Monet sanovat, että voittajat kirjoittavat historian. Mutta nykyään häviäjien historian dokumentoiminen on noussut muotiin. Suurin osa genren kirjoista käsittelee nykyperspektiivistä “hyviä” ihmisiä, jotka omalla aikakaudellaan koettiin pahoiksi. Esimerkkinä orjat, alkuperäiskansat, naiset, seksuaalivähemmistöt, merirosvot ja kapinoivat työläiset. Mutta historioitsija Nicholas Stargardt on rohkeampi ja kirjoitti vuonna 2013 toisesta maailmansodasta tavallisten saksalaisten siviilien ja sotilaitten näkökulmasta kirjassaan ”Saksalainen sota. Kansakunta aseissa 1939-45” (oma suomennos). Stargard ei ole Natsi-Saksan puolustaja, vaan kirja tarkastelee diktatuurin tuhoamissodan aikana eläneitten saksalaisten elämää neutraalista näkökulmasta.
Stargard varmistaa, että lukija tietää kirjan lähtökohdat käsittelemällä välittömästi sitä, miten liittoutuneitten pommitettua saksalaisia kaupunkeja, saksalaiset ilmaisivat kirjeissä, päiväkirjoissa ja natsien kotirintamaraporteissaan pommitusten olevan ”kosto sille, mitä teemme juutalaisille”. Vaikka Natsi-Saksa ei sodan aikana myöntänyt avoimesti pyrkivänsä hävittää juutalaiset planeetalta, kirjailijan mukaan huhuja niistä oli levinnyt laajalle.
Stargard koukuttaakin lukijan käsittelemällä ensimmäisillä sivuillaan, miten Natsi-Saksa ei ollut yhtä totaalinen diktatuuri kuin Neuvostoliitto, vaan tavallisilla saksalaisilla oli kotinsa neljän seinän sisällä vapautta ilmaista itseään kirjeissä. Näin itärintaman kertomukset juutalaisten järjestelmällisestä tuhoamisesta alkoivat valua pieninä puroina kotirintamalle, muuttuen epäviralliseksi, mutta yleisesti hyväksytyksi tiedoksi. Se, mitä tavalliset saksalaiset eivät tienneet, oli holokaustin mittakaava ja miten juutalaisia tapettiin, mutta he tiesivät että natsit pyrkivät tuhomaan juutalaisia. Kirjassa nostetaan esimerkkinä se, että sodan aikana saksalaisilla lapsilla oli tapana leikkiä, että heidän säännöstelysaippuansa oli tehty juutalaisista. Stargard onnistuukin parilla sivulla samaan aikaan näyttämään sekä natsien pahuuden, että tavallisten saksalaisten oloja kotirintamassa.
Stargard kirja koostuu sekä laajan perspektiivin analyyseistä tavallisten saksalaisten elämästä, että mikrohistoriallisista kuvauksista muutaman yksilön elämästä sodan alusta loppuun saakka. Näin lukija pääsee sekä oppimaan Natsi-Saksan arjesta, että tuntemaan mitä saksalaiset tunsivat sodan eri vaiheissa. Piirtyvä kuva on monimutkainen ja paikoin jopa myötätuntoa herättävää, kaunistelematta kuitenkaan tosiasioita.
Stargard avaa hyvin, että natsien diktatuuri pyrki aktiivisesti miellyttämään tavallisia saksalaisia, kohdistamalla repressionsa pääosin vasemmistoon ja juutalaisiin. Toisin kuin Neuvostoliitossa, natsit olivat nousseet valtaan demokraattisesti liittoutumalla oikeiston ja taloudellisen eliitin kanssa. Tämä liittouma hillitsikin Hitlerin ja fanaattisempien natsien halua hävittää Saksasta kaikki heidän kanssaan eri mieltä olevat. Saksan eliitti sallikin natsien murskata vasemmisto ja juutalaiset, mutta ei esimerkiksi kirkkoa. Natsit pyrkivät saamaan kansan tuen omimalla kaikki vasemmiston hallussa olevat instituutiot, kuten työläiskerhot ja ammattiliitot, synnyttämällä Natsi-Saksan diktatuurin hallitseman natsikansalaisjärjestöjen verkoston. Itsenäisyyttä ei tavallisilla saksalaisilla ollut, mutta paljon virkistysmahdollisuuksia ja siedettävät työolot, jotka kuitenkin olivat sopusoinnussa saksalaisten pääomasijoittajien toiveitten kanssa.
