Vuonna 1997 amerikkalainen räppäri Notorious B.I.G:in (1972–1997) biisi ”Kymmenen crack -käskyä” julkaistiin postuumisti. Mieleeni jäi biisin käsky numero neljä: ”Älä mene koskaan pilveen omalla kamalla” josta muodostin vertauskuvan ajatukselle, ettei saisi koskaan uskoa omiin valheisiinsa. B.I.G:in biisi tuli mieleen kun luin Benedict Wilkinsonin vuonna 2020 julkaistun kirjan ”Terrorin käsikirjoitukset. Mitä tarinoita terroristit kertovat itselleen” (Eng. Scripts of Terror: The Stories Terrorists Tell Themselves)
Wilkinsonin kirja on akateeminen tutkimus jihadistiterroristien strategisesta virheajattelusta. Tutkimuskysymys on: miksi terroristit uskovat, että yksittäinen terrori-isku tai niitten sarja voi kaataa kokonaisia hallituksia tai saada globaaleja supervaltoja polvilleen, jos tilastollisesti onnistumisen mahdollisuus on lähes olematon?
Wilkinsonin teesi on, että jihadistit alkoivat tosissaan uskoa omaan propagandaansa ja unohtivat analysoida materiaalisen todellisuuden. Jihadistit menivätkin pilveen omalla kamallaan! Tässä tapauksessa kertomuksilla, jotka tuntuvat olevan sotilaallisia strategioita, mutta eivät ole mitään muuta kuin tarinoita. Käsikirjoituksia, joissa on looginen syy-seuraus-suhde ja hahmot, jotka reagoivat ennalta suunnitellulla tavalla.
Wilkinsonin kirjassa kuuluisin esimerkki on Osama Bin Ladenin idea, että iskemällä USA:n New Yorkin WTC-torneihin, se provosoisi USA:n miehittämään Lähi-idän, tuhoamalla paikalliset arabihallitukset, jolloin al-Qaidan joukot aloittaisivat menestyvän sisällissodan, jolla he häätäisivät USA:n pois alueesta ja islamilainen kalifaatti perustettaisiin. Tiedämme nyt, että Osama Bin Ladenin keksimä tarina toimi vain siltä osalta, että USA miehitti Irakin ja Afganistanin, mutta muuten al-Qaida ei saanut aikaan islamilaista kalifaattia.
Wilkinson analysoi kirjassa muitakin Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa olevien terroristijoukkojen strategioita, jotka paljastuvat perustuvan historiallisten tapahtumien puutteellisiin tulkintoihin ja salaliittoteorioihin, joista muodostettiin narratiiveja terrorismin menestyksestä.
Jihadistit olivatkin uskoneet omaan propagandaansa ja maksaneet siitä hengellään. Useimmiten terrori-iskut aiheuttivat päinvastaisia reaktioita kuin jihadistit toivoivat. Esimerkiksi sen sijaan että massat innostuisivat iskun jälkeen kaatamaan hallituksen, nämä suuttuivat terroristeille ja alkoivat tukea voimakkaammin istuvaa hallitusta.
Wilkinsonin mukaan jopa uskottavat tarinat voivat johtaa harhaan jättämällä huomioon sattuman, lyhentämällä syy- ja seuraussuhteen ja yliyksinkertaistamalla ihmisten toimijuuden. Terroristit voivatkin päätyä uskomaan, että maailma toimii kuin käsikirjoitus, jossa jokainen osa toimii juuri tietyllä tavalla ja kuin dominopalikat kaikki kaatuvat oikeassa järjestyksessä. Todellisuus ei kuitenkaan toimi kuin teatterikäsikirjoitus. Wilkinsonin käy läpi jihadistien käyttämiä esimerkkejä menestyneistä terrori-iskuista ja osoittaa että niitten saavuttamat ”tulokset”, olisivat ilman iskuakin toteutuneet.
