaistiin 1956 ja se näkyy. Tietenkin pidin todella paljon sööteistä vesivärimaalauksista, mitkä kuvittivat runoja. Erityisesti sydäntäni lähellä olevat kissat olivat todella söpöjä, mutta miksi näissä vanhoissa lastenkirjoissa on aina brutaalia väkivaltaa? Muistan omasta lapsuudesta, että tietynasteinen teoreettinen väkivalta ei järkyttänyt ja muistan miten leikkiessäni kuvittelin äärimmäisen yksityiskohtaisia väkivaltakohtauksia leluillani, mutta miksi aikuinen kirjoittaisi lastensadun, jossa hahmo kuolee junan alle? Ymmärrän vielä, jos lapsi keksii sellaisen tarinan, koska lapsi ei ole kokenut tai nähnyt todellista väkivaltaa, joten hän ei käsitä sitä kauheutta, joka on junan alle joutuminen aiheuttaa, mutta aikuinen?
Mitä Kirsti Kunnasta oikein vaivasi? Sen lisäksi, että Herra Pii Poo aloittaa hauskan tarinansa taikurina, joka taikoo makkaroita ja ajaa mopolla, näin synnyttäen sympatiaa hahmoa kohtaan, niin Kunnas päättääkin, etä herra Pii Poo on kuoltava! Eli ensin kirjailija tekee meidät rakastamaan hahmoaan vain, jotta voi murskata meidän unelmat aiheuttamalla hahmolle tuskallisen kuoleman, jossa mies tajuaa, että elämänsä on päättymässä. Viimeiset sanat ovatkin ”Kuolen… liian aikaisin!” Eli mies tajuaa, että elämä on päättynyt ja ainoa asia, mitä hän ehti tehdä eläessään oli taikoa makkaroita. Koko elämä haaskattu nuoruuden leikkiin, ilman suurempia saavutuksia, ilman rakkauta, lapsia tai vanhuuden tuomaa viisautta. Ei hän kuolee ratakiskoilla murskattuna ja todennäköisesti vääntyneenä mopon metalliromun seassa. Yksin hän tuntee elämänsä hupenevan verenvuodon mukana, valuen ratakiskojen väliin, ilman lohtua. Kirjailija korostaa tragediaa kertomalla, että kuolema kesti, koska lopussa runo päättyy lauseeseen ”Hän huusi: hii hoo! Ja kuoli myöhemmin.”
Mutta tämän lisäksi on kertomus, missä perunat yrittävät välttää elävältä kiehumisen tanssimalla. Vain, jotta huomaavat, että tanssimisen ilo ei pelasta heitä hirvittävän tuskalliselta kuolemalta. Mutta oma suosikkini tästä satukirjasta on Piirespaares-Maan kungas, joka on joutunyt psykoosin valtaan ja leikkautaa valtakuntansa asukkaitten nenät ja rakentaa niistä makaaberin jättiläisnenän, jota irvokkaasti hän pukee oman nenänsä päällä, jotta hänestä tulisi painajaismainen pitkänenäinen monarkki. Aikuisena tällaiset Hostel-elokuvamaiset kuvastot veivät ruokahalun (kyllä, luen kun syön ja huomaan, että se on virhe. Älkää arvostelko!) Mutta lopussa kiinnisidottu liha mätänee ja nenät kaatavat kuninkaan, todennäköisesti tappen tämän. Kärsikö kirjailija Toisen maailman sodam traumoista, joita tämän piti käsitellä näinkin verisiä ja väkivaltaisia visioita lastenkirjoissa? Tietenkin vanhempi väki rakastaa näitä satuja, mutta he ovat eri aikakauden lapsia, jotka syntyivät holokaustin jälkeisessä ajassa, joten ei pidä paheksua sitä, että he pitävät tästä satukirjasta.
Muuten runot olivat ihan kivoja ja innostavia. Pystyn kuvittelemaan, miten lapset taputtavat runon rytmin mukaan ja nauratavat äänekkäästi hellyttävimmille saduille. Silti kirjassa on muutama pimeä kohta, joiten viihteellistä arvoa kyseenalaistan.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 