Tällä talouseliittiä suosivalla strategialla natsit loivat fasistisen diktatuurin, jossa kunnioitettiin paremmin yksilöoikeuksia kuin Neuvostoliitossa. Tämän vuoksi liberaalit, kuten Ludwig von Mises, tuki natseja, koska uskoi heidän olevan ”ainoa” puolustus kommunismia vastaan.
Stargard mukaan suurin osa saksalaisista tukikin natseja ei niinkään koska vihasivat juutalaisia, vaan koska uskoivat näitten parhaiten puolustavan saksalaisia konservatiivisia arvoja kommunismilta. Natsit. olivatkin jonkin verran riippuvaisia yleisestä mielipiteestä, jonka vuoksi he pyrkivät salaamaan keskitysleirit ja vammaisten pakkoeutanasiat. Natsipropagandassa kuitenkin jatkuvasti vihjailtiin, että juutalaisia oltiin tappamassa, sanomalla että juutalainen rotu ”tuhoutuu” sodassa, jos se jatkaa natsien haastamista.
Kirjailijan mukaan natsit joutuivatkin jatkuvasti tasapainottelemaan ideologisten impulssiensa ja yleisen mielipiteensä kanssa. Kirjailijan mukaan vasta itärintamalla natsit pääsivätkin toteuttamaan villeimpiä visioitaan, jotka maksoivat miljoonien viattomien ihmisten hengen.
Mielenkiintoisinta koko kirjassa on se miten natsit myivät sodan omalle kansalle? Sitä ei tehty totuudella, vaan massiivisella propagandakampanjalla, jossa hyväksikäytettiin kahta elementtiä: rasismia ja ensimmäisen maailmansodan traumoja. Natsit eivät kehystäneet Toista maailmansotaa rasistisena imperialistisena valloitussotana, jossa vahvin tuhoaa heikon, vaan itsepuolustuksena maailmanlaajuista juutalaista salaliittoa vastaan, joka melkein tuhosi Saksan ensimmäisessä maailmansodassa. Miljoonat saksalaiset kokivatkin Toisen maailmansodan viimeiseksi mahdollisuudekseen turvata saksalaisten asema Euroopassa ennen kuin ympäröivät valtiot tuhoavat ja kolonisoivat sen. Saksalaiset uskoivat yleisesti, että he ovat vihamielisten valtioitten ympäröiminä ja jos näitä vihollisia ei lyödä lopullisesti, uusia sotia naapurivaltioitten kanssa tulee syttymään jatkuvasti. Natsit kehystivätkin itsensä tällaisen totaalisen ja ”viimeisen” sodan toteuttajiksi. Kirjassa siteerataan sotilaitten kirjeitä, joissa nämä kertovat taistelevansa jotta lapsiensa ei aikuistuttuaan tarvitsisi lähteä enää koskaan sotaan.
Erityisesti tavalliset saksalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa, jonka imperialistiset ja murhanhimoiset pyrkimykset olivat tunnettuja. Natsit yhdistivätkin nämä pelot juutalaisvastaisuuteen, kehystämällä sekä länsimaat, että Neuvostoliiton verenhimoisten juutalaisten hallitsemiksi hirmuhallinnoiksi, jotka pyrkivät orjuuttamaan saksalaiset. Jotta ensimmäisen maailmansodan häviön kaaos ja tuho eivät toistuisi uudelleen, olisi tuhottava tai häädettävä juutalaiset Euroopasta, jos ei koko maailmasta.
Natsit aloittivatkin sodan puolalaisena valehyökkäyksenä Saksaan. Valehyökkäys oli Stargardin kuvauksen mukaan monimutkaisempi kuin Mainilan laukaukset. SS-upseerit pukeutuivat puolalaisiksi sotilaiksi ja hyökkäsivät omaan varuskuntaansa. Vaikka kirjailijan mukaan kuka tahansa karttaa katsova pystyisi huomaan, etteivät puolalaiset pääsisi mitenkään niin syvälle Saksan rajojen sisään huomaamatta. Nykyaikana voidaankin sanoa Toisen maailmansodan ja holokaustin alkaneen valeuutisesta.