Lukiessani Wilkinson kirjaa, mieleeni tuli äärioikeisto, jonka menestys terrorismin saralla on vielä huonompi kuin jihadisteilla, vaikka fasismilla on pidempi historia kuin jihadismilla. Äärioikeiston koko ideologia perustuu lukuisiin salaliittoteorioihin, joitten ensisijainen tarkoitus on oikeuttaa brutaali väkivalta koettuja vihollisia kohtaan. Samalla salaliittoteoriat kuitenkin hämärtävät tulkintoja todellisista tapahtumista.
Nykyinen akselerationistinen äärioikeiston strategia perustuu osittain ”Turnerin päiväkirjat” nimiseen fiktioromaaniin. Eivätkä heidän muut taktiset oppaansa, kuten ”Siege” ole muuta kuin kokoelma anekdootteja menestyneistä vallankumouksista ja toteutuneista terrori-iskuista. Kuten Wilkinson kirjassa, akselerationistit omaksuvat yksinkertaisia ja mytologisoituja kuvauksia onnistuneista vallankumouksista, joissa ei oteta huomioon vallankumouksellisista riippumattomia seikkoja. Terroristien usko onkin, että heidän oma toimijuus aiheuttaa välttämättömästi tietyn ketjureaktion.
Akselerationistisen äärioikeiston käsikirjoitus on tiivistetysti tämä: yhteiskunta on jo romahtamisen partaalla ja sitä pitää kiihdyttää (accelerate) kaaosta aiheuttavilla terrori-iskuilla. Akselerationistit uskovat, että fasismi voi nousta nykyajassa vain romahtaneen yhteiskunnan raunioista.
Ongelma on kuitenkin, että äärioikeiston propagandan ulkopuolella maailma koetaan melko vakaana ja turvallisena, jolloin yksittäinen isku koetaan mielisairaan järjettömänä väkivallantekona, eikä ihailua herättävältä sankariteolta. Ainoa asia, mitä akselerationistit ovatkin iskuillaan saavuttaneet on iskujen lisääntymisen, tekijöitten kuoleman tai vangitsemisen, mutta ei yhteiskunnan romahtamista.
Paras esimerkki tästä on 2020 USA:n Capitolin valtaus, joka tavallisten ihmisten perspektiivistä näyttäytyi totaalisena sekoiluna, jossa suurin osa valtaajista ei tiennyt mitä tehdä kun pääsivät rakennuksen sisään. Capitolin valtaajat olivat kuluttaneet vuosikausia äärioikeistolaista propagandaa suuresta vallankumouksesta, joka kuitenkaan ei sisältänyt konkreettisia taktisia suunnitelmia. Vallankumous olikin vain kokoelma iskulauseita, salaliittoteorioita ja suoranaisia valheita. Monet äärioikeistolaiset olivatkin menneet pilveen omasta kamastaan ja yksi valtaajista maksoi siitä hengellään. Äärioikeisto häpeää Capitolin valtausta niin paljon, että he mieluummin kieltävät, että se koskaan tapahtui kuin myöntäisivät, että se meni pahasti pieleen kaikilla mittareilla.
Wilkinson ei kerro julkaisivatko jihadistit romaaneja, joissa visioidaan onnistunut islamilainen vallankumous, mutta äärioikeistossa idea rotusodasta ja yhteiskunnan romahduksesta on oma kirjallinen genrensä, jonka teokset he kokevat olevan naamioituneita taktisia oppaita. Kuten salaliittoteoreetikkojen kohdalla, monet äärioikeistolaiset voisivatkin kanavoida energiansa mieluummin fiktion kirjoittamiseen kuin fasistisen vallankumouksen suunnitteluun. Ongelma on kuitenkin, että kun jatkuvasti rummutetaan, että yhteiskunta on tuhon partaalla ja ainoa keino ”pelastaa” oma kansa on brutaali väkivalta viattomia ihmisiä kohtaan, joku mielenterveydeltään epävakaampi ottaa sen tosissaan. Sitten saamme kuulla taas jostain ”hullusta” uusnatsista, joka tappoi viattomia ihmisiä ja ihmettelemme mistä nämä ihmiset oikein tulevat?
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 