Minulla on lämmin suhde presidentti Tarja Haloseen. Se alkoi ala-asteella, kun osallistuimme koulun leikkiäänestykseen. Luulin silloin, että äänestimme oikeasti presidentinvaaleissa. Muistan halunneeni äänestää Esko Ahoa, vaikka en tiennyt hänestä mitään. Mutta takanani oleva koulukaveri kysyi, miksi en äänestäisi Tarja Halosta? En osannut vastata. Koulukaverini sanoi minulle, että äänestä mieluummin naisehdokasta, koska silloin olen osa historiaa: Halosesta voi tulla Suomen ensimmäinen naispresidentti! En tiennyt, että naiset voivat olla presidenttejä, joten ajatus olla osa historiaa tuntui jännittävältä. Päädyinkin ”äänestämään” Halosta. Teini-ikään asti uskoin oikeasti äänestäneeni presidentti Tarja Halosen valtaan.
Kun sitten näin toimittaja Katri Merikallion tänä vuonna julkaistun ”Tarja Halonen. Erään aktivistin tarina” elämäkerran, otin sen luettavaksi. Asuin Brasiliassa melkein koko Tarja Halosen kahden presidenttikauden aikana, joten tiedän hyvin vähän hänestä.
Merikallion elämänkerran fokus ei ole niinkään yksityiskohtainen presidentti Tarja Halosen elämän kronikoiminen, vaan se keskittyy tämän uraan kansalaisaktivistina.
Merikallion mukaan Halonen kasvoi pasifistitaustaisessa työläisperheessä, jonka sisällissodanjälkeiset keskitysleiritraumat siirtyivät Haloseen. Tämä tarkoitti kaiken väkivaltaisen poliittisen radikalismin välttämistä, mutta vahvaa ihmisoikeuksien puolustamista. Nämä asenteet ajoivatkin Halosta sympatisoimaan koko elämänsä aikana sosiaalidemokraatteja.
Kirjailija siteeraa Halosta, joka kokee olevansa vuorisaarnakristitty. Tämä tarkoittaa kristittyä, joka pyrkii tekemään läheisilleen hyvää, riippumatta siitä pääseekö hän taivaaseen vai ei. Auttaminen on tällaiselle kristitylle itseisarvo, eikä väline.
Merikallion mukaan tästä kristillisestä vakaumuksesta Halosen ihmisoikeusajattelu kehittyi suuntaukseen, jonka mukaan jokainen ihminen on tarpeineen ja taipumuksineen yhtä arvokas. Vahvalla ihmisoikeusajattelullaan Halonen teki töitä niin ammattiliitossa kuin erilaisissa kansalaisjärjestöissä ja rauhanliikkeissä.
Merikallio siteeraa Halosta, joka kokee poliittisen herätyksensä tapahtuneen 1960-luvulla. Tämä aikajakso Merikallion kirjassa onkin kaikista kiinnostavin. Halosen elämänkerta ei tyydy vain kertomaan Halosen olleen mukana melkein kaikissa Suomessa käydyissä kansalaisoikeustaisteluissa, vaan hän avaa sen historiallisen kontekstin, jossa taistelut käytiin. Opinkin Merikallion kirjasta, miten kurja maa Suomi oli kodittomille, naisille ja seksuaalivähemmistöille. Kaikkia näitä ihmisiä Halonen auttoi. Ei vain hyväntekeväisyyden muodossa, vaan muuttamalla koko yhteiskunnan.
Kauhistuttavin asia, mitä tässä kirjassa mainitaan 1960-luvusta, on sairaalassa sinne keskenmenon takia päätyneitten naisten kidutus. Abortti oli laitonta, jolloin aborttia epäilevät lääkärit näkivät moraaliseksi velvollisuudeksi kaapia kuolleen sikiön osia naisten kohduista ilman kivunlievitystä. Lääkärit kertoivat kivusta kärsiville naisille: ”sittenhän muistat seuraavalla kerralla, kun tekee miestä mieli”.
Lukiessaan Merikallion kirjaa sitä huomaa, miten suomalaisten moraalikäsitys on dramaattisesti muuttunut. Se, mitä nykyään pidetään sadistisena barbarismina, oli vielä vanhempieni elinaikana suomalaista kristillistä moraalia.
Merikallion mukaan Halonen oli mukana kaikissa 60–70-luvun kansalaisoikeusliikkeissä ja mielenosoituksissa. Mutta aina täpärästi välttäen poliisin pamppuja ja vankilaa.
Mielenkiintoista tästä ajanjaksosta oli se, miten Halonen kuului radikaaleihin, mutta nykyään hän on eräänlainen konservatiivi. Esimerkiksi Halosen tunnetuin aktivismi oli Seta ry:ssä, joka kuului 1970-luvulla homoliikkeen radikaaliin päähän.
Merikallion mukaan Seta ry perustettiin, kun homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista. Järjestö koki, että homojen oikeudet on vasta saavutettu, kun homoseksuaalisuus lakkaa olemasta sairaus ja kulttuurisesti paheksuttu asia.
Merikallio kuvaa, miten Halonen koki sympatisoivansa homoja, koska heidän vaikenemisensa kulttuuri muistutti punaisten työläisten samankaltaista kulttuuria: Yhteiskunnassa oli olemassa yksi totuus homoista ja punaisista, mutta homot ja punaiset tiesivät, että heidän kokemuksensa oli toinen ja todellisempi. Samalla tavalla kuin Talvisodan jälkeen punaisia ei enää pidetty rikollisina, jotka pitää joko sterilisoida tai tuhota keskitysleireissä, homojenkin ihmisyys voitaisiin hyväksyä.
