Nick Tursen, vuonna 2011 julkaistu “Tappakaa kaikki, mikä liikkuu: Amerikan todellinen sota Vietnamissa” (oma suomennos) on tietokirja USA:n käymän Vietnamin sodan aikaisista sotarikoksista.
Idea
Tursen käy läpi julkisuuteen vapautettujen Pentagonin ennen salaisiksi luokiteltujen asiakirjojen, sotilaitten kirjeitten, uutisraporttien ja haastattelujen kautta USA:n sotarikokset Vietnamin sodassa (1955-1975) ja miksi niitä oli niin paljon? Kaikki tuntevat My Lain (1968) massamurhan, mutta eivät muita, jotka olivat pahempia. Oikeastaan My Lain tapaus oli vain systemaattisen massamurhien jäävuoren huippu. Kirjailija paljastaa virallisten armeijan asiakirjojen ja valtavirtahistorioitsijoitten tutkimusten kautta, että joukko erilaisia sotilasstrategisia päätöksiä loivat olosuhteet, joissa viattomien siviilien systemaattinen massamurhaaminen oli välttämätön seuraus.
Tursin mukaan 50-luvulla USA:n armeijan sotilasstrateginen filosofia oli “teknosota”, jossa uskottiin, että jos armeija toimii yhtä matemaattisen tarkasti ja hierarkisesti kuin yksityinen korporaatio, se pystyy optimaalisesti ja tieteellisesti voittamaan sodat. Tähän filosofiaan kuului ylivoimaisen aseellisen teknologian käyttö pienintäkin vihollisen hyökkäystä vastaan ja joka ikisen sodankäynnin informaation taulukointi, tilastointi ja analyysi. Ydinpommienkin käyttöä harkittiin, mutta niistä luovuttiin poliittisista syistä.
Kirjan mukaan yksi tällaisen matemaattisen ja business-orientoituneen analyysin tulos oli, että mitä enemmän vihollisen sotilaita kuolee, sitä menestymeempi oma armeija on. Saadakseen tarkan tiedon kuinka paljon vihollisen sotilaita kuoli, luotiin “ruumislasku” taulukko, jonka jokainen sotilaskomentaja piti täyttää operaation jälkeen. Saadakseen sotilaat tappamaan mahdollisimman paljon “vihollisia” heille tarjottiin erilaisia etupaketteja, kuten lomia, päivärahakorotuksia ja ylimääräisiä olutpaketteja. Koska armeija piti johtaa kuin yriys, niin jokainen armeijan divisioona asetettiin kilpailemaan keskenään siitä kuka saisi aikaan mahdollisimman suuren “ruumisluvun”. Tämä kilpailuhenki yhdistettynä amerikkalaisten sotilaitten rasismiin loikin kauhistuttavan tilanteen, jossa “vihollisiksi” luokiteltiin kaikki, mikä liikkui, kuten naisia, lapsia, vanhuksia ja jopa kotieläimiä. Armeijan viisaat komentajat piirsivätkin karttoihin “vapaan tulen” sektoreita, joissa uskottiin olevan eniten aseistettuja kommunisteja, joten niissä sai käyttää vapaammin tappavaa voimaa. Monet amerikkalaiset kenttäkomentajat ja sotilaat tulkisivatkin erheellisesti tämän tarkoittavan, että kaikki ihmiset, jotka elvät näissä sektoreissa ovat kommunistitaistelijoita ja näin vapaata riistaa.
Tursen kuvaakin, mitä käytännössä tämä hieno “teknosota” tarkoitti, luettelemalla ja kuvaamalla, mitä barbaarisinta viattomien siviilien teurastusta. Monet amerikkalaiset sotilaat yksinkertaisesti humaltuivat silmittömästä tappamisesta ja muuttuivat Rambon-kaltaisiksi sekopäiksi, jotka vain lähtivät lahtaamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan kenet tahansa vietnamilaisen, jonka näkivät viidakoissa ja kylissä. Tappaminen oli sen verran karannut käsistä, että jopa USA:n puolella olevia vietnamilaiskyliä tuhottiin.
Pahempaa onkin, että jos My Lain massamurha ei olisi päässyt uutisiin, armeija olisi salannut kaiken ja sota olisi jatkunut ties kuinka pitkään. Kuitenkin kirjailija analysoi myöskin, miten amerikkalainen media ei suostunut luokittelemaan useita paljastuneita sotarikoksia sotarikoksiksi, vaikka monet ulkomaalaiset tutkijat totesivat ne sellaisiksi. Eihän nyt demokratiaa ja ihmisoikeuksia tuova armeija voinut sotarikoksia tehdä. Tämän vuoksi lähes ketään ei tuomittu sotarikoksista, ainoastaan alemman kastin sotilaita, jotka olivat liian räikeitä psykopaatteja.
