Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s