Kuinka Hitler nousi valtaan

Nykyään on vallassa populaari käsitys, että 30-luvun natsit olivat joukko väkivaltaisia katuhuligaaneja, jotka huutelivat kaikille tappavansa juutalaiset. Tämän kansanomaisen myytin mukaan natsit pääsivät valtaan väkivalloin ja välittömästi passittivat juutalaiset keskitysleiriin. Tämä populaari käsitys on vaikuttanut siihen, miten monet määrittelevät äärioikeiston. Joittenkin mukaan, jos poliittinen ryhmittymä ei kerro haastattelussa haluavansa murskata syyrialaispakolaislapsen kallon pesäpallomailalla, tavoittelevan fasistista diktatuuria ja potkivan viattomia vastaantulevia soihtumarsseissaan, he eivät voi olla äärioikeistolaisia, vaan maahanmuutosta huolissaan olevia kansalaisia. Tämä käsitys on kuitenkin pahasti väärässä.

Onneksi tämän vuoden keväällä julkaistiin suomeksi Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” (alun perin julkaistu viime vuonna), joka lyhyesti korjaa väärinkäsitykset natsien valtaannoususta. Hettin kirjassa sinänsä ei ole mitään uutta, mitä viime vuoden arvioimassani Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia”  (2000) kirjassa ei olisi käsitelty. Mutta kyseisen kirjan arvio suututti joitain ihmisiä, jotka kokivat, että tein vasemmistolaista propagandana. Suurin syy tähän on se, että Burleighin kirjassa kuvataan, miten natsit käyttivät hyväkseen Itä-Euroopasta paenneita juutalaismaahanmuuttajia propagandassaan, mikä koettiin tarkoittavan, että yritin salakavalasti yhdistää perussuomalaiset natseihin. Koska tarjosin sivunumerot, joihin perustan näkemykseni, kriitikot hiljentyivät.

Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” kirjassa yhdytään Burleighin kirjan näkemyksiin, joten tulkintani ei ole mistään hatusta vedetty: Natsit olivat maahanmuuttokriitikoita, jotka yhdistivät maahanmuuttajataustaisten juutalaisten koetun muukalaisuuden sen ajan kommunistiseen terrorismiin, luoden “maahanmuuttajataustaisen kommunistijuutalaisterroristien” myytin, jolla he keräsivät keskiluokan kannatuksen. Tällainen fakta on tosiaan vähän tunnettu, koska populaarikulttuurissa on korostettu antisemitististä stereotypiaa rikkaista juutalaisista osana natsien propagandaa. Todellisuudessa tämä oli pieni osa natsien propagandaa, jonka kärki oli antikommunismi ja maahanmuuttovastaisuus.

Hettin kirjan mukaan Itä-Euroopasta pakeni 20-luvulla yli miljoona ihmistä, joista satoja tuhansia olivat juutalaisia. Suuri osa olivat talonpoikia, joilla oli kokonaan vieras kulttuuri verrattuna Saksassa syntyneisiin juutalaisiin, mikä aiheutti paljon ristiriitoja. Tilannetta pahensi se, että USA sulki omat rajansa rasistisen maahanmuuttopolitiikkansa vuoksi, luoden Euroopasta juutalaispakolaisten pullonkaulan. Natsien referoima “juutalaiskysymys” olikin enemmänkin maahanmuuttokysymys kuin salaliittoteorioihin perustuva pelko maailmaa hallitsevasta salaisesta juutalaiseliitistä.

