Kesäkuun lopussa oikeustieteen tohtori Jarkko Tontti herätti pientä kohua julkaistuaan Verkkouutisissa kirja-arvion Lauri Hokkasen ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö” (2021) kirjasta. Arviossa Tontti muun muassa totesi:
“Valitettavasti Hokkasen teos ei ole pelkästään historiallisesti kiinnostava. Muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen vasemmistolaisuus on jälleen nousussa. Tampereelta löytyy kommunistiksi julistautunut kansanedustaja. Vihreät ja sosialidemokraatit ovat astuneet pitkän harppauksen vasemmalle. Brändiä on taidolla hiottu, ja väripaletti on laajentunut punavihreäksi, jolla saadaan houkuteltua mukaan muitakin kuin perinnepunaisia.”
Mikä antaa ymmärtää, että vihreät ja sosiaalidemokraatit ovat vain naamioituneita taistolaisia tai, että vasemmistolaisuus on yhtä kuin kommunismi.
Sattumalta olen käsitellyt blogissani taistolaisia, maolaisia ja hiljattain sain päätökseen Katariina Bleckert-Lehdon tänä vuonna julkaistun tietokirjan “Tulisielut. Tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschika Fischeristä”. Bleckert-Lehton kirja kertoo kolmen edellä mainitun saksalaisen vasemmistovaikuttajan elämäkertojen kautta 1960-1970-lukujen saksalaisen uusvasemmistolaisuuden ideologisen historian. Vaikka minulle on selvää, ettei Tontti tiedä mistä puhuu, hänen kirjoituksensa on hyvä esimerkki siitä, miten vähän nykyvasemmiston ideologista historiaa tunnetaan. Tulisielut on hyvä paikka aloittaa.
Bleckert-Lehdon mukaan vuonna 1968 syntyi antiautoritaarinen marxismi, jonka mukaan todellisuuden muuttaminen vallankumouksen kautta oli hylättävä ja sen sijaan pyrittävä sopeutumaan nykymaailmaan ja sen käytännön rajoitteisiin. Tämä oli vain yksi uusvasemmiston haara, joka alkoi muotoutua reaalisosialismin tuottamasta pettymyksestä. Tämä antiautoritaarinen marxismi alkoi hylätä kaikki kommunismin dogmit ja omaksua eri ideologioitten hyväksi koettuja ideoita. Tästä ideologisesta keitoksesta kehittyikin lopulta punavihreä liike, joka on sekoitus anarkistisia, sosialistisia ja vihreitä ideoita.
Kirjailijan mukaan menestynein punavihreä ryhmittymä oli Joschka Fischerin vihreät, jotka hylkäsivät kaikki mahdolliset ideologiset dogmit, pyrkiäkseen puoluepolitiikan kautta ajaman demokratian, ihmisoikeuksien ja luonnonsuojelun lisäämistä Saksassa.
Bleckert-Lehton mukaan vihreät aktivistit, erityisesti Fisher toteuttivat mallikelpoisesti antiautoritaarisen marxisti Rudi Dutschken kaavaileman “pitkän marssin instituutioitten läpi”, jonka mukaan yhteiskuntaa voitaisiin muuttaa sisältäpäin hyväksikäyttäen sen rakenteita.
Sivuhuomiona nykyinen äärioikeisto kutsuu tällaista kehitystä ”kulttuurimarxismiksi”, joka heidän mukaansa on kommunistien salaliitto, jolla hallita maailmaa. Uskomuksen mukaan kommunistit tajusivat, ettei väkivaltaista vallankumousta saada aikaan länsimaissa, joten he joukolla soluttautuivat strategisiin instituutioihin kuten mediaan ja yliopistoihin ja alkoivat murentaa länsimaista kulttuuria uskottelemalla muita, että vähemmistöjä ja naisia pitäisi kohdella inhimillisesti. Mutta kun Dutschke oli demokratiaa kannattava kommunisti, joka pakeni Itä-Saksasta länteen ja Fischer ei koskaan ollut kommunisti, äärioikeiston salaliittoteoria osoittautuu kaikin puolin valheelliseksi myytiksi.