Puolueettomuus
Nick Tursen ei ota kantaa siihen oliko Vietamin sota oikeutettu, oliko viattomien ihmisten teurastus tarkoituksellinen USA:n armeijan stratregia, kuten Noam Chomsky on väittänyt tai puolustele vietkongeja, ainoastaan hän kuvaa sen, mitä todistusaineistossa käy ilmi. Kirjassa välittyykin kuva, että USA:n armeijan strategistit tekivät ironisesti saman virheen kuin Neuvostoliitossa, eli luokittelivat vihollisen löysästi ja loivat järjestelmän, joka kannusti suurten kuolinlukujen luontiin keinolla millä hyvänsä. Kuten Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” (2017) ja Timothy Snyderin ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.”(2010) kirjoissa ilmenee, Neuvostoliitossa sotilaat ja NKVD:n agentit lähtivät jahtamaan “kansanvihollisia” jokaisesta kylästä “löytäen” niitä tuhansia, välittomästi teloitettaviksi. Nick Tursen kirjassa kuvataan, että esimerkiksi viholliseksi luokiteltiin kuka tahansa joka juoksi amerikkalaisia sotilaita pakoon, jolloin moni sotilas pyrki provosoimaan siviilejä juoksemaan, vain jotta heidät voitaisiin ampua “vihollistaistelijana”. Kirjailija itse ei rinnasta amerikkalaista sotilaspolitiikkaa Stalinin terroriin, mutta jos on lukenut jälkimmäisestä, ei voi kun huomata samankaltaisuuden.
Kirjailija ei myöskään ota kantaa siihen, oliko ihan järkevää muuttaa modernin valtion armeijan kilpailuhenkiseksi suuryritykseksi, jonka “voittomarginaali” laskettiin tapettujen vihollisten lukumäärällä. Se onkin ihmeellistä, ettei kirjailija edes kirjoita, että koko tämä silmitön teurastus oli kenties syy, miksi amerikkalaiset hävisivät koko sodan? On hyvin loogista päätyä siihen johtopäätökseen, että jos tapat kaikki ihmiset, jotka mainostat suojelevasi verenhimoisilta kommunisteilta, et ihan saakkaan kansan suosiota, jolla voit voittaa sodan.
Rasismi
Kirjailija käykin läpi Vietnamissa palvelevien sotlaitten sisäistä kulttuuria, kuten lauluja, maalauksia ja slangia, paljastaakseen että niissä käy ilmi rasistinen suhtautuminen vietamilaisiin vain eläiminä, joita voitiin hyväksikäyttää ja teurastaa. Lukiessa tätä teosta, ymmärrän, miksi moderni amerikkalainen äärioikeisto syntyi Vietnamin sotaveteraaneista, kuten tutkija James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) ilmenee. Kun koko varhaisaisaikuisuus on ruskeitten köyhien ihmisten teurastusta ja palaat kotimaahasi, jossa naiset ja vähemmistöt ovat saaneet tasa-arvon lain edessä, ei voi kun tuntea, että oma asema rasistisena jumalana on riistetty sinulta. Et voikaan enää liiskata viattomien lasten kallot tankilla, koska sinua huvitti, vaan “ali-ihmisiä” pitää kohdella inhimmillisesti. Ei siis ole mikään ihme, että nykyäänkin amerikkalainen äärioikeisto tuotaa ylivoimaisesti eniten terroristeja USA:ssa. Tursen ei käy läpi tätä aspektia Vietamin sodasta, vaan enemmänkin sitä, miten suurin osa veteraaneista ryhtyi protestoimaan sotaa vastaan, antaen uskottavuutta rauhanliikkeelle, joka oli ennen tätä vasemmistolaisten ja hippien monopolia. Se, mitä Tursen ei kerro, että osa tästäkin sotaveteraaneista syntynyt rauhanliike siirtyi tukemaan kovan luokan amerikkalaisia maoisteja, jotka suunnittelivat kommunistista vallankumousta USA:ssa, kuten Aaron J. Leonardin ja Conor A. Gallagherin “Heavy Radicals – The FBI’s Secret War on America’s Maoists” (2015) kirjassa kuvatan. Nick Tursen kirja kuitenkin osoitaa hyvin, miten sota radikalisoi merkittävän osan kansasta. Kuten natsit olivat ensimmäisen maailmansodan radikalisoituneita veteraaneja, nykyinen äärioikeisto koostuukin Vietnamin ja sen jälkeen käytyjen sotien veteraaneista. Sodan vastustaminen ei olekkaan vain silmittömän tappamisen vastustamista, vaan tulevan terrorismin ja totalitarismin vastustamista.
Yhteenveto
Nick Tursen “Kill Anything That Moves: The Real American War in Vietnam” on loistava kirja Vietamin sodan pimeimmästä puolesta, mutta myöskin hyvä tutkielma siitä, miten jopa kapitalistisia business-periaatteita voidaan käyttää lähes samankaltaisen viattomien massamurhan kuin kommunistisissa hirmuvalloissa.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 