Kuningaskunnan sisällä

Moni ei tiedä, että Saudi-Arabia on vain hieman vanhempi valtion kuin Israel. Alunperin Arabian niemimaa oli wahhabistibeduiinihemojen asuttamaa erämaata. Wahhabismi on 1700-luvulla syntynyt islamin uudistusliike, jonka keskeinen oppi on uskomus, että valtion on alisteinen sharia-laille, eikä se pidä ottaa vaikutteita mistään muusta kuin siitä, mitä on kirjoitettu Koraaniin tai profeetta Muhammadin sanontakokoelmiin.

Saudi-Arabia perustettiin näitten periaatteiden pohjalta ja sen vuoksi sillä ei ole kirjoitettua perustuslakia, vaan hallinnon ainoa ”velvollisuus” on varmistaa, että sen kansalaiset elävät hyvellisen islamilaisen elämän maan päällä, varmistaen näin paikan taivaassa. Käytännössä tämä tarkoittaa kaiken kattavan poliisivaltion ylläpitämistä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä sotkuissa Saudi-Aarabian valtio luotiin Iso-Britannian avustuksella. Myöhemmin amerikkalaiset öljy-yhtiö löysivät öljyä, Saudi-Arabiasta kohottaen sen lähes yhtäkkiä Lähi-Idän yhdeksi mahtavimmaksi valtioksi.

Saudi-Arabia tunnetaan nylyään julmana teokratiana, islamilaisen fundamentalismin ja terrorismin tukijana ja viime aikoina sen hallitusta kritisoineen toimittajan paloittelumurhasta.

Robert Lacey  “Kuningaskunnan sisällä: uskonoppineet, modernistit, terroristit ja taistelu Saudi-Arabiasta” on vuonna 2009 julkaistu tietokirja Saudi-Arabian valtion historiasta.

Lacey kirjassa ei vain kerrota Saudi-Arabian historiaa lintuperspektiivistä, vaan kirjailija ottaa mikrohistoriallisen perspektiivin mukaan, kertomalla eri saudi-kansalaisten tarinoita maan eri historian vaiheista.

Kirjassa tutustutaan niin merkittävien Saudi kuninkaitten ja prinssien elämäkertoihin, kuin sekularismia ajaviin ihmisoikeusaktivisteihin, entiseen al-Qaida-terroristiin kuin eri islamin tulkintoja edustaviin uskonoppineisiin. Tämä kirja antaakin kattavan kuvan Saudi-Arabiasta, osoittaen ettei se ole vain julma teokratia, vaan ristiriitojen maa, joka yrittää tasapainotella muinaisten perinteitten ja globaalin todellisuuden välillä.

Lacey heti avaa, ettei Saudi-Arabia ole ihan teokratia, koska sen hallitsijat eivät koostu uskonnollisista auktoriteeteista, vaan maallisista kuninkaista. Saudi-Arabian poliittinen järjestelmä perustuu ajatukseen, että maan sisäpolitiikka ja kulttuuri ovat uskonoppineitten neuvojen mukaan hallittu, kun taas ulkopolitiikka on maallisen kuninkaan yksinoikeus. Saudi-Arabia onkin yhden kuninkaalisen suvun yksityisomaisuutta, tehden siitä lähes viimeisen feodaalisen valtion maailmassa.

Ikävintä tässä kirjassa on se, että kirjailija referoi jatkuvasti viime vuonna saudi- tiedustelupalvelun murhaamaa saudi-toimittajaa Jamal Khashoggia. Kyseinen toimittaja oli Saudi-Arabian sisäpiiriläinen, joten hän tarjosi tälle kirjalle paljon ainutlaatuista materiaalia kuningaskunnan salaisuuksista ja henkilökemiöistä.

Konservatismin mahdottomuus

Lukiessa tätä kirjaa, pystyy näkemään, miten konservatismiin perustuva hallinto on mahdoton toteuttaa pidemmällä aikavälillä. Saudi-Arabiassa tarvitaan jatkuvaa kansalaisten valvontaa ja pakkovaltaa ylläpitääkseen wahhabistien haluamaa islamilaista konservatiivista kulttuuria. Mutta globaalit muutokset haastavat jatkuvasti tätä järjestelmää.

Lacey esittääkin kirjaa pitkin lukuisia globalisaation ja modernisaation ilmiöitä, jotka aika ajoin tihkuvat Saudi-Arabiaan, muuttaen yhteiskunnan toimintatapoja ja kulttuuria. Kun uskonoppineet havaitsevat, esimerkiksi että naiset haluavat pukeutua länsimaisten muotien mukaan, koska he näkevät amerikkalaisia elokuvia, he pyysivät hallitusta kieltämään elokuvateatterit ja pakottamaan naiset käyttämään lähes koko vartaloa peittävää mustaa kaavuua, jossa vain silmät ovat paljaana.