Palaten Tonttin käsitykseen nykyvasemmistosta taistolaisten perinteitä jatkavana, se muistuttaa etäisesti äärioikeiston kulttuurimarxismi -salaliittoteoriaa, koska molemmat jakavat ajatuksen, että nykyinen punavihreä vasemmisto vain teeskentelee kannattavansa ihmisoikeuksia ja luontoa. Myytin mukaan näitten kivojen asioitten takana piilee halu lähettää ihmisiä keskitysleireihin ja perustaa kommunistinen diktatuuri. Mikä minusta osoittaa, ettei äärioikeistolla ja Tontilla ole oikeita argumentteja, joilla vastustaa punavihreitten poliittista ohjelmaa.
Lukiessa Bleckert-Lehton kirjaa, näkee että uusvasemmiston tavoitteet olivat alussa demokratian ja ihmisoikeuksien lisääminen ei kumoaminen. Mutta koko 1960-1970-lukujen aikana kaksi uusvasemmiston haaraa taistelivat hegemoniasta: reformistit ja vallankumoukselliset. Suomessa maolaiset ja taistolaiset edustivat vallankumouksellisia, kun taas samoihin aikoihin syntyvät punavihreät reformisteja. Lopulta kirjailijan mukaan Ulrike Meinhofin ja Andreas Baaderin suoran toiminnan vallankumoustaktiikka oli epäonnistunut ja Joschka Fischerin pitkä marssi instituutioitten läpi onnistunut. Nykyinen punavihreä vasemmisto edustaakin reformistista linjaa, eikä kryptotaistolaisuutta. Vahvistuksen tästä saa ihan lukemalla Sirpa Puhakkan ”Vasemmistoliiton synty” (2015) ja Sari Aalto ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) kirjat.
Bleckert-Lehdon ote kirjassaan on ymmärtäväinen, joskus jopa sympatisoiva uusvasemmistolaisten motiiveja kohtaan. Mutta purkaessaan syvällisesti kirjan kolmen eri vaikuttajan ajatuksia, paljastuu ideologisia umpikujia tai joustamattomuutta, jota voitaisiin kutsua fanaattisuudeksi tai dogmatismiksi. Kirjailija paljastaakin tällaiset rakenteet, arvostelematta siihen uskovia. Kuitenkin Bleckert-Lehto ei puolusta Punaisen armeijakunnan tekoja tai ylipäätänsä muita kirjassa kuvattuja väkivallan tekoja. Näin hänen kirjansa on todella mielenkiintoinen sukellus vasemmistoterroristin mieleen, jossa aidosti lukija voi samaistua tämän motiiveihin. Tällaista ääripolitiikan aatehistoriallista analyysia en ole ennen tavannutkaan. Yleensä jopa neutraali terrorismia käsittelevä kirjallisuus pyrkii varmistamaan tietyn moraalisen paheksunnan ilmapiirin terroristien ideologiaa ja tekoja kohtaan.
Mutta miksi ylipäätänsä uusvasemmistolaisuus syntyi? Bleckert-Lehdon mukaan Toista maailmasotaa kokenut sukupolvi Saksassa oli traumatisoitunut 1900-luvun mullistusten takia ja kaipasivat pysyvyyttä. Ihanne oli elämää kehdosta hautaan pienessä kylässä, jossa on vain yksi tie, joka vie kirkkoon ja supermarkettiin. Vanhempi sukupolvi oli tyytyväinen, jos sai elää keskiluokkaista elämäänsä tällaisissa pienissä kylissä tietämättä yhtään mitään ulkomaailmasta. Kuitenkin sodanjälkeinen sukupolvi ei enää jakanut tätä ihannetta. Vauraassa ja liberaalissa Länsi-Saksassa kasvaneet nuoret alkoivat kaivata elämästään enemmän. He kokivatkin vanhempien kyläidyllin elämän rajoittavaksi ja tukahduttavaksi. Siitä huolimatta, että länsi-Saksa oli vapaampi kuin Berliinin muurin toisella puolella oleva itä-Saksa, länsi-Saksa oli kuitenkin konservatiivinen. Rajoituksia oli niin kulttuurissa kuin lainsäädännössäkin, kuten rajoituksia hiusten pituudelle, pukeutumiselle, meikkaamiselle, musiikin kuuntelulle kuin seksuaalisuudelle. Nuoret alkoivatkin sekä etsimään vaihtoehtoisia elämäntapoja ja kapinoimaan vanhempien konformismia ja heidän ulkopoliittista välinpitämättömyyttänsä vastaan. Koska länsi-Saksa rakentui liberalismin pohjalle, nuorten protestit sallittiin ja hitaasti viimeisetkin konservatismin rajoitukset alettiin poistaa.
