Monille konservatiivin stereotypia on perinteisiä arvoja kunnioittava herrasmies, joka voi pahimmillaan salaa inhota vähemmistöjä, mutta tämä pyrkii ajamaan politiikkaansa kulissien takaa, käyttäen eufemismeja ”perhearvojen kunnioittamisesta” ja ”kosmopoliittisen kulttuurin välttämisestä” tai pitäytyy vaalimaan perinteisiä arvoja henkilökohtaisessa elämässään, eikä puuttumaan siihen, mitä muut tekevät omassaan. Tällainen stereotypia on kuitenkin vanhentunut.
Nykyään on olemassa uuskonservatiiveja, jotka ovat äänekkäitä ja värikkäitä. Heitä ei kiinnosta käyttäytyä arvokkaasti, vaan mahdollisimman röyhkeästi ja loukkaavasti. Totuus ja johdonmukaisuus ovat myöskin pois muodista. Avoin valehtelu ja ristiriitaisuus ovat suosiossa. Amerikan entinen presidentti Donald Trump on modernin konservatiivin arkkityyppi, jos ei jopa äärioikeiston.
Matthew McManus kutsuu Trumpin kaltaisia uusia konservatiiveja ”postmoderneiksi konservatiiveiksi”, vuonna 2020 julkaistussa kirjassaan ”The Rise of Post-modern Conservatism: neoliberalism, post-modern culture, and reactionary politics”, jonka voisi suomentaa ”Postmodernin konservatismin nousu. Uusliberalismi, postmoderni kulttuuri ja taantumuksellinen politiikka”
McManuksen teesi on, että 1970-luvulla maailmaa valloittanut uusliberaali talouspolitiikka muutti kulttuurin postmoderniksi ja näin myös konservatismin. Kirjailijan mukaan postmodernismi ei tarkoita vain Frankfurtin koulukunnasta syntyneitä tietoteorioita rinnakkaisista tavoista käsitellä todellisuutta, vaan kyseessä olisi yhteiskunnallinen ilmiö. Jälkimmäisen teorian mukaan läpeensä kaupallistettu kulttuuri sekoittaa eri kulttuurien ja aikakausien kontekstistaan irrotettua elementtejä yhteen erilaisiksi kollaaseiksi, luoden symbolien maailman, jossa millään ei ole väliä ja kaikki tapahtuu samaan aikaan.
Paras esimerkki postmodernistisesta elokuvasta ovat esimerkiksi Quentin Tarantinon elokuvat, jotka ovat eri elokuvatyylien ja jopa aikakausien pastisseja. Ne kuitenkin luovat itsessään oman koherentin tarinansa. Ihmiset pystyvätkin navigoimaan maailmassa pelkästään elokuvassa näkemien symbolien kautta, vaikka ne on vedetty siihen eri tarinoista. Sen sijaan, että ohjaisimme ajatteluamme yhden suuren tarinan kautta, me tunnemme samaan aikaan useita tarinoita ja niitten symboleita ja uskomme niitten olevan yhtä aikaa relevantteja. Totuus onkin muuttunut vain yhdeksi brändiksi, jonka voimme valita useitten muitten brändien ohella ja kaikki ovat yhtä valideja.
McManuksen mukaan konservatismissa tämä postmodernisaatio onkin luonut populistisen retoriikan, jossa ei ole väliä onko siinä sanotut asiat totta, vaan se, että ne kertovat syvemmän tarinan siitä, miten maailman uskotaan olevan. Jos haastaa postmodernin konservatiivin valehtelusta tai vihan lietsomisesta, tämä vetoaa uusliberalismin kaupalliseen logiikkaan, jonka mukaan haastaja ei vain siedä ”erilaisia mielipiteitä”, ikään kuin postmodernin konservatiivin puhe olisi vain yksi cola -juomabrändi muitten cola -juomien hyllykössä. Jos et pidä postmodernin konservatiivin puheesta, älä valita, vaan valitse mieluummin ”vaihtoehtoinen totuus”.
