Tolkun konservatiivi

Perussuomalaisista vuonna 2017 ulos loikannut poliitikko Simon Elo julkaisi tänä vuonna Juha-Pekka Tikan kanssa omaelämäkerran ”Simon Elo. Poliittiset mustelmani”.

Vaikka Elo on 35-vuotias, hän on ehtinyt olla neljässä puolueessa (KD, PS, Siniset ja nykyään Kokoomus). Elo kuvaa elämäkerrassaan olevansa “tolkun konservatiivi” ja tämä arvio käsitteleekin pääosin mitä tämä poliittinen suuntaus tarkoittaa Eloille.

Kirjassa toki on paljon tietoa Sipilän hallituksen ja perussuomalaisten sisäisistä ristiriidoista ja mehukkaita juoruja, mutta kaikki nämä voidaan kuitata yhden ihmisen mielipiteinä tai pahimmillaan katkeroituneen poliitikon propagandana. Loppujen lopuksi minua kiinnosti enemmänkin Elon oma maailmankuva ja minkälainen kontrasti se on äärioikeistoon.

Elo kuvaakin tolkun konservatiivisuuden sen kautta, mitä se ei ole: “[tolkun konservatiivi] Tekee selvän pesäeron äärioikeistoon, joka vastustaa epäluuloisesti maahanmuuttoa vedoten tulijoiden länsimaille asettamaan uhkaan, mutta jolla ei ole halua puolustaa ja kehittää länsimaista liberaalia demokratiaa”

Elolle edellä mainittu tarkoittaa, että konservatiivi ei tunnusta eksistentiaalisia uhkia ihmisryhmissä, vaan katsoo ihmisiä yksilöinä. Tolkun konservatiivi pyrkii tekemään rakentavia kompromisseja eri ihmisryhmien kanssa, saadakseen parhaan mahdollisen yhteiskunnan klassisen liberalismin asettamien reunaehtojen sisällä.

Elo on millenniaali (1985‒1995 välissä syntynyt sukupolvi) ja se näkyykin hänen konservatismissaan. Esimerkiksi vaikka Elo syntyi konservatiivisessa kristillisessä perheessä ja on ollut hyvin nuoresta asti aktiivinen konservatiivisessa politiikassa, hän jätti kesken asepalveluksen ja suoritti siviilipalveluksen, vedoten yksilöllisiin syihin, joihin kuului se, ettei se ”sopinut minulle”. Vielä 1900-luvulla olisi ennenkuulumatonta, että konservatiivinen poliitikko ei suorittaisi asepalveluksen ja vielä vetoaisi niinkin liberaaliin käsitteeseen kuin yksilöllisiin mielihaluihin. Elo jatkuvasti puhuukin toisten ihmisten valintojen kunnioittamisesta, mikä on hyvin moderni käsite. Kuten Saksan uusvasemmiston historiaa käsittelevä Bleckert-Lehto totesi, vielä 1960-luvulla Saksassa ja oletettavasti Suomessakin, konservatiivit arvostivat enemmän ihmisen mukautumista valtakulttuuriin ja pyrkivätkin niin moraalisesti kuin lainsäädännön kautta valvomaan ja kontrolloimaan ihmisten käyttäytymistä[1].

Se, että Elo kuvaa jatkuvasti kirjassa olevansa isänmaallinen, vaikka ei ole suorittanut asepalvelusta, osoittaa miten ajat ovat muuttuneet. Elo ei ole ainoa konservatiivein poliitikko, jonka isänmaallisuutta nykyään kukaan ei kiistä, vaikka ei ole suorittanut asepalvelusta. Halla-aho on toinen.

Kirjassa Elo kertoo ihailevansa Perussuomalaisten perustaja ja ensimmäinen johtaja Timo Soinia. Elo ihailee erityisesti Soinin ideologista oikeaoppisuutta, joka ilmenee kaiken tarkastamisessa katolilaisen kristillisen linssin läpi. Kuitenkin Elo ei ihaile Soinia ideologista dogmaattisuutta, vaan sitä, että hän pystyy jähmeän viitekehyksenkin läpi mukautumaan politiikan realiteetteihin. Erityisesti Sipilän hallituksen ”kivuliaat” kompromissit ovat kirjassa esimerkkejä siitä, miten ”oikeaa” politiikkaa tehdään. Elon mielestä periaatteita pitää olla, mutta ne on saatava joustettua tarpeeksi, jotta asioita saadaan aikaan.

Elon elämää onkin, ainakin kirjan perusteella, värittänyt taistelu periaatteiden ja käytännön välillä. Esimerkiksi Elo erosi Kristillisdemokraatteista tajuttuaan, ettei puolue pyri kasvamaan suureksi valtapuolueeksi. Tarkoittaen, että KD:lle on tärkeämpi ideologinen oikeaoppisuus kuin valta toteuttaa edes joitain ideoitaan. Sama syy sai Elon eroamaan Halla-ahon johtamasta Perussuomalaisista. Elon mielestä halla-aholaiset ovat fanaatikkoja, joita politiikan yksityiskohdat ja kompromissi eivät kiinnosta, vaan suuret ideologiset julistukset. Elo perustelee omat valintansa periaatteilla, joitten mukaan perussuomalaiset eivät enää olleet joustavia tai moraalisia toimijoita.

