Ulrike Meinhof oli palkittu toimittaja ja äärivasemmistolainen terroristi R.A.F-ryhmässä (Rote Armee Fraktion. Suom. Punainen armeijakunta) 1970-luvulla. Törmäsin jossain Meinhofin keskeisempien artikkeleitten kokoelmaan nimeltä “Kaikki puhuvat säästä… me emme” (oma suomennos), joka julkaistiin vuonna 2008.
Suureksi pettymyksekseni artikkelit ovat Meinhofin toimittajavuosista konkret-lehdessä. Artikkelit ovat vasemmistolaisia ja radikaaleja, mutta ei mitään niin jännittävää, kun olettaisi äärivasemmistolaisen terroristin kirjoittavan.
Artikkelikokoelman otsikko on viittaus yhteen Meinhofin artikkeliin, jossa hän korostaa, miten uusvasemmisto ei puhu joutavista asioista, kuten säästä, vaan vakavista aiheista.
Ulrike Meinhofin artikkelikokoelman paras osio onkin lyhyt Meinhofin elämäkerta, joka on jaettu kirjan alku- ja loppukappaleisiin. Niissä paljastuu, että Meinhof oli ennen terroristiksi ryhtymistä Itä-Saksan salainen agentti. Hän ja konkret-lehti olivat osa Itä-Saksan vaikuttamisoperaatiota, joiden tarkoitus oli rapauttaa Länsi-Saksan yhteiskuntaa.
Tämä saataisiin aikaan kritisoimalla Länsi-Saksaa kaikesta, vetoamalla ihmisoikeuksiin ja demokratiaan. Tarkoituksena oli saada länsisaksalainen nuoriso kapinoimaan maansa hallitusta vastaan, heikentäen sen niin, että Itä-Saksa voisi saada ylivallan siitä.
Suunnitelma onkin oikea maailman salaliitto. Mieleeni tuleekin, että konkret-lehti muistuttaa etäisesti Vastavalkeaa ja MV-lehteä, joiden on syytetty olevan venäläisrahoitteisia propagandalehtiä. Erotuksena, että konkret lehti oli suunnattu opiskelijoille ja vasemmistointellektuelleille, eikä ABC-asemassa norkoileville
Ulrike Meinhofin kootut artikkelit käsittelevät pääosin 70-luvun Saksan sisäpolitiikkaa, jota en tuntenut, eikä kiinnostanut ottaa selvää. Kansainväliset aiheet käsittelevät Vietnamin sotaa, rajoittamattoman sananvapauden puolustusta, ydinasevarustelua ja CIA:n tukeman Iranin sekulaarin Pahlavin dynastian kritiikkiä. Näissä artikkeleissa oli ehkä jotain radikaalia 60-70-luvuilla, mutta nykyään ne ovat aika tavanomaisia.
Itä-Saksa olikin sen verran repressiivinen diktatuuri, että se näköjään aidosti uskoi että demokratian ja ihmisoikeuksien laajentamisesta kirjoittaminen heikentäisi naapurivaltiotaan. Toisin kävi.
Jännittävimmät artikkelit käsittelevät mellakoiden ja jopa terrori-iskujen puolustamista. Nämä kirjoitettiin ennen kuin Meinhof liittyi RAF:iin.
Meinhof puolustaa mellakoita ja terrori-iskuja sillä, että oikeasti ne ovat vähemmän väkivaltaisia kuin valtion harjoittama terrori sodan ja köyhyyden muodossa. Meinhof käsittelee artikkelissaan vielä 70-luvulla olevaa terrorismin trendiä, jossa räjäytettiin tai poltettiin tyhjiä rakennuksia. Ironisesi Meinhof itse oli edelläkävijä viattomia ihmishenkiä tuhoavasta terrorismissa, joka vaivaa nykyaikaamme.
Kirjan mukaan Itä-Saksa ei tukenut Meinhofin terrorismia, ainoastaan hänen toimittajan työtään.
Meinhof radikalisoitui kommunismiin nähtyään poliisin tappavan satunnaisen mielenosoittajan. Meinhof ja moni länsisaksalainen opiskelija alkoi kokea murhan takia että Länsi-Saksa ei ollut häivyttänyt kaikkia Natsi-Saksan elementtejä.
Mielenosoitusten väkivaltainen purkaminen poliisin toimesta oli Meinhofin mielestä merkki siitä, että poliisilaitoksessa oli fasisteja. Jos siellä oli, niin myöskin Länsi-Saksan liittovaltiossakin piti olla.