Mielestäni tämä on klassinen esimerkki siitä, miten taloudelliset olosuhteet muokkaavat ihmisten tarpeita. Vaikka länsimaissa saatiin luotua toimiva sekatalous, joka tuotti ennennäkemätöntä vaurautta ja näin ohitti kommunistisen järjestelmän[1], uusi sukupolvi sai vaurauden kautta eräänlaisen henkisen hengähdystauon, jossa miettiä muitakin tarpeita kuin elonjääminen. Tällöin syntyivät identiteettiin liittyvät kysymykset, jotka tänäkin päivänä vaikuttavat politiikkaan.
Kirjailijan mukaan ilmapiiri oli 1960-luvun Saksassa sen verran vapaa, että ensimmäistä kertaa historiassa nuoret uskalsivat ilmaista mielipiteensä julkisesti, jolloin se aiheutti kulttuurisokin vanhemmissa, jotka olivat kasvaneet hyvin hierarkkisessa ja nykystandardeissa autoritaarisessa kulttuurissa. Sokki ajoikin valtion ja median hyökkäämään nuoria kapinallisia vastaan haukkumalla heitä kommunisteiksi. Bleckert-Lehdon mukaan vanhempi sukupolvi eli piiritysmentaliteetissa, jossa vallitsevan järjestelmän kritiikki oli sama kuin antaisi myöten totalitaristiselle kommunistijärjestelmälle, joka oli vain yhden muurin takana. Mutta sen sijaan, että nuoret olisivat kaikonneet leimaa, he omaksuivat sen ärsyttääkseen. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Meinhofista tuli sosialisti, koska hän halusi rauhan säilyvän ja eniten sitä kannattivat huolta puoluekentän ulkopuolella toimivat vasemmistolaiset. Monet nuoret ryhtyivät sosialistiksi tämän vuoksi. Ei jostain piilevästä halusta alistaa muita ihmisiä. Sama trendi jatkuu nykyäänkin. Esimerkiksi minuakin on kutsuttu ”täyskommarihomoksi” pelkästään koska kirjoitin raportin Valtioneuvostolle äärioikeistolaisten väkivaltafantasioista erilaisissa nettifoorumeissa.
Bleckert-Lehdon toteaakin, että jos liike tai ryhmä ei saa miltään vaikutusvaltaiselta taholta tukea, se voi osaltaan saada tämän liikkeen/ryhmän kääntämään selkänsä järjestelmälle, jolloin terrorismiinkin voidaan tarttua. Kirjailija siteeraa Klaus Hartungingia, jonka mielestä opiskelijaliikkeen irrottautuminen uhriroolista, aktiiviseksi osapuoleksi yhteiskunnan muuttamisessa merkitsi sen loppua vuonna 1969. Liike hajosi pieniin ortodoksimarxilaisiin ryhmiin, jotka alkoivat kokea kaiken antiautoritarismin porvarillisena hapatuksena. Taistolaiset todennäköisesti kehittyivät samalla tavalla täällä Suomessa.