Mutta naisten sorto alkoikin muuttua taloudellisesti haitalliseksi, kun Saudi-kaupungit alkoivat kasvaa niin suuriksi, että ainoa tapa liikkua niissä arkisissa asioissa on autolla. Saudi-naiset eivät voi ajaa autoa, vaan heitä pitää kuljettaa joko taksi tai sitten miessukulainen. Julkinen liikenne ei tule edes kyseeseen monille.

Samalla monilla tavallisilla saudeilla ei ole varaa maksaa jatkuvasti taksia, joten joskus aviomies piti keskeyttää työnsä, palata kotiin, hakea vaimo sieltä ja viedä tämä ostoksille, sitten viedä tämä takaisin kotiin, jonka jälkeen aviomies palasi töihin.
Joko julkista liikennettä piti kehittää niin, että naisetkin voisivat matkustaa niissä ruokaostosten kanssa tai heille voisi sallia ajaminen.

Kirjassa esimerkiksi ilmenee, että Saudi-Arabian aavikoissa, kaukana suurista kaupungeista köyhät beduiininaiset jo ajavat autolla, koska ketään ei kiinnosta lähettää uskonnollista poliisia vain heitä valvomaan ja aviomiehet sallivat ajamisten, koska ei heillä ole aikaa kuskata naita joka päikkaan.

Laceyn teoksessa näkyykin, ettei modernisaatiota pysty pysäyttämään ja kaikesta brutaalista repressiosta huolimatta, Saudi-Arabian yhteiskuta on muuttumassa. Erityisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen Saudi-Arabian eliitti huomasi, että fundamentalismissa mentiin vähän liian pitkälle ja nyt maata uhkaavat al-Qaidan kaltaiset jihadistijärjestöt, joitten mielestä Saudi-Arabia ei ole tarpeeksi fundamentalistinen.

Jihadismin lisäksi Saudi-Arabian uskonnolliskeskeinen koulutuspolitiikka oli tuottanut modernille yhteiskunnalle hyödyttömän sukupolven miehiä, jotka osasivat Koraanin ulkoa, mutta eivät matematiikan tai loogisen ajattelun alkeita. jos Saudi-eliitti halusi pysyä rikkaana, sen olisi pakko vähentää uskonnon merkitystä kouluopetuksessa ja nostaa vähintääkin luonnontieteet keskiöön, koska ei mikään valtio pärjää pitkään vain palkkaamalla ulkomaalaisia työntekijöitä.

Kirjailijan mukaan nykyään Saudi-Arabian eliitti on omistautunut “hallitun demokratisaatioon”, joka on lähes stalinistinen projekti muuttaa hitaasti maan instituutiot sekulaarin länsimaisen demokratian kaltaiseksi, koska muuten maa ei tule pärjäämään modernissa maailmassa.

Lukiessani tätä kirjaa huomasinkin yhden maailman ahdasmielisimmistä yhteiskunnista todenneen hävinneensä. Ettei se pysty pysäyttämään aikaa, vaan ympäristön muutos muuttaa ihmisiä, halusivatpa nämä tätä muutosta tai ei. Mikään määrä uskonnollista propagandaa ei onnistunut Saudi-Arabiassa ylläpitämään suunniteltua samalla tavalla ajattelevien uskovaisten yhteiskuntaa, vaan sen sijaan se loi nykymaailmaa riivaavan jihadismiksi kutsutun vihaideologian.

Saudi-Arabian historia onkin tärkeä opetus konservatismin mahdottomuudesta. Sitä voi kirjoittaa tuhansia kirjoja siitä, miten maailma olisi parempi paikka elää, jos kaikki olisivat hillittyjä heteroseksuaalisia valkoisia uskonnollisia kristittyjä, mutta todellisuudessa ihmiset muokkautuvat ympäristön mukaan, eikä kulttuuria voi jäähdyttää paikalleen. Saudi-Arabia osoittaa, että ympäristö määrää ihmisen käyttäytymisen, ei kulttuuri.

Kirjailija nostaakin erään uudistusmielisen uskonoppineen, joka perusteli Saudi-Arabian uudistusta islamin pragmaattisella tulkinnalla. Uskonoppineen mukaan sharia-laissa on käsky huoltaa miekat ja hevoset ennen sotaa, mutta nykyajassa tällaisella käskyllä ei ole mitään hyötyä, joten on pakko tulkita miekkojen ja hevosten huollot tarkoittavan tankkien ja rynnäkkökiväärien huoltoa. Jos muslimit voivat uudellentulkita tämän sharia-lain, miksei kaikkia käskyjä?

