Pehmeämpi Linkola?

Anneli Jussila oli ympäristöaktivisti Pentti Linkolan (1932– 2020) viimeinen kumppani, joka julkaisi viime vuonna muistelmateoksen “Pentti Linkola ja minä. Elämä toisinajattelijan kanssa”. Jussilan kirjan tarkoitus on avata intiimistä näkökulmasta Linkolan persoonaa ja myös selventää, mitä Linkola “todella” ajatteli.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja avaa, miten Linkola kykeni kirjoittamaan ihmisvihamielisiä kirjoituksia ja samaan aikaan hankkimaan paljon ystäviä ja rakkaussuhteita naisten kanssa. Linkola oli Jussilan mukaan herkkä ja ystävällinen mies. Kiinnostavaa kirjassa on Jussilan tulkinta Linkolan ajatuksista. Nainen, joka makasi ekofasistiksikin kutsutun miehen kanssa, varmasti tuntee tämän ajattelun paremmin kuin etäiset tutkijat.

Jussilan kirjan keskeisin teesi on, ettei Linkola ollut fasisti, vaan ”radikaali konservatiivi”, jonka ideaali yhteiskunta koostuisi omavaraisista agraarisista kyläyhteisöistä, vailla keskitettyä valtiota ja korkeaa elintasoa mahdollistavaa teknologiaa. Jussilan mukaan Linkola ihannoi köyhyyttä ja kovaa työtä, jonka vuoksi hän halusi että yhteiskunta palaisi 1930-luvun teknologiseen elintasoon.

Jussilan mukaan Linkolan terrorismia- ja diktatuuria puolustavat puheet olivat oikeasti “varoituksia” siitä, mihin olisi ryhdyttävä, jos ei välittömästi aloitettaisi laajaa luonnonsuojelua. Tällöin Linkolan puheet eivät eroaisi kanadalaisen toimittaja Naomi Kleinin ja ympäristöaktivisti David Suzukin varoituksista siitä, mihin yhteiskunta voi ajautua, jos ilmastonmuutosta ei torjuta ajoissa. Linkola olisikin tulkittavana miehenä, joka ei osannut muotoilla kovin hyvin ideoitaan, mikä on ristiriitaista, koska kaikki Jussilaa myöten ovat ylistäneet Linkolan kirjallista ilmaisutaitoa.

Jussila meneekin ristiriitaiseksi, kun paljastaa, että Linkola itse suunnitteli tukevansa 1990-luvulla Inarin kunnassa olevan Paatsjoen sillan räjäyttämistä. Tarkoituksena oli estää puita kuljettavien rekkojen liikenteen. Ainoa asia, joka pysäytti pommituksen, oli epäilty SUPO:n vakoilevan terrorismia suunnittelemaa ryhmää. Tällöin Linkolan puheet ei mielestäni voida tulkita vain varoitukseksi siitä mihin ”muut” voisivat ryhtyä, jos omaa politiikkaa ei toteuteta, vaan keskeisimmäski osaksi Linkolan ajattelua. Sen sijaan Linkolan terrorismi- ja ekodiktatuuripuheet voidaan pitää osana tämän ”pragmaattista” suunnitelmaa, miten päästä ihannoimaansa utopiaan.

Esimerkiksi Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin kirjoitti ”Valtio ja vallankumous” (1917) manifestissaan, että kommunismin lopullinen ihanne on valtioton ja yltäkylläinen maailma, mutta päästääkseen tähän ihanteeseen työväestön olisi ”väliaikaisesti” otettava valtio haltuun ja toteutettava lukuisia toimenpiteitä, joilla estetään vallankumouksen vesittyminen ja rakennettava edellytykset työläisten itsehallinnolle. Leninin mukaan loppujen lopuksi valtio ”kuihtuisi” olemattomiin ja aito kommunismi olisi saavutettu. Linkolan puheet muistuttavatkin leninismiä.

Jussila kirjoittaa kuitenkin, ettei Linkolan demokratiavastaisuus ollut vakaumuksellista, vaan retorinen kikka, jolla hän halusi kysyä mikä on tärkeintä? Demokratia vai luonnonsuojelu? Jussila hahmottaa tämän sillä, että koronan torjunnan nimissä kansalaisvapauksia rajoitettiin väliaikaisesti, joten miksi luonnonsuojelun nimissä ei samaa voisi tehdä?

Koronan torjuntatoimet kuitenkin loivat voimakasta vastarintaa monissa maissa, mitä kovemmat rajoitukset olivat. Paraikaa Hollannissa on suuri maanviljelijöitten mielenosoitus, jossa vastustetaan uutta paikallisvesistöjä suojelevaa lakia, koska se käytännössä tarkoittaisi joittenkin karjatilojen sulkemista. Tarkoittaen, ettei kansalaisvapauksien tai demokratian kumoaminen edes väliaikaisesti tapahdu ilman vastarintaa. Miten tämä vastarinta kukistetaan? Väkivallalla. Lenin huomasi tämän hyvin nopeasti ja tiedämme, mihin hänen yhteiskuntaprojektinsa päättyi.