Elo kuvaa olevansa “konservatiivi Edmund Burken hengesssä”, jota hän kuvaa tarkoittavan, että on konservatiivi luonteeltaan, mutta ei välttämättä kaikissa poliittisissa kysymyksissä.

Edmund Burke (1729‒1797) oli Ranskan vallankumouksesta järkyttynyt brittiläinen poliittinen filosofi, joka muotoili konservatismin ideologiaksi. Burken teesi oli, että yhteiskunta muodostui ikiaikaisista perinteistä, jotka pitkäikäisyyden vuoksi, olivat osoittautuneet parhaiksi mahdollisiksi. Mikä tahansa yritys muuttaa näitä perinteitä olikin tehtävä vain välttämättömissä tapauksissa ja silloinkin hitaasti asetteittain, jotta uudistuksen kaikki mahdolliset negatiiviset vaikutukset voitaisiin ehkäistä tai varautua[2].

Käytännössä Elon maltillinen konservatismi on hänen itsensä mukaansa amerikkalaista oikeistokonservatismia, jonka keskeinen uskomus on, että perhe on yhteiskunnan perusta ja, ettei valtio voi korvata yksiön vastuuta omasta elämästään. Elo ei selitä, mitä hän tällä tarkoittaa, mutta oletan hänen viittaavan oikeiston uskomukseen, että yhteiskunta pitäisi järjestäytyä mahdollisimman vapaasti perheitten luomien reunaehtojen ympärille, ilman valtion väliintuloa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että perhe huolehtii keskenään jäsentensä koulutuksesta, työllisyydestä ja terveydenhuollosta. Pahimmissa tapauksissa kirkko tai kansalaisjärjestö auttaa niitä, joilla ei ole perhettä tukenaan. Valtio huolehtii ainoastaan ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta[3]. Elo ei kuitenkaan vaikuta vastustavan hyvinvointivaltiota, kuten amerikkalainen oikeisto. Mutta tämä voi johtua puhtaasti siitä, että Elo kasvoi hyvinvointivaltiossa, jolloin se on osa sitä, mitä hän haluaa säilyttää, eikä yhtä radikaali idea, kuten USA:ssa.

Burken filosofian ongelma on vain, että käytännössä maailmassa on ongelmia, joita ei voida aina muuttaa hitaasti ja historiallisesti harva konservatiivi on kannattanut jonkinlaista asteittaista yhteiskunnallista muutosta. Elo on juuri tällainen. Vaikka Elo tunnustaa elämäkerrassaan, että ilmastonmuutos on vakava ongelma, hän kertoo vastustavansa autoilun ja saastuttavan teollisuuden rajoituksia, perustelematta kantaansa muuten kuin vetoamalla yksilövapauksiin ja toteamalla koko idean olevan ”hulluutta”. Oikea burkenilainen konservatiivi pyrkisi luomaan jonkinlaisen pitkäaikaisen suunnitelman, jossa hitaasti autoilua ja saastuttavaa teollisuutta vähennetään mahdollisimman kivuttomasti, eikä itsepintaisesti vastustamassa ideaa, perustelematta miksi.

Elon elämäkerrassa onkin se ongelma, että hän selvästi kirjoitti sen omille kannattajille, jolloin monia asioita esitetään itsestään selvinä totuuksina.

Esimerkiksi kirjassa Elo kirjoittaa inhoavansa vihreitä ja kutsuu heitä kryptososialisteiksi vertaamalla heitä vesimeloniin, joka on vihreä ulkokuoreltaan ja punaisia sisältä. Samalla Elon mukaan vihreät ovat tekopyhiä, kun yksittäiset puolueen jäsenet eivät itse rajoita omaa autoiluaan. Tämä kertoo siitä, miten Elo ei vaikuta ymmärtävän, mitä vihreät tavoittelevat: yhteiskunnan muuttamista lainsäädännön kautta. Tällöin esimerkiksi autoiluin verotuksen lisääminen vähentää myöskin vihreitten autoilua, vaikka nämä nyt autoilisivat enemmän. Elon kritiikki yksittäisten vihreitten autoilusta antaa ymmärtää, että Elo kuvittelee vihreitten pyrkivän muuttamaan yhteiskuntaa elämällä esimerkillisesti. Näin tekee vihreitten kaupunginvaltuutettu Leo Starnius, jonka askeettista elämää moni pitää äärimmäisenä. Vaikuttaakin siltä, että Elo pitää vihreää aatetta eräänlaisena moraalisena käytöksenä, eikä tieteeseen perustuvana ideologiana. Tällöin vihreä, joka autoilee on yhtä tekopyhää kuin kristillinen konservatiivipoliitikko, joka pettää vaimoaan.