Samankaltaisuudet nykyaikaan ovat ilmeisemmät, kun kirjailija lainaa natsien puheita ja propagandaa, jossa ei aina suoraan kiihotettu kansanryhmää vastaan, vaan käytettiin kiertoilmauksia, osoittaen että jo 30-luvulla ihmiset tiesivät juutalaisvastaisuuden olevan väärin.  Kirjan mukaan natsit pyrkivät välttämään rasistileimaa, puhumalla “itäeurooppalaisista pakolaisista” tai “Weimarin kosmopoliiteista”, kun puhuivat juutalaisista. Samalla natsit pyrkivät linkittämään juutalaisuuden kaikkeen “rappiolliseen” kuten moderniin taiteeseen, Jazz-musiikkiin ja jopa feminismiin. Kirjassa ilmeneekin, että kaikki nämä olivat natsien mukaan osa juutalaisten salajuonta, jolla tuhota “aito” saksalainen kulttuuri. Se, mitä tässä kirjassa ei mainita on se, että natsit käyttivät nimitystä “kultturibolsevismi” kuvatakseen kuvittelemaansa ilmiötä. Edellä mainittu natsien salaliittoteoria kuulostaakin todella paljon nykyisen äärioikeiston käyttämältä “kulttuurimarxisti” salaliittoteorialta.

Samalla Hetin kirjassa teoretisoidaan, että natsit olivat ensimmäinen globalisaatiovastainen liike, ennen kuin koko käsitettä edes tunnettiin. Ne taloudelliset ja poliittiset ongelmat, jotka loivat pohjan saksalaisen keskiluokan tyytymättömyyteen demokratiaan, johtuivat kapitalistisen järjestelmän maailmanlaajuisesta hegemoniasta, jota silloin haastoi vain Neuvostoliitto. Kirjailija korostaakin, että yksi komponentti natsien ideologiasta oli populistinen uskomus, että Saksa voisi eristäytyä muusta maailmasta, muuttuen omavaraiseksi. Kuitenkin jo 20-luvulla monet saksalaiset ekomonistit ja poliitikot tiesivät, ettei mikään omavarainen ja suljettu kapitalismi tule koskaan toimimaan, vaan jos Saksa haluaa menestyä kansakuntana, sen on liityttävä kansainväliseen järjestelmään, jota Iso-Britannia ja globaaliksi mahdiksi nouseva USA olivat rakentamassa.

Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” käsitteleekin, mitkä olosuhteet loivat pohjan natsien suosiolle ja miten käytännössä he nousivat valtaan. Toisin kuin Burlegh, Hett syyttää selkeästi saksalaista oikeistoa natsien valtaannoususta. Kirjan mukaan saksalainen oikeisto oli syvässä uskottavuuskriisissä, mutta samalla haluton muodostamaan hallituksen sosiaalidemokraattien kanssa, jotka tarjosivat maltillista versiota sosialismista. Tässä on muistutettava, että 20-30-luvun saksalainen oikeisto koostui pääosin aatelistaustaisista konservatiiveista, eikä liberaaleista, jotka olivat lähes merkityksetön vähemmistö. Oikeastaan kirjan mukaan Saksassa eniten demokraattista järjestelmää kannattivat sosiaalidemokraatit, eikä oikeisto.

Kirjailijan mukaan tämän poliittisen asetelman takia 20-30-luvulla vain natisen ja kommunistien suosio kasvoi, mikä vei saksalaisen oikeiston valitsemaan mieluummin natsit hallituskumppaniksi kuin vasemmiston. Vaikka kirjailijan mukaan aikalaiset tiesivät natsien olevan äärirasistisia sekopäitä, he ajattelivat, että natsien antikommunismi edistäisi saksalaisten suuryritysten ja armeijan yhteiskunnallista asemaa. Kirjailija osoittaakin, ettei oikeiston ollut pakko valita natsien ja kommunistien välillä, kuten yleisesti luullaan, vaan se olisi voinut tehdä koalition sosiaalidemokraattien kanssa, mutta valitsi toisin. Syy tähän on, että konservatiivinen oikeisto koki, että se oli antanut jo ”liikaa” myönnytyksiä sosiaalidemokraateille, joten jos Saksa halutaan säilyttää ”sivistyneenä” valtiona, jossa työläiset tietävät paikkansa ja aateliset saavat nauttia taloudellisesta vallasta, natsit ovat paras valinta.