Jussilan mukaan Linkola ei ihaillut natseja varauksettomasti, vaan ainoastaan joitain heidän ideoitaan, kuten luonnonsuojelua. Jussilan mukaan Linkola ei myöskään kannattanut rasismia, vaan ainoastaan ihmisten ”luontaista” taipumusta elää samankaltaistensa kanssa.

Jussila ei avaa viimeistä kommenttiaan paljoakaan, mutta se ei ole ristiriidassa rasismin kanssa, kun nykyajan äärioikeistolaiset etnonationalistit ajavat ei-valkoisten massakarkotuksia ja maahanmuuton lakkauttamista, koska uskovat että ”jokaisella kansalla on oikeus olla olemassa omassa maassa”.

Jussi K. Niemelän toimittamassa ”Linkolan perintö. Esseitä puolesta ja vastaan” (2021) kirjassa onkin äärioikeistolaisia aktivisteja, jotka kannattavat Linkolaa juuri koska hän korosti suomalaisen kansan erityislaatuisuutta ja maahanmuuttovastaisuutta. He tulkitsevat Linkolan kannattavan valkoisen suomalaisen rotupuhtautta.

Jussilan mukaan Linkola kutsui halventavasti natsien rasismia ”rotumystiikaksi”, mutta se ei vielä ole ristiriidassa rasismin kanssa, koska äärioikeistolaiset etnonationalistit eivät kannata teoriassa kansanmurhaa ja valkoista ylivaltaa, vaan ainoastaan sitä etteivät eri rodut eläisi samoissa valtioissa.

Linkola ei kuitenkaan ollut anarkisti, joka yhdistää ajatuksen pienistä hajautetuista kyläyhteisöistä edistyksellisiin ideoihin ihmisoikeuksista, vaan Jussilan mukaan Linkolalla oli hierarkkinen maailmankuva. Jussila yrittää pehmentää Linkolan hierarkkista ajattelua sillä, ettei Linkola uskonut syntyperäisiin hierarkioihin, vaan siihen että kuka tahansa voisi saavuttaa korkean aseman yhteiskunnassa. Tällainen ajattelu ei kuitenkaan ole poissuljettu konservatiiviseltakaan. Esimerkiksi italialainen uusfasistiteoreetikko Julius Evola, jota nykyäärioikeistolaiset laajasti kunnioittavat, uskoi samankaltaiseen ajatteluun kuin Linkola, sillä erotuksella, että jokainen ihmisryhmä (jopa juutalaiset!) sisältää pienen ryhmän ”aristokraattisia sieluja”, jotka voivat kohota hierarkian huipulle omilla ponnistuksillaan. Vähemmän radikaaleillakin konservatiiveilla on ajatus, että eliitti joskus pitää korvata uudella eliitillä vallankumouksen kautta¹.

Jussila voi olla hyvinkin oikeassa siitä ettei Linkola ollut ekofasismi, mutta Linkolan ajatukset ovat hyvin lähellä fasismia. Se selittää miksi äärioikeistolaiset ihailevat Linkolaa. Nykyäärioikeistossa diktatuuria ei avoimesti kannateta, vaan se nähdään juurikin ”väliaikaisena” välineenä, jolla murskata koetut viholliset, jotta ”aito” vapaus ja rauha voidaan saavuttaa.

Jussilan mukaan “Pentti Linkolalla ei ollut aikaa eikä intoa joukkoliikkeisiin, hän halusi olla herättäjä ja esimerkki” ja, että Linkola lopetti diktatuurista ja terrorismista puhumisen vuonna 1989. Jussilan mukaan Linkola perusti suojeltavaksi tarkoitettujen metsien ostamiseen keskittyvän Luontoperintösäätiön juuri, koska näki sen ainoana tapa pelastaa luonto ilman että joutuisi käyttämään väkivaltaa.

Jussilan keskeisin teesi onkin, että Linkola oli “jumalan hullu”, eli jurodivyi, eräänlainen arkityyppinen vaiettuja totuuksia puhuva kylähullu venäläisestä kansanuskosta. Jussilan luonnehdinta muistuttaa Linkolaa ihailevan fasisti Timo Hännikäisen ideaa Linkolasta osana ”kansallista mentaalihygieniaa”³. Tällöin Linkolan ajatukset ovat muuttunet irrallisiksi symboleiksi siitä mihin luonnonsuojelun olisi lopullisesti pyrittävä, mutta keinot sen saavuttamiseen voivat vaihdella. Tällöin Linkola olisi ajattelijana samassa asemassa kuin kommunismin teoreetikko Karl Marx, jota jotkut ihmiset ihailevat kapitalismin suurimpana kriitikkona, eikä niinkään ihmisenä, jonka ajatukset inspiroivat Neuvostoliiton perustamisen.

Lähteet

Robin, Corey (2011) The Reactionary Mind: Conservatism From Edmund Burke to Sarah Palin. Oxford ; New York: Oxford University Press, E-kirja, kappaleesta Conservatism and Counterrevolution, s 48-50

3 Niemelä, Jussi K. (toim.) (2021) Linkolan Perintö. Esseitä puolesta ja vastaan. 1. painos. Tampere: Kovasana kustannus, s 189‒190