Koska Itä-Saksa kehysti itseään antifasistiseksi valtioksi, jopa Berliinin muurin virallinen nimi oli “antifasistinen suojavalli”, Meinhof päätti liittoutua Itä-Saksan kanssa. Kirjan mukaan Meinhof liittyi salaisessa seremoniassa Itä-Saksan kommunistipuolueeseen. Länsi-Saksassa kommunistipuolueet olivat kiellettyjä.
Kirjan mukaan radikalisoitumiseen liittyi myöskin sukupolvikapina. Koska suurin osa 60-70-luvun vanhemmista oli elänyt Natsi-Saksan vallan aikana, eikä vastustanut sitä, moni nuori koki vanhempien olevan yhä vähän natseja. Joten paras tapa kapinoida koettuja natsivanhempia vastaan oli olla kommunisti. Tästä asetelmasta käsin Meinhof koki RAF:in terrorismin olevan oikeastaan antifasistista itsepuolustusta, eikä terrorismia. Eli kirjaimellisesti sitä parempaa väkivaltaa.
Meinhof keksikin “vastaväkivallan” käsitteen. Hänen mukaansa oli kahdenlaista väkivaltaa. Oli repressiivistä väkivaltaa, jota käytettiin murskatakseen kansalaisyhteiskunta. Sitten oli tähän repressiiviseen väkivaltaan vastaan kohdistettua vastaväkivalta. Meinhofin mukaan vastaväkivalta on samaan aikaan sekä itsepuolustusta, että rauhanomaisuutta, koska vastaväkivallan tarkoitus on lopettaa repressiivinen väkivalta. Tällä logiikalla Meinhof koki, ettei harjoittanut terrorismia vaan rauhaa.
Meinhofin terroristijärjestön “rauhantyö” tuotti yhteensä 60 kuolonuhria, eikä synnyttänyt proletaarista vallankumousta, jonka uskottiin olevan ihan nurkan takana.
Artikkelikokoelman toimittaja mainitseekin, että jotkut aikalaiset epäilivät Meinhofin kirjaimellisesti seonneen. Meinhofin tapettua itsensä vankilassa, hänen aivonsa jopa irrotettiin ruumista tutkiakseen, oliko siellä jotain pielessä. Meinhofia ei kuitenkaan koskaan todettu mielisairaaksi. Tietäen etteivät paatuneimmatkaan natsiterroristit ole mielisairaita, en epäile yhtään, etteikö Meinhof harjoittanut terrorismia täysin järjissään.
Ironisin yksityiskohta, jota tämän artikkelikokoelman toimittaja ei noteerannut, on se että perustellessaan yhdessä artikkelissaan miksi ei ole olemassa “oikeudenmukaista sotaa”, hän siteeraa tunnettua holokaustinkieltäjää.
Meinhof ei kiistä holokaustia, vaan hän siteeraa kyseisen herran kirjaa Dresdenin pommituksesta. Meinhofin mukaan Dresdenin pommitus oli terroripommitus, jolla ei tuhottu yhtään sodankäynnille strategista rakennusta, vaan kaupunki tuhottiin puhtaasti saksalaisten sotamoraalin rapauttamiseksi.
Silti on mielenkiintoista, että kaikista maailman historioitsijoista Meinhof valitsi juuri holokaustikieltäjän tuotannon luettavakseen.
Ulrike Meinhofin “Everybody Talks About The Weather…we Don’t” on hyvä Meinhofin elämäkerta, mutta aika tylsää luettavaa, jos hakee äärivasemmistolaista terrorismin puolustusta. Sitä tässä kirjassa on tosi vähän. Teos onkin enemmän aikakapseli merkittävän 70-luvun länsisaksalaisen melkoisia luurankoja kaapissaan omanneen vasemmistointellektuellin kirjoituksista.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 
Hei, kiitos hyvästä blogista. Luin eilen tämän Meinhofia käsittelevän kirjoituksesi ja innostuin sen verran, että selvitin olisiko tyypistä suomenkielistä kirjaa saatavilla. Kas, Rosebud on kustantanut saatesanoilla:
”Meinhofin ensimmäinen suomenkielinen elämäkerta esittelee lukijalle naisen, joka toimi johdonmukaisesti ja itsenäisesti, pelkäämättä tekojensa seurauksia, edes kuolemaa.”
Mitäköhän tästä pitäisi ajatella? Kai on pakko uhrautua ja laittaa kirjaston varauksiin.
Ensi vuonna Into julkaisee uuden tietokirjan RAF:ista. Se on lukulistassa.