Kirjan teesi onkin, että Saksan radikalisoituminen fasismiin ei johtunut niinkään rasismista, vaan keskiluokan ja oikeiston irrationaalisesta halusta irtautua kapitalistisesta järjestelmästä, luopumatta kapitalismista, jota sitten saksalainen taloudellinen ja poliittinen eliitti luuli onnistuvansa manipuloida omien etujensa ajamiseen.Tämä on muistettava, koska samaan aikaan USA oli hyvin rasistinen valtio, mutta siellä paikalliset fasistit eivät koskaan saaneet valtaa. Ihminen tarvitsee vähän enemmän motiiveja luopua demokratiasta kuin vain vähemmistöjen vihaaminen.

Saksalainen fasismi

Kirjailija melkein yhtyy historioitsija Roger Griffiniin, joka totesi fasismin olevan eräänlainen mielisairaus, joka ei perustu mihinkään rationaaliseen ajatteluun, vaan nihilistiseen ahdistukseen, jossa oman pahan olon kuvitellut kohteet halutaan tuhota. Hett noteeraa esimerkiksi sen, että Hitler aina kertoi kaikille, jotka halusivat kuulla, mitä hän aikoisi tehdä päästyään valtaan, mutta samaan aikaan mies valehteli jatkuvasti.

Kirjan mukaan esimerkiksi vaikka Hitler sanoi pariinkin kertaan vihaavansa demokratiaa ja liberalismia, hän myöskin julisti sitoutuvansa demokratiaan ja sen liberaaleihin arvioihin, kuten sananvapauteen ja kokoontumisvapauteen. Tämä paradoksi loikin mielikuvan, että Hitler ei ollut tosissaan, kun hän sanoi haluavansa kumota demokratian ja tappavan kaikki juutalaiset, kommunistit, homot, feministit, liberaalit, pasifistit ja romanit. Monet ajattelivat, että koska Hitler valehteli paljon ja joskus kumosi itsensä samoissa puheissa, hänen oli oltava opportunistinen populisti, joka olisi helposti manipuloitavissa suuryritysten ja armeijan toimesta. Kuitenkin Hitlerin jatkuva valehtelu ja ristiriitaisuus oli tarkkaan harkittua ja hän tiesi, mitä oli tekemässä. Hitlerin valtaannousu johtuikin osittain oikeiston omasta autoritaarisuudesta sekä natsien aliarvioinnista.

Kirjan mukaan Hitler myöskin pyrki antamaan itsestään kuvan maltillisena nationalistisena johtajana, joka hillitsee omien SA-taistelujoukkonen vallankumouksellista väkivaltaa. Hitler jatkuvasti vihjaili päättäjille, että jos häntä ei päästetä hallitukseen, ehkä SA-joukot laajentavat väkivaltaisuutaan muihinkin kuin kommunisteihin, eikä hän voi tehdä mitään heidän hillitsemiseen. Ehkä jopa sisällissota on mahdollista SA-joukkojen ja kommunistien välillä. Oikeisto panikin muistiin tämän uhkauksen ja armeija suunnitteli, mitä tekisi, jos tällaiseen tilanteeseen päästäisiin.

Nykyään voi huomata vähän samanlaista Suomessa, jossa välillä perussuomalaisten jäsenet paljastuvat osallistuneensa väkivaltaisen äärioikeistolaisten ryhmittymien tilaisuuksissa tai uhannen Facebookissa demokratian kumoamisella. Laitaoikeistolla on aina yhteyksiä radikaaleimpiin ryhmiin, vaikkakin olisivatkin ideologisesti erimielisiä.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Hettin tapa kuvata 20-30-luvun Saksaa samalla tavalla kuin nykyään globaalin etelän valtioita: eli etnisten, taloudellisten, maantieteellisten ja uskonnollisten linjojen mukaan. Esimerkiksi kirjailija analysoi, miten saksalainen luterilaisuus oli taipuvainen autoritaarisuuteen, koska protestantit uskoivat ihmisluonnon olevan läpeensä mätä, jonka hillitsemiseen tarvittiin vahva valtio. Tämä uskonnollinen oppi olikin joissain protestanteissa niin vahva, että mikä tahansa ihmisten vapautta lisäävä toimi, kuten lakko-oikeus, lyhyemmät työajat ja abortti olivat sama kuin julistaisi sodan itse Jumalaa vastaan. Natseja kannattivat enemmän luterilaiset kuin katolilaiset.