Elo kuvaa vakavissaan autoilun vähentämistä tavoittelevia vihreitä “fillarikommunisteiksi”, koska “yksityisautoilu lopetetaan ja autot sosialisoidaan valtiolle tai kunnille”. Tarkoittaen jonkinlaista järjestelmää, jossa autoilu olisi valtion hallinnassa oleva resurssi, jonka saisi hyödyntää erikoisluvalla. Elo vain ei huomaa ristiriitaa: miten vihreät voivat samaan aikaan olla tekopyhiä, kun nyt omistavat autoja ja vaativat valtion rajoittamaan niitten käyttöä? Elo ei osoita, että kukaan vihreistä olisi vaatinut puolueen jäsenille erioikeuksia itsensä ehdottamille laille. Eikä myöskään, että kukaan vihreä olisi tosissaan ehdottanut autoilin sosialisointia. Samalla Elo ei ota kantaa siihen, että autot kuluttavat saastuttavaa öljyä ja päästävät ilmaan ilmastoa lämpenevää hiilidioksidia, jolloin niitten käytön rajoittaminen on vakavasti otettava kysymys. Sen sijaan Elo pitää itsestään selvänä, ettei autoihin saisi koskea. Samalla Elo ei ota kantaa vapauskysymyksen vastuuosioon. Ihmisethän ovat vapaita tekemään asioita, jotka eivät rajoita muitten vapauksia tai hyvinvointia. Tällöin olisi ollut kiinnostavaa pohtia, miksi saastuttavan autoilun suojeleminen edistää vapautta, mutta puhtaampi planeetta ei?  Ei-konservatiivisele lukijalle Elon mielipiteet jäävätkin osittain käsittämättömiksi.

Mutta juuri se, mitä Elo jättää käsittelemättä kirjassaan kertoo paljon hänen ideologiastaan. Esimerkiksi hän korostaa ihailevansa amerikkalaisia republikaanivaikuttajia George H. W. Bushia ja John McCainia (1936‒2018). Elon mukaan Bush oli “esimerkillinen johtaja ja vankkumaton länsimaisen vapauden puolustaja” ja McCain ”inhimillisyyden” ja ”lähimmäisten kunnioittamisen” esikuva. Elo ei käsittele ollenkaan sitä, että kummatkin miehet ovat kiistanalaisia poliitikkoja. Bush vanhempi vähemmän, mutta esimerkiksi hänen kieltäytymisensä pyytää anteeksi iranilaisen siviililentokoneen alas ampumista yhä muistetaan tänä päivänä. Puhumattakaan hänen aiemmasta CIA-urasta.

McCain taas edusti republikaanien ”haukaksi” kutsuttua sotaisaa siipeä, mikä ilmeni siinä, että hän koki melkein minkä tahansa kansainvälisen kriisin ratkeavan sodalla. Kuten amerikkalainen kommentaattori T.J Kirk kerran sanoi ”Jos McCainista olisi tullut presidentti, olisimme useammassa sodassa kuin nyt”. Jopa osa oikeistosta piti McCainin sotaisuutta pahempana kuin Bush nuoremman. Elo ei ota kantaa näihin ristiriitoihin ja kiistoihin.

Mielestäni räikein osoitus Elon vaikeuksista kuvitella, että joku muu kuin kannattajansa lukisi hänen kirjansa on kuitenkin Israelia käsittelevä kappale. Elo kuvaa olevansa Israelin ystävä perheen ja uskonnollisen taustansa vuoksi ja ihmettelevän, miksi nykyvasemmisto vastustaa Israelia, vaikka maassa on kibbutseja ja Työväenpuolue. Samalla Elo kaipaisi oikeistolta suorempaa Israelin tukea, koska Israel on Lähi-idän “ainoa demokratia ja vapaan markkinatalouden mahtimaa”. Koko kirjassa Elo ei vaivaa yhtäkään riviä käsittelemään miksi jollakulla olisi ongelmia Israelin kanssa? Mielestäni Israelia voi puolustaa, mutta on vähintäänkin yritettävä oikeuttaa maan räikeät ihmisoikeusrikkomukset, jos moiseen aikoo ryhtyä. Elo ei edes tunnusta, että Israel tekisi yhtään mitään kyseenalaista. Sen sijaan hän vain ihmettelee, ehkä aidosti, miksi joku vastustaa valtiota. Tämä on erityisen outoa, kun tämän vuoden keväällä Israelin sotatoimet palestiinalaisalueissa olivat sen verran räikeitä, että ne nousivat otsikoihin jopa valtamediassa ja hallintoa avoimesti kritisoitiin radikaalivasemmiston ulkopuolella. Samalla tänä vuonna ihmisoikeusjärjestön Human Rights Watch julisti Israelin olevan apartheid-hallinto. Eli rasistinen autoritaarinen valtio, eikä mikään demokratia. Elon hiljaisuus näistä faktoista olisi yhtä outoa, kun jos Vasemmistoliiton jäsen kertoisi