Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on vuonna 2000 julkaistu tietokirja, jossa pyritään teoretisoimaan sosiaalisten epidemioitten syntyä ja leviämistä.
Idea
Kirjassa pääosin keskitytään kaupallisiin tuotteisiin, teoretisoidakseen kaavan, joilla jokin sosiaalinen ilmiö leviää melkein kuin tyhjästä ”leimahtaen” valtavirtaan. Teoksessa käsitellään myöskin biologisia viruksia, urbaanilegendoja, sanontoja ja rikollisuutta.
Sosiaalinen epidemia
Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” (2006) jossa tätä Gladwellin kirjaa referoitiin. Ideologiat ja niitten leviäminen kiinnostaa ja tämä ”Leimahduspiste” kirja antaakin hyvän teoreettisen viitekehyksen sille, miten joku marginaalissa oleva idea, kuten seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo lähes yhtäkkiä muuttuu niin hegemoniseksi, että jopa äärioikeisto joutuu teeskentelemään, että he puolustavat niitä?
Malcolm Gladwellin teoretisoi, että on olemassa erilaisia ihmistyyppejä, jotka omaksuvat uusia ideoita ja levittävät nitä eteenpäin omalle viiteryhmälle. On olemassa ensimmäiset kokeilijat ja näitten kaverit, joilla on laaja, eri sosiaalisia ryhmiä ylittävä sosiaalinen verkosto.
Koska jälkimmäiset ihmiset ovat eri yhteisöjen ristipisteessä kunnioitettuja henkilöitä, heidän neuvojaan, pukeutumistaan ja käytöstä otetaan enemmän tosissaan kuin muitten, levittäen yhtäkkiä uuden ilmiön laajalle kentälle. Ihmeellisesti tässä kirjassa ei mainita meemiteoriaa kertaakaan. Silti tämä teos on yhä ajankohtainen ja tarjoaa hyvän teoreettisen pohjan aikakautena, jossa valeuutiset leviävät todella nopeasti todella laajalle, joskus tuhoisin seurauksin. Erityisesti verkostoutuneen henkilön rooli on kätevä, koska se selittää, miten esimerkiksi kovan luokan äärioikeiston kanssa flirttaileva klassinen liberaali voi levittää laajallekkin hyvinkin perverssejä ideoita, ilman että tämä itse on fasistisen ryhmän jäsen.
Ongelmia
Tässä ei oikein ollut ongelmia kuin ehkä se, ettei tämä kirja ole kovin tieteellinen. Tämä vaikuttikin olevan enemmän popularisoitua mainosalan teoriaa. Kirjan kehys onkin siinä, miten yritykset voivat luoda menestyksellisiä mainoskampanjoita tai muuten laajentaa asiakaskuntaansa. Mutta kirjailija itse kertoo, että hänen teoriansa voidaan soveltaa kaikkeen, mitä ikinä keksii.
Sitten tässä käsitellään kiistanalaista “rikotun ikkunan teoriaa”, jonka kriittistä kantaa käsittelin Mikael Brunilan, Kukka Rantan ja Eetu Virenin ”Muutaman töhryn tähden” (2011) kirja-arviossa. Gladwell esittää rikotun ikkunan -teorian aika uskottavaksi. Oma kokemukseni brasilialaisesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta tukee tässä kirjassa esitettyä mallia rikotun ikkunan -teoriasta: Suomessa vaikuttaa olevan puhtauden kierre, jossa ihmiset eivät roskaa, koska on tunne, että kadut kuuluvat heille. Brasiliassa taas on sen verran jyrkkä eriarvoisuus, ettei välitetä katujen puhtaudesta, koska joku muu sen siivoaa. Tämä on ihan oma epätieteellinen mielikuvani. Kuitenkin edellä mainittu “Muutaman töhryn tähden” kirjan esittämä kritiikki rikotun ikkunan -teorian suomalaista sovellusta vastaan ovat aika vahvoja. Kenties teoria on oikeassa, mutta sen soveltamistavoissa voidaan olla monta mieltä.
Yhteenveto
Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on todella vetävästä kirjoitettu kirja, joka analysoi lähestyttävillä esimerkeillä, miten erilaiset ilmiöt voivat kuin tyhjästä valtavirtaistua.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 