McManuksen tarkentaakin, ettei postmoderni konservatiivi edes valehtele, koska se antaisi ymmärtää, että puhuja tietää mikä on totta ja päättää olla sanomatta sen. Kirjailijan mukaan valehtelun sijaan postmoderni konservatiivi ”jauhaa paskaa”. McManus viittaa filosofi Harry G. Frankfurtin ”Paskapuheesta” (2005) teoriaan, jonka mukaan paskanpuhuja ei välitä, mikä on totta tai ei, vaan siihen mitä hän kokee. McManuksen mukaan Frankfurtin paskapuhe -teoria selittää sen, miksi Trumpin kaltaisten postmodernien konservatiivien jatkuva valehtelu ei vähennä heidän kannatustaan, vaan vahvistaa sitä. Postmodernien konservatiivien kannattajat eivät välitä siitä mikä on totta tai ei, vaan minkä tarinan puheessa muodostettu kollaasi luo.
McManuksen mukaan postmoderni kulttuuri selittääkin valeuutisten suosion nykykonservatiivien keskuudessa ja sen, että he voivat propagandassaan luoda kollaaseja ristiriitaisista symboleista. Nämä symbolit on eristetty alkuperäisestä kontekstista ja liimattu yhteen kuin se olisi jokin postmodernistinen musiikkivideo, musiikkisämple tai kaupallinen mainos.
Suomessa hyvä esimerkki on radikaalimpien oikeistokonservatiivien tapa käyttää presidentti Kekkosta symbolina Suomen itsenäisyydestä ja vapaudesta, vaikka Kekkonen oli suomettumisen yksi pääarkkitehdeista, jolloin hän vaaransi sekä Suomen itsenäisyyden, sananvapauden että sen demokratian. Kekkonen historiallisena henkilönä ei ole postmodernistiselle konservatiiviselle väliä, vaan sillä, että Kekkonen on tunnettu suomalainen hahmo, joka symboloi vahvaa johtajaa. Tällöin Kekkonen voidaan leikata irti historiallisesta kontekstista ja liimata banderolliin, jossa vaaditaan vapautta.
McManuksen mukaan postmodernin konservatiivin propagandan pastissimaisuus ei jää vain visuaaliseen maailmaan, vaan myös retoriseen. Kirjailijan mukaan postmoderni konservatiivi on omaksunut vasemmistolaisen, erityisesti liberaalin kehyksen edistääkseen epäliberaaleja asioita. Esimerkiksi vetoamalla suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen, argumentoidakseen miksi julkisessa tilassa rasismi ja homofobia olisi sallittava: ”Yliopistot haluavat ihonvärin diversiteettiä, mutta ei ajattelun!” tai julistamalla konservatismin ”uudeksi punk-rockiksi”, koska nykyään konservatiivien rasismi, homofobia ja misogynia järkyttävät ”liberaalieliittiä”.
McManuksen mukaan postmodernin konservatismin ajattelu perustuu näkemykseen, jossa ei kyseenalaisteta tai pohdita, miksi nykymaailma on sellainen kuin on, vaan se otetaan itsestäänselvyytenä. Ikään kuin elettäisiin ikuisessa ”nykyisyydessä”, tällöin minkään symbolin tai puhetavan historiallinen konteksti ei ole merkityksellinen ja niitä voidaan omia ja sekoittaa keskenään toisiin symboleihin ja sanoihin.
Postmodernia konservatiivia ei häiritse, että edelliset konservatiivisukupolvet kääntyisivät haudoissaan hänen puheistaan, koska hän näkee vain nykymaailman, jossa elää. Postmoderni konservatiivi voi sanoa edustavansa pitkää konservatiivista traditiota ja jopa ihailla menneitten aikojen konservatiiveja, mutta hänen konservatisminsa rajoittuu nykyaikana ehdotettujen yhteiskunnallisten muutosten torjumiseen. Postmodernille konservatiiville tasa-arvoinen avioliitto laki on jo vakiintunut, eikä sitä kyseenalaisteta, mutta transsukupuolisten oikeudet ovat uutta ja sitä on vastustettava.