Laceyn kirja julkaistiin vuonna 2009, mutta voimme huomata tämän hitaan modernisaation uuden kruunuprinssi Muhammed Bin Salmanin vuonna 2016 alkaneesta hallintokaudessa, joka räikeistä ihmisoikeusloukkauksista huolimatta, on vienyt maan avaamista eteenpäin, sallimalla esimerkiksi naisille oikeuden ajaa autoa. Salman kutsuu modernisaatio-ohjelmaansa “Vision 2030” ja sen tarkoitus on tehdä Saudi-Arabiasta nykykapitalistisen valtion, luopumalla viimein tässäkin kirjassa kuvatusta feodaalisesta järjestelmästä

Machiavelista geopolitiikkaa

Jännittävin osio tässä kirjassa on kuitenkin Saudi-Arabian ulkopolitiikka, johon liittyvät länsimaiset suurvallat ja kylmä sota. Lacey avaa kirjassaan, että Saudi-Arabia pitää kommunismia eksistentialistisena uhkana sen valtiomuodolle, joten maa on aktiivisesti ja useimmiten laittomasti tukenut kaikkia kommunistivastaisia sotia ympäri maailmaa, oikeastaan enemmän kuin Yhdysvallat.

Lukuisia salaisia sotia käytiin Saudi-rahoilla niin Etelä-Amerikassa kuin Afrikassa. Mutta överiksi mentiin vasta Afganistanin sodassa, missä sekä amerikkalaiset, että saudit uskoivat parhaiten torjuvan Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen tukemalla mujahadiin sissejä ja lopulta talibania. Kirjan mukaan CIA ei suoraan tukenut talibaneja, mutta se rahoitti väkivaltaista islamia opettavia Madrasoiksi kutsuttuja uskonnollisia kouluja Pakistanissa ja Afganistanissa.

Laceyn mukaan CIA uskoi, että jos afgaaniorpoja opetetaan lapsesta asti uskonnollisiksi sotureiksi, he voivat tarjoa loputtoman reservin taistelijoita kommunismia vastaan. Valitettavasti näistä uskonnollisista kouluista syntyi “oppilaat” niminen terroristiliike. Arabiaksi “oppiaat” on “taliban”.

Samalla Lacey paljastaa, että George W. Bush melkein sai sovittua Israelin ja Palestiinan välisen rauhansopimuksen kahdesta erillisestä valtiosta 2000-luvun alussa, mutta hänen puolustusministeri Donald Rumsfeld päätti keskittää Yhdysvaltojen kaiken ulkopoliittisen energian Irakin valtaamiseen, saadakseen amerikkalaisille öljy-yhtiöille lisätuloja.

Saudi-Arabian hallinto tukee aktiivisesti palestiinalaisten vapautusta ja se suuttui suunnattomasti amerikkalaisen imperialistisista pyrkimyksistä lietsoa sotaa. Kuitenkin reaalipolitiikka pakotti Saudi-Arabian pysymään Yhdysvaltojen rinnalla, koska Pentagonin korvien lähellä olevan ajatuspaja RAND korporaation analyytikko Laurent Murawiec ehdotti Irakin sijaan Saudi-Arabian miehitystä, kitkeäkseen al-Qaidan. Saudien pitikin valita ottaa riski ärsyttämällä Yhdysvallat tai turvata oman maansa itsenäisyys.

Laceyn mukaan Murawiec halusi, että Yhdysvallat miehittäisi Saudi-Arabian, korvaisi Saudi-monarkian jollain muulla paikallisella aristokratialla ja muuttaisi Mekan ja Medinan pyhät kaupungit YK:n mandaatilla hallittaviksi erityisalueiksi. Mutta W. Bushin hallinto torjui Murawecin ehdotuksen ja sen sijaan päätti valehdella maailmalle, että Saddam Husseinin hallitsema Irak oli tukemassa al-Qaidaa, muu on sitten tunnettua historiaa.

Yhteenveto

Robert Laceyn “Inside the Kingdom: Kings, Clerics, Modernists, Terrorists and the Struggle for Saudi Arabia” on loistava kirja Saudi-Arabian kulttuurista ja modernista historiasta, mutta myöskin tärkeä tietokirja kylmän sodan ja Lähi-Idän konfliktien historiasta

Saudi-Arabia on toistaiseksi länsimaitten tärkein liittolainen Venäjää ja Irania vastaan. Saudi-Arabialle sallitaan hidas ja ylhäältä päin ohjattu demokratisaatio juuri tämän tärkeän liittolaisuuden vuoksi, samaan aikaan kuin monta muuta naapurimaata on “demokratisoitu” massapommituksilla. Jos haluaa ymmärtää islamia ja Saudi-Arabia kannattaa lukea tämä kirja, koska kriittisyydestä huolimatta, se osoittaa ettei maailma ole niin mustavalkoinen kuin populistit yrittävät esittää.