Erilaisissa nettikeskusteluissa minulle suositeltiin vuonna 2006 julkaistua Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon kirjoittamaa ”Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” -kirjaa. Tämä pitäisi olla tiukka tieteellinen teos, joka lopulta murtaa sukupuolitutkimuksen uskottavuuden.
Minulla ei ollut kiirettä lukea tätä kirjaa. Olin jo lukenut neljä vuotta sitten Christina Hoff Sommersin ”Who Stole the Feminism? How Women Have Betrayed Women” (1994) tietokirjan, jossa ajettiin samaa asiaa. Se ei vakuuttanut.
Myönnettäköön, että minua pelotti lukea ”Keisarinnan uudet (v)aatteet.” Ei siinä mielessä, että se murtaisi käsityksiäni sukupuolitutkimuksesta, vaan minua ahdisti enemmän ajatus siitä, että kirjan argumentit olisivat liian vaikeita ymmärtää. Tällöin joutuisin konsultoimaan muita kirjoja ja artikkeleita, ymmärtääkseni sen pointit. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Mutta kirja, joka avaa kokonaan uuden perspektiivin asioihin voi olla aluksi ahdistava, mutta samalla se voi vahvistaa omaa ajatteluani.
Onnekseni ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” oli aika helppo lukea. Pettymyksekseni sen argumentit ovat ala-arvoisia. Suorastaan laiskoja. Onko tämä parasta, mitä antifeministit saavat aikaan?
Suurin osa kirjasta koostuu olkiukoista. Kirjoittajat ymmärtävät sukupuolitutkimuksen teorioita väärin, jolloin he muodostavat oman versionsa oppiaineesta, jota vastaan he sitten väittelevät kirjan sivuilla.
Pahempaa kuin väärin ymmärtäminen, on se, etteivät kirjoittajat ole tutustuneet sukupuolitutkimuksen keskeisempiin teoreettisiin teksteihin. Tässä tyrmätään joitain sukupuolitutkimuksen teorioita, mutta ilman että referoidaan alkutekstejä, joista ne ovat peräisin. Vaan sen sijaan tässä melkein väitellään sanakirjamääritelmiä vastaan, jos sitäkään.
Esimerkiksi kirjailijat kutsuvat sosiaalista konstruktivismia ”sanamagiaksi”, koska heille on itsestään selvää, etteivät sanat luo tai kumoa todellisia ilmiöitä. Se, mitä kirjailijat eivät vaikuta ymmärtävän, että raha on esimerkki sosiaalisesta konstruktiosta. Rahalla ei ole objektiivista arvoa, se on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Kuitenkin kaikki tietävät, että raha luo konkreettista todellisuutta jatkuvasti, koska uskomme siihen kirjoitettuihin ja kuviteltuihin lupauksiin.
Jos uskomme tietyntyyppiseen sukupuoli-ihanteeseen, me pyrimme vahvistamaan sitä käyttäytymällä ihanteen mukaisesti ja painostamalla muutkin siihen. Mutta jos lukee historiaa, tietää että sukupuoli-ihanteet ovat muuttuneet hyvinkin paljon eri aikakausina ja kulttuureissa.
Tässä kirjassa harrastetaan myös kaivon myrkyttämistä/henkilöön käymistä. Tämä tarkoittaa, että esitellessä jonkun henkilön, väittelijä mainitsee henkilön tehneen, olevan tai edustavan jotain pahaa, vaikka henkilön tausta ei liity itse käytävään keskusteluun.
Kirjassa mainitaan esimerkiksi, että monet sukupuolitutkimuksen teoriat perustuvat kommunismin pääteoreetikko Karl Marxin ideoihin. Tämän jälkeen kirjailijat kuluttavat pari sivua kertoakseen miten paljon ihmisiä kommunismin nimeen on tapettu. Ikään kuin ne liittyisivät jotenkin sukupuolitutkimukseen. Myöhemmin kirjassa mainitaan myös, että jotkut sukupuolitutkimuksen teoriat perustuvat anarkismiin. Voi kauheaa!
Kirjailijat eivät myöskään yritä kumota marxismiin perustuvia sukupuoliteorioita. He lähtökohtaisesti pitävät marxilaisia teorioita pseudotieteenä, jota ei tarvitse kumota. Oikeastaan kirjailijat eivät edes vaivaudu kutsumaan näitä teorioita pseudotieteeksi. He olettavat sen olevan lukijoille itsestään selvää. Mikä on kummallista, koska Marxin talous- ja yhteiskuntateorioita opetetaan yhä yliopistoissa monellakin tieteenalalla. Joten odottaisi kirjailijoilta perusteluja siitä, miksi ne olisivat lähtökohtaisesti hölynpölyä. Muistuttaisin, että suurin osa Marxin teksteistä ei edes käsittele kommunismia.