Nykynatsit uskovatkin samaan aikaan, että Toinen maailmansota oli sota juutalaisia vastaan, jonka juutalaiset itse aloittivat ja ettei holokaustia tapahtunut, mutta sen voisi toistaa.
Vaikka Stargardin mukaan suurin osa saksalaisista ei ollut rasisteja tai tarpeeksi rasisteja halutakseen tappaa kaikki maailman juutalaiset, he kokivat, että oli ”pakko” totella natsien määräyksiä ”totaalisesta” sodasta. Natsit olivat propagandallaan vakuuttaneet saksalaiset siitä, että vain yksi kansa tulee selviämään sodasta, eivätkä he anna arjalaisten kuolla sukupuuttoon.
Stargard siteeraakin saksalaisia sotilaita, jotka tiesivät juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen olevan väärin, mutta oikeuttivat sen itsepuolustuksena. Joko minä tai he. Tällaisella valheella saatiinkin kokonainen kulttuurisesti ja teknologisesti sivistynyt kansa sortumaan silmittömään barbarismiin. Lukiessa Stargard kirjaa näkee mihin valeuutiset, salaliittoteoriat ja vihapuhe voivat johtaa. Tavallisia kristillisen moraalin omaaviat perheenisiä ja nuorukaisia muutettiin lapsia ja naisia murhaaviksi tappokoneiksi.
Mielenkiintoisinta Stargardin kirjassa on se, että natsit sotivat vastahakoisesti länsimaita vastaan. Hitlerin suunnitelma oli länsirintaman sodalla painostaa Iso-Britannia ja sen liittolaiset rauhansopimukseen Natsi-Saksan kanssa, jonka jälkeen ne voisivat liittoutua Neuvostoliittoa vastaan ja tuhota se. Tavalliset saksalaiset uskoivat, että näin ajan mittaan kävisikin. Mutta britit ja myöhemmin amerikkalaiset eivät halunneet liittoutua kansanmurhaa suorittavan hirmuhallinnon kanssa.
Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen, että natsit olisivat ehkä onnistuneet tuhota Neuvostoliiton, jos he eivät olisi olleet natseja. Hitlerin pakkomielle juutalaisten tuhoamiseen aiheutti lopulta natsien häviön. Siinä missä suurin osa saksalaisista kenraaleista oli sodan alusta lähtien valmis rauhansopimuksiin ja nopean etenemisen strategiaan, Hitler käänsi kaiken armeijansa energian valloitettujen alueitten juutalaisten hävittämiseen ja slaavilaisväestön orjuuttamiseen. Kun itäeurooppalaiset huomasivat, että natsit eivät tulleet pelkästään tuhoamaan heitä sortavaa kommunistidiktatuuria, vaan orjuuttamaan tai jopa tuhoamaan heidät, nämä ryhtyivät kapinoimaan natseja vastaan. Jälkiviisaasti voimme todeta natsien olleen suunnitelmineen alusta asti tuhoon tuomittuja.
Lukiessani Stargardin kirjaa, mieleeni tulikin kirjailija Umberto Econ neljästätoista kohdasta koostuvan fasismin määritelmän kohta kahdeksan: vihollinen on samaan aikaan vahva ja heikko. Kun natsien koko sota perustui perusteettomaan valheeseen, jonka johtopäätökset piti käytännössä toteuttaa, he aiheuttivat oman tuhonsa. Jotkut oikeistolaiset ja nykyäärioikeistolaiset toivoivat, että natsit olisivat olleet vapaan maailman pelastus leviävältä kommunismilta. Mutta natsien oli mahdotonta pidemmällä aikavälillä tuhota Neuvostoliitto, koska he taistelivat ensisijaisesti kuvitteellista vihollista vastaan. Ei heillä alkuunkaan ollut mahdollisuutta voittaa sotaa taistelemalla aaveita vastaan. Se onkin pelottavaa, miten valeuutisilla ja salaliittoteorioilla saatiin tuhottua puolet maailmasta ja tapettua miljoonia viattomia ihmisiä. Pelottavampaa on, että emme näköjään ole oppineet historiasta mitään.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 