McManuksen mukaan tämä hetkessä eläminen sekoitettuna hierarkkiseen maailmankuvaan luokin nykyisen oikeistopopulistisen politiikan, jossa voidaan ajaa uusliberaalia talouspolitiikkaa ja sanoa olevansa antielitistinen miljardööri, koska tärkeintä kannattajille ei ole nykyjärjestelmän haastaminen, vaan nykyisen valkoisen cis-heteroidentiteetin suojeleminen tummaihoisilta maahanmuuttajilta, muslimeilta ja sukupuolivähemmistöiltä.
Tässä kohtaa McManuksen analyysi vähän ontuu, koska esimerkiksi Trumpin talouspolitiikka oli paljon vasemmistolaisempaa kuin mitä Republikaanipuolue -ajoi. Oikeistopopulisteilla talouspolitiikka on muutenkin hyvin erilaista eri maissa. Esimerkiksi Perussuomalaiset on talouspolitiikassa yhtä oikealla kuin Kokoomus. McManuksen teorian voi tulkita enemmänkin sen kautta, ettei postmodernille konservatiiville talouspolitiikalla ole mitään väliä. Heille on ihan sama, onko se oikeammalla tai vasemmalla kuin muilla, tärkeintä on juuri koettujen identiteetteihin sidottujen hierarkioitten suojeleminen.
McManuksen mukaan juuri tämän identiteettipoliittisen fiksaation takia postmodernilla konservatiivit ovat autoritaarisia. Demokratia ja oikeusvaltio häiritsevät sen projektia suojella valkoista cis-heteroidentiteettiä, jolloin molemmat on hylättävä ”todellisen” demokratian tieltä, jonka mukaan kansan enemmistö äänestää valtaan postmodernin konservatiivin, jolle annetaan absoluuttinen valta toteuttaa kansan ”tahtoa”. Koska postmoderni konservatiivi aina uskoo, että hän tietää mikä on kansan tahto, hän kokee oman autoritaarisen toimintansa demokraattiseksi, ajaahan hän äänestäjiensä etua!
McManuksen mukaan juuri postmodernin konservatiivin jatkuvassa nykyisyydessä eläminen mahdollistaa kansainväliset kontaktit ja yhteistyön maailman muitten postmodernien konservatiivien kanssa. Uusliberalismi on irrottanut kansallisvaltiolta merkittävän osan päätösvallasta kansainvälisiin instituutioihin ja globaalisti toimiville megakorporaatioille, jolloin konservatiivinen projektikin on oltava kansainvälinen, jotta se voisi olla tehokas. Konservatismi yhdessä valtiossa on kuollut projekti.
Postmoderni konservatismi voikin olla vaarallinen juuri kansainvälisen ulottuvuutensa takia, koska se ei vain tyydy murtamaan liberalismia omassa maassa, vaan koko maailmassa. Samalla postmoderni konservatiivi on altis radikalisoitumaan äärioikealle koska se on välinpitämätön symbolien ja retoristen kehysten alkuperän kanssa. Tästä on jo näyttöä kun sekä perussuomalaiset, että republikaanit ovat omaksuneet uusnatseilta peräisin olevan ”väestönvaihto” -salaliittoteoriani ja Capitolin 6.1.2020 vallankaappausyrityksessä tavallisten Trump-kannattajien seassa oli väkivaltaisia äärioikeistolaisia ryhmittymiä kuten katutappelukerho Proud Boys ja Oath Keepers -miliisi.
i Marttinen, Jussi (2021) Mikä perussuomalaisia vaivaa?, Vastapaino, Tamperee, s 77
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 