Seta ry edustikin 70-luvulla ääripäätä, joka ei halunnut tyytyä kompromissiin homofoobikoitten kanssa, vaan halusi syrjäyttää yhteiskunnasta täysin homovastaiset asenteet. Jälkiviisaasti voimme todeta radikaalin mielipiteen voittaneen.
Merikallio siteeraa Halosta, joka perusteli homoaktivismiaan cis-heteroudestaan huolimatta:
“Kun kyse on ihmisoikeuksista, ei riitä, että aktiivisia ovat ainoastaan ne, jotka ovat syrjinnän kohteena. Myös muiden pitää toimia”
Merikallion kirja keskittyykin paljon aktivismin kuvaamiseen ja miten 1960-luvun kylmä maailma muutettiin asteittain ja väkivallattomasti nykymaailmaksi. Monet asiat, jotka olivat 1960-luvulla radikaalia, ovat nykyään itsestäänselvyyksiä, jopa konservatiiveille.
Merikallion mukaan Halosen mielestä yhteiskuntaa voi uudistaa joko muuttamalla lakeja, jolloin yksilöitten on pakko muuttaa käytöstään tai sitten muuttamalla yhteiskunta niin, että lakien on muututtava yhteiskunnan arvojen mukaisiksi. Näillä kahdella taktiikalla abortti vapautettiin, kunnat alkoivat hoitaa kodittomia ja homoseksuaalit tulivat yhteiskunnan täysvaltaisiksi jäseniksi. Halonen oli kaikkien edellä mainittujen uudistusten eturintamassa.
Mutta nykyään Halosta voitaisiin pitää konservatiivina. Esimerkiksi Merikallion mukaan Halonen ei koe olevansa feministi. Presidentti näkee feministin keskittyvän liikaa yhteen asiaan, eli sukupuoleen. Merikallion mukaan Halonen edustaa vanhaa sosiaalidemokraattien sukupolvea, jolle vain laaja rintama yhteiskunnan muutoksen puolesta voi toimia. Se, ettei Halonen tunne nykyään feminismin valtavirrassa olevaa laajaa yhteiskunnallista rintamaa edustamaa intersektionaalista suuntausta, osoittaa miten aikansa jäljessä presidentti on nykyään.
Merikallion mukaan Halonen uskoo naisten tasa-arvon saavutettavan parhaiten häivyttämällä mahdollisia miehistä erillistä sukupuoli-identiteettiä naisista. Jos naiset ovat mahdollisimman samannäköisiä kuin miehet, he voivat sulautua miehiseen työympäristöön ja edetä urallaan. Tällainen ajattelu ei sovi nykyfeminismiin, joka kokee päinvastoin miesten tehtäväksi hyväksyä naiset ja seksuaalivähemmistöt sellaisina kuin ovat. Halosen elämänkerta onkin oiva esimerkki yhteiskunnallisesta kehityksestä. Menneitten aikojen radikaalit ovat nykyajan konservatiiveja.
Halosella on kuitenkin yhä nykystandardeissakin radikaaleja ajatuksia. Esimerkiksi Merikallio kertoo Halosen kokevan globalisaation vain toimivan, jos samalla kun kaikki kaupan esteet puretaan, koko maailmaan asetettaisiin miniraja sosiaaliturvalle. Näin köyhienkin maitten työläisillä olisi enemmän oikeuksia kuin nyt, eivätkä yritykset voisi hyödyntää rutiköyhien maitten nälkäpalkkaa. Halonen päätyykin yhtymään radikaalivasemmistolaisen Noam Chomskyn viimeisemmän kirjan ”Internationalism or Extinction” (2019) teeseihin.
Katri Merikallion kirja on todella hyvä Halosen ideologian ja aktivismin tutkinta. Mutta Halosen presidenttiuraa ja sen sisäisiä poliittisia kiistoja käydään läpi vain ja ainoastaan, jos ne liittyvät Halosen kansalaisaktivismiin. Joten syvällisempi kuva Halosen noususta presidentiksi ja hänen valtakautensa Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa kerrataan vähän. Suurempi ongelma on kuitenkin Merikallion kritiikittömyys. Lukiessa tätä kirjaa, saat sellaisen kuvan, että Halonen on eräänlainen elävä pyhimys. Kerta kaikkiaan ihana ihminen. Merikallio siteeraa henkilöitä, jotka ovat kutsuteet Halosta naispuoliseksi Suomen Allendeksi. Viittaus on chileläiseen sosialistipresidenttiin 1970-luvulta, jota suomalaiset vasemmistolaiset kunnioittivat suuresti.
Koska suhtaudun lähtökohtaisesti kriittisesti kaikenlaisiin johtajiin, epäilen suuresti Merikallion kuvaa Halosesta. Ei politiikan huipulle päästä vain olemalla kiva täti. Kyllä Halonen on varmasti hakannut pöytää ja jyrähtänyt parikin kertaa.
Merikallion kirja tuntuikin olevan enemmän inspiroiva fanikirja. Teos, jonka nuoret aktivistit voivat lukea ja saada voimia jatkaa omia kamppailujaan paremman maailman puolesta. Tästä näkökulmasta Halosen elämäkerta on todella hyvä ja innostava.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 