Hettin pointti on mielenkiintoinen, koska se selittää, miksi katolisissa maissa, kuten Italiassa, Brasiliassa, Argentinassa, Espanjassa ja Portugalissa fasismi ei viety yhtä pitkälle kuin Natsi-Saksassa. Ennen ajattelin hieman rasistisesti, että edellä mainittujen väestö on vain kulttuurisesti liian laiskoja toteuttaakseen tiukkaan kuriin perustuvan totalitaristisen diktatuurin. Mutta voi hyvinkin olla, että katolilaisuuden usko kaikkien ihmisten mahdolliseen sellulliseen pelastukseen, anteeksiannon kautta, loikin kulttuurin, jossa valtiota ei nähty yhtä tarpeellisena takakseen ihmisten kurinalaisuutta. Se selittäisi myöskin, miksi katolilaisessa Espanjassa, Italiassa ja puolet Ranskasta esiintyi niin vahvoja anarkistisia massaliikkeita Toiseen maailmansotaan asti, mutta  myöskin, miksi Brasilian nykyinen äärioikeisto kootuu suurimmaksi osaksi uusherännäisistä, eikä katolilaisista.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on, että toisin kuin Burleighin kirjassa, tässä tarkemmat lähdeviitteet ei ole laitettu tekstiin, vaan kirjan loppuun. Tämä toki on populaarimpi teos, mutta jotkut sen väitteet voivat kärsiä uskottavuutta, kun lukija ei voi heti tietää, mistä niitä voi lukea. Jos haluaakin tieteellisemmän otteen samoista havainnoista, suosittelen Burleghin yli 800-sivuista tiiliskiveä.

Toinen ongelma on kirjailijan vihjailu, että kansallissosialismi on ikään kuin Saksan armeijan propagandan luomus. Kirjailijan mukaan Saksan armeija uskoi, että ensimmäinen maailmansota hävittiin, koska kansaa ei mobilisoitu täysin sotaan, joten oli luotava ideologia, jolla ihmiset saataisiin kannattamaan sotaa fanaattisesti loppuun asti. Hitler ja moni muukin johtava natsi olikin Ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, joten he aivan varmasti saivat vaikutteita näistä ajatuksista, mutta kirjailija melkein vihjaa, että armeija olisi tietoisesti rakentanut kansallissosialismin.

Tämä Hettin näkemys on kuitenkin suorassa ristiriidassa kirjan vihjailujen kanssa, että kansallissosialismi on irrationaalisuuteen perustuva ideologia, ikään kuin mielisairaus. Joko kansallissosialismi on tietoisesti rakennettu ideologia tai sitten se on tiettyjen olosuhteitten luoma joukkopsykoosi. Myötämielisen tulkinnan mukaan Hett on sitä mieltä, että totuus on siinä välissä, eli natsit imivät armeijalta ideologisia vaikutteita, mutta he olivat alusta asti sairaita hyypiöitä, jotka omalla häikäilemättömyydellään ja oikeiston myötävaikutuksella saivat ainutlaatuisen tilaisuuden toteuttaa barbarisminsa teollisessa mittakaavassa. Jaan enemmänkin näkemyksen, että fasismi on oikeistolaisen eliitin propagandan tahaton sivuvaikutus.

Yhteenveto

Benjamin Carter Hettin “Demokratian kuolema: kuinka Hitler nousi valtaan” on loistava ja vetävästi kirjoitettu kirja, joka osoittaa, miten todellisuudessa faismi pääsee valtaan: hitaasti, hiipimällä, radikalisoimalla keskiluokan ja oikeiston propagandallaan, kunnes se pääsee demokraattisesti vaaleissa valtaan oikeistolaisessa koalitiossa, jolle on tärkeämpi ajaa osakkeenomistajien ja sotateollisuuden etua kuin kansan. Kuitenkin oikeiston virhe oli luulla, että he voisivat hallita äärirasistisia fanaatikkoja, mikä aiheuttikin maailmanhistorian hirvittävimmän kansanmurhan ja suursodan. On meidän tehtävä ottaa oppia historiasta ja estää sen toistumisen.