Bleckert-Lehdon mukaan Ulrike Meinhof aloitti terroristisen toiminnan, koska halusi saada painostettua sillä vasemmistointellektuellit ajamaan vasemmistolaista politiikkaa innokkaammin kuin siihen aikaan olivat ajamassa. Hänen mielestään vasemmistointellektuellit olivat vakiintuneet liikaa porvarilliseen ympäristöön, eivätkä enää uskaltaneet viedä politiikkaa sen lain sallimiin rajoihin tai sitä yli. Samalla hän uskoi terroristisen toiminnan innoittavan työväestön kapinoimaan ja tukemaan aseellisesti intellektuelleja. Meinhof uskoikin vanhaan leniniläiseen uskomukseen ”ristiriitojen kohottamisesta”, jossa provosoimalla valtion autoritaarisemmaksi, järjestelmän ”mädättäneisyys” paljastuisi kansalle.
Uusvasemmistossa tapahtuikin eräänlainen luonnonvalinnan karsimisjärjestelmä, jossa autoritaarinen vasemmisto ajautui umpikujaan. Samoihin aikoihin antiautoritaarisempi ja ei-niin-dogmaattinen vasemmisto jatkoi tähän päivään saakka. Nykyinen aikakautemme, jossa “ideologisuus” on kirosana, juontuukin 1900-luvun traumoista. Jos vertaakin nykyisen punavihreän vasemmiston epämääräistä ideologiaa 1960-luvun uusvasemmistolaisten selkeään sitoutumiseen Marxin, Trotskin ja Luxemburgin ajatuksiin, näkee selkeän eron.
Mutta Tonttin artikkelissa saa kuvan, ettei taistolaisuus olekaan ideologia, vaan Max Webberin ideaalityyppi, joka ilmenee eri aikakausissa eri tavalla. Tontti kirjoittaa: “Vuonna 2015 tutkittiin Tampereen yliopiston opiskelijoiden puoluekantoja, ja tulokset tuoksahtavat kovasti 1970-luvulta. Esimerkiksi journalismin opiskelijoista lähes puolet kannattaa vihreitä, kolmasosa vasemmistoliittoa. Tämä näkyy erityisesti Helsingin Sanomien sivuilla joka ikinen päivä”. Tontti ei avaa, miten 1970-luku ilmenee opiskelijoissa ja Helsingin sanomien kulttuurisivuilla, muuten kuin että näissä paikoissa kannatetaan punavihreitä arvoja.
Ideaalityyppi tarkoittaa huokoista ideoitten kokoelmaa, joka muodostaa käsitteitä ja ideologioita. Webberin mukaan esimerkiksi ”markkinatalous” on ideaalityyppi, koska vain abstraktissa on olemassa täsmällinen määritelmä käsitteestä, mutta reaalimaailmassa on olemassa lukuisia erilaisia markkinatalouksia, mutta me silti tunnistamme, tai lainaten Tonttia, intuitiivisesti aistimme ”tuoksun” perusteella ne markkinatalouksiksi[2]. Ideologioitten osalta fasismi on todettu olevan ideaalityyppi[3]. Joten voisihan taistolaisuus olla sellainen. Tällöin Tontti näkee punavihreässä retoriikassa kokoelman ideoita, jotka ovat yhteisiä taistolaisuudelle. Tontti antaakin esimerkin artikkelissaan todetessa:
”Yksi 1970-luvulta 2000-luvulla periytynyt vasemmistopuheen tapa on vastustajien leimaaminen fasisteiksi ja natseiksi. Se oli pitkään vakiintunut osa Neuvostoliiton ulkopoliittista retoriikkaa, ja suomalainen laitavasemmisto omaksui sen kritiikittä. Ja kas, kuin 1970-luvun edeltäjiensä tiedotteita kopioiden Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2012 Vasemmistoliiton Li Andersson ja Dan Koivulaakso kirjoittivat äärioikeiston ja fasismin kitkemisen vaativan kapitalismin rajoittamista. Se oli vasta alkua. Viime vuosina vihervasemmisto on koko ajan kiihtyvään tahtiin nähneet fasisteja ja natseja joka puolella.”