Esimerkiksi oma alani folkloristiikka sisältää Marxiin perustuvia teorioita. Onko tällöin suullisen kansanperinteen tutkiminen automaattisesti tie gulageihin?
Ainoa asia, jonka kirjailijat mainitsevat, on se että marxismi kieltää biologian. Tämä ei pidä paikkansa. Marx perusti teoriansa darwinismiin ja antropologiaan.
Esitellessään arvostettua paleontologi Stephen Jay Gouldia, kirjailijat kuvaavat tätä ”marxilaispaleontologiksi”, vaikka Gould ei koskaan soveltanut Marxin teorioita tutkimuksiinsa. Gould oli kommunistisen puolueen jäsen ja se näköjään riittää jotta hänen tutkimuksensa voidaan leimata ”marxilaiseksi”.
Kirjailijat eivät tietenkään jaksa kumota Gouldin teorioita, vaan ajattelevat että tämän leimaaminen kommunistiksi riittää kumoamaan hänen elämäntyönsä. Tämä olisi sama kuin jos kuvaisin Kokoomusta kannattavaa biologia ”porvaribiologiksi”, ja toteaisin, ettei tällä ole mitään arvokasta sanottavaa.
Sukupuolitutkimus on enemmänkin filosofinen kehys, jonka kautta tehdä tutkimusta. Sen tarkoitus on antaa tutkijalle erilaisia tapoja tulkita todellisuutta ja etsiä sieltä asioita, joita muilla kehyksillä ei voida havaita. Käytännössä tämä tarkoittaa nykyisten sukupuolinormien kyseenalaistamista. Sukupuolitutkimusta soveltava tutkija kyseleekin, miksi jokin sukupuoleen liittyvä ilmiö on sellainen kuin se on. Onko se aina ollut tällainen vai kehittynyt ajan mittaan ja miksi.
Kirjailijoitten teesi on kuitenkin, ettei tällaista kehystä voi rakentaa ilman ymmärrystä biologiasta. Mutta kun lukee tämän kirjan käsityksiä biologiasta, ne ovat hyvinkin epätieteellisiä. Sitä paitsi sukupuolitutkimuksessa on biologiaa huomioon ottavia teorioita ja kehyksiä.
Kehysten tarkoitus on juuri tarkastella ilmiötä mahdollisimman monipuolisilla näkökulmilla. Olisi aika ylimielistä olettaa, että kaikkea voi tarkastella vain yhdestä näkökulmasta. Kirjailijat eivät löydä yhtään esimerkkiä, jossa sukupuolitutkija edes väittäisi sukupuolen olevan PELKÄSTÄÄN sosiaalinen konstruktio.
Koska kirjailijat eivät tutustuneet keskeisiin sukupuolitutkimuksen teorioihin, he eivät ole koskaan kuulleetkaan Judith Butlerin “sukupuolen performatiivisuus” teoriasta, joka viittaa siihen, että jotkut sukupuoliin mielletyt ominaisuudet ovat kulttuurisidonnaisia, eivätkä biologisesti tyypillisiä. Todellisuudessa ei esimerkiksi ole olemassa “naisten” vaatteita tai -urheilulajeja, vaan ne ovat kulttuurisesti keksittyjä rajauksia.
Kirjailijat eivät vaikuta tietävän tätä perustavanlaatuista lähtökohtaa. Tämän vuoksi he lähtevätkin ylimielisesti pilkkaamaan tutkijoita, jotka kysyvät esimerkiksi, miksi heteronormatiivinen ydinperhe on yhteiskunnassamme ihanne. Vaikka oikeastaan se on hyvin tuore ilmiö.
Ironisinta tässä on se, että kirjailijat arvostelevat sukupuolitutkimusta evoluutiopsykologian kautta, jota on myöskin haukuttu pseudotieteeksi. Kun lukee tätä kirjaa, ymmärrän kriitikkojen yskän.
Esimerkiksi filosofi Julian Bagginin kirjassa “Possu joka halusi tulla syödyksi ja 99 muuta ajatusleikkiä” (2005) kritisoi evoluutiopsykologiaa siitä, että se olettaa nykyisten kulttuuristen tapojen olevan suoraan johdettavissa biologisiin ja evolutiivisiin syihin. Kuitenkin tällaisen todistaminen on melko vaikeaa, kun kulttuurit ovat hyvinkin kirjavia.
En mene yhtä pitkälle kuin Baggini ja tuomitse evoluutiopsykologiaa pseudotieteeksi, mutta näen ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” kirjan kirjoittajissa saman Bagginin kritisoiman asenteen.
Esimerkkinä kirjailijat pilkkaavat erästä sukupuolitutkijaa, jonka mielestä muitakin perhemalleja on olemassa kuin heteronormatiivinen ydinperhe, kysymällä miten seksuaalivähemmistöt voivat muka lisääntyä? Voin vastata, että kuten heterotkin. Eivät seksuaalivähemmistöt ole lisääntymiskyvyttömiä, eivätkä kaikki ole homoseksuaaleja, vaan variaatioita löytyy; esimerkiksi muunsukupuoliset, biseksuaalit ja transsukupuoliset. Mainitsematta vielä niitä homoja, jotka hankkivat lapsia, harrastamalla seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa, jonka jälkeen he kasvattavat lapsen joko kolmistaan tai ilman vastakkaisen sukupuolen biologista vanhempaan. Tällaista on harrastettu koko ihmiskunnan historian aikana. Se, etteivät kirjailijat tiedä seksuaalivähemmistöjen aina olleen olemassa ja että monet heistä harrastavat heteroseksiä, osoittaa miten kapeasta lähtökohdasta he tulevat.
Hanne Blankin “Straight: The Surprisingly Short History Of Heterosexuality” (2012) on hyvä kirja siitä, miten itse heteroseksuaalisuuden käsite on tuore keksintö. Idea tiukasti rajatuista sukupuolista ei ole tieteellisesti kestävä. Mutta koska ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” on jo vanha kirja, voi olla, että se kirjoitettiin ennen kuin nykyinen tieteellinen konsensus sukupuolten spektristä vakiintui. Mutta jo 1960-luvulla historioitsijat olivat havainneet, että ihmisten sukupuolikäyttäytyminen vaihtui dramaattisesti eri aikakaudesta toiseen.
”Keisarinnan uudet (v)aatteet”-kirjassa esitetään joukko hajanaisia, suurimmaksi osaksi kotimaisten sukupuolitutkijoitten artikkeleita ja vain muutama varsinainen tutkimus. Suurimmaksi osaksi kirjailijat kumoavatkin sukupuolitutkimuksen esseitä, joissa vasta kysytään voiko jotain tiettyä ilmiötä pitää luonnollisena vai sosiaalisesti rakentuneena? Ärsyttävintä on kappale, jossa pyritään osoittamaan, että sukupuolitutkijan kirjoittama runo on tieteellisesti väärässä! Voi miten rohkeaa pojilta kumota taidetta.
Koska kirjailijat eivät jaksaneet tutustua sukupuolitutkimuksen varsinaisiin tutkimuksiin ja teorioihin, he luulevat esimerkiksi, ettei sukupuolitutkimuksessa kuvata tutkimusmenetelmiä, että se on pysähtynyt paikalleen, eikä kehity tai siedä keskustelua ja kritiikkiä sen teorioista.
Esimerkiksi Susan Brownmiller toisen aallon feminismiä ja sukupuolitutkimuksen historiaa käsittelevässä tietokirjassa ”In Our Time: Memoir of a Revolution” (2000) ilmenee, että biologia huomioidaan, feministit kiistelevät keskenään eri teorioista ja oppiaine on muuttunut ajan saatossa, eikä ollenkaan pysähtynyt paikalleen. Helsingin sukupuolitutkimuksen kurssilla käsiteltiin paljonkin sukupuolitutkimuksen erilaisia teoreettisia kiistoja. Suurin osa alan klassikoista ei koostukaan muusta kuin kiistelystä siitä, miten vanhemmat sukupuolitutkimuksen teoriat ovat väärässä.
Huvittavinta on kuitenkin se, miten kirjailijat eivät ymmärrä patriarkaatti-teoriaa. He esimerkiksi sanovat patriarkaatin olevan fiktiota, koska sukupuolitutkijat eivät määrittele “kuka” johtaa patriarkaattia? Ikään kuin patriarkaatti olisi jokin salakerho, jossa on rekisteröidyt jäsenet. Ehkä koska Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo eivät tiedä mitään marxilaisuudesta, he eivät ole kuulleet ”hegemonia-” ja ”superstruktuuri”- teorioista. Nämä ovat sen verran vakiintuneita sosiologisia käsitteitä, että jopa vakaumukselliset oikeistolaiset politiikantutkijat niitä referoivat. Ne tarkoittavat valtakulttuurin asenteita, jotka ohjaavat yhteiskuntien käyttäytymistä. Patriarkaatti on tällainen kokoelma miehiä suosivia asenteita, jonka vuoksi naisia väheksytään. Se ei tarvitse mitään ”kerhoa” tai johtohenkilöitä.
Kirjailijoilla onkin hyvin teleologinen ajattelutapa, jossa koetaan kaiken takana olevan jokin tietoisesti ohjattu tarkoitus. Tällä ajattelulla päädytään tulkitsemaan patriarkaatti-teoria joksikin salaliittoteoriaksi. Pahimmillaan kirjailijat luulevat, että koska jotkut sukupuolitutkijat haluavat ”murtaa” heteronormatiivisuuden, he haluavat kieltää synnyttämisen. Kirjassa päädytäänkin argumentoimaan, miksi heteroseksi on tärkeää lajin säilymiselle!
Kapeakatseisuus vaivaakin ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” -kirjaa. Esimerkkinä kirjailijat julistavat, että mikä tahansa tiede, jolla on poliittinen tavoite, ei ole tiedettä. Tällä kriteerillä taloustiede, sosiologia, sotatiede ja terrorismitutkimus ovat kaikki pseudotiedettä, kun niitten tavoite ei ole vain kuvata todellisuutta, vaan muuttaa se.
Ainoat hyvät kritiikit tässä koko kirjassa on sukupuolitutkimuksen eurosentrisyys, jossa monesti oletetaan kaiken pahan olevan länsimaisten keksintöä. Tämäkin ongelma on paljolti jo korjattu. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tarjoaa sukupuolitutkimuksen kurssin, jossa opitetaan vain kehittyvien maitten sukupuolitutkimusteorioita. Muistan itse referoineen kurssin loppuesseessä Hoff Sommersin kirjaa, todetakseni miten 1980-luvulla länsimaiset feministit eivät halunneetkaan kuulla konservatiivisten itäeurooppalaisen feministien teorioita, juuri koska ajattelivat ylimielisesti olevansa parempia kuin he.
Sitten ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” -kirjassa on ekofeminismin -kritiikkiä. Kyseinen oppiaine kuulostaa kirjailijoitten nostattamien sitaattien perusteella esoteeriseltä, tieteen kaapuun peitetyltä metsäuskonnolta. Eikä sellaisen paikka olekaan tieteellisessä tutkimuksessa.
Mutta en ole koskaan törmännyt kyseiseen oppiaineeseen. En ainakaan Helsingin yliopistossa. Kävinkin tätä arviota varten Helsingin yliopiston kurssitarjonnan läpi, enkä löytänyt hakusanalla ”ekofeminismi” yhtäkään kurssia. Kävin tarkastamassa ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” -kirjan lähdeviitettä ekofeminismin absurdista sitaatista. Se on peräisin uskontotieteellisestä pro-gradusta, jossa pohditaan voiko ekofeminismiä, erityisesti sen analyysiä länsimaisen kulttuurin käsityksestä ihmisestä luonnosta erillisenä toimijana, soveltaa uskontojen tutkimiseen? Luin verkossa kyseisen pro-gadun johtopäätöksen, jossa todetaan ekofeminismin soveltuvan tarkastelukulmana, jossa paljastetaan miten erilaiset luonnosta erillisiksi koetut ilmiöt oikeasti liittyvät sekä luontoon, että moniin muihin sosiaalisiin, uskonnollisiin ja taloudellisiin ilmiöihin.
Pro-gradun kirjoittaja nostaa esimerkiksi ruusukauppaan liittyvän luonnon ja globaalin etelän pääosin naisista ja lapsista koostuvien viljelijöitten riiston, vain jotta voimme länsimaissa osoittaa rakkautta toisillemme ostamalla punaisia ruusuja. Gradututkijan mielestä ekofeminismillä pystytään analysoimaan sitä, miksi ruusun ostajat eivät halua tietää, että romanttisen rakkauden symbolin ostaminen alistaa toisella puolella maailmaa naisia, lapsia ja luontoa.
Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo vääristelevät ekofeminismin luonteen akateemisessa tutkimuksessa, täyttääkseen muutenkin todella ohuen 116 sivuisen pamflettinsa paksummaksi.
Loppujen lopuksi heillä ei olekaan yhtäkään pätevää argumenttia sukupuolitutkimusta vastaan. Haaskasin vain aikaa tämän roskan kanssa.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 