Tällöin fasismin vastustus ja halu rajoittaa kapitalismia ovat ideoita, jotka muodostaisivat Tonttin mielessä taistolaisuuden ideaalityypin. Vaikka mielestäni ideaalityyppi on pätevä teoria selittämään ideologioitten epämääräisyyttä reaalimaailmassa, niin fasisteja on oikeasti olemassa melko avoimesti, kuten entinen perussuomalainen ja Suomen Sisun aktivisti Toni Jalonen. Samalla SUPO on todennut tänä vuonna äärioikeiston olevan yksi suurimmista suomalaisista turvallisuusuhista ja yleisesti fasistiseksi ja jopa kansallissosialistiseksi pidetty Sinimustaliike kerää kannattakortteja päästääkseen puoleeksi.
Mitä tulee kapitalismin rajoittamiseen, Anderssonin ja Koivulaakson näkemys, että “Euroopan talouskriisi on luonut pohjaa sekä radikaalin oikeistopopulismin että muun äärioikeiston esiintulolle. Äärioikeiston toiminta on paitsi turvallisuusuhka myös osoitus laajemmasta poliittisesta umpikujasta. Kriisin ratkaisemiseksi tarvitaan kapitalismin rajoittamista ja hyvinvointipolitiikkaa.” ei ole erityisen kommunistinen ajatus. Kommunistihan eivät halua rajoittaa kapitalismia, vaan kumota sen.
On aika yleistä tietoa, että fasismi nousi Eurooppaan valtaan osittain 1930-luvun laman vuoksi ja, että Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen radikalismi väheni merkittävästi länsimaissa taloudellisen nousun vuoksi. Punainen armeijakunnan terrorismi olikin yritys saada kansa “heräämään” kulutuskeskeisestä yhteiskunnasta. Heidän taktiikkansa ei toiminut, koska ihmeillä meni hyvin. Tällöin on loogista päättyä siihen johtopäätökseen, että kapitalismin rajoittaminen turvaamalla työläisten oikeuksia ja luomalla hyvinvointivaltion, fasismin ja muunkin poliittisen radikalismin saadaan vähennettyä. Se onko, tämä päättelyketju objektiivisesti totta on sitten eri kysymys. Mutta Tontti ei keskity siihen ovatko Andersson ja Koivulaakso oikeassa, vaan siihen, että hänen mielestään he kuulostavat taistolaisilta. Minusta tämä osoittaa miten vähän Tontti on perehtynyt vastustamaansa asiaan ja yleisesti Euroopan 1900-luvun historiaan. Tämä tietämättömyys saakin hänet näkemään taistolaisia siellä, missä heitä ei ole ja samaan aikaan vähättelemään aika empiirisesti olemassa olevia fasisteja. Esimerkiksi uusnatsi yritti puukottaa Anderssonin ja Koivulaakson pari viikkoa ennen kuin julkaisivat mielipidekirjoituksen äärioikeiston vaaroista ja kapitalismin rajoittamisesta.
Vaikka taistolaiset ja yleisesti heidän Marxismi-leninistinen ideologiansa on äärimmäisen marginaalinen nyky-Suomessa, silti on olemassa Tonttin kaltaisia ihmisiä, joita kommunismin aave yhä saa tulkitsemaan kaiken vallitsevaa järjestelmää kritisoivan kommunismiksi ja jopa taistolaisuudeksi. Kuten vuonna 2011 Hanna Nikkanen totesi Ylioppilaslehdessä kommentoidessa itseensä kohdistuneita taistolaisyytöksiä “Jokaiseen sukupolveen mahtuu jääränsä, jotka hukuttavaan kaunaansa takertuessaan yrittävät riuhtoa viattomia sivullisia mukaansa uppeluksiin. Heidän miellyttämiseensä ei kenenkään nuoremman kannata tuhlata aikaansa. Luonnollinen poistuma on kärsivällisen nuoren paras ystävä.”
[1] Judt, Tony. (2010). Postwar: a history of Europe since 1945, Vintage, s 325‒329
[2] Bürger, T. (1976) Max Weber’s theory of concept formation: history, laws, and ideal types. Durham (N.C.): Duke University Press, s 120‒122, 128, 131‒132
[3] Griffin, Roger (1991) The Nature of Fascism, Routledge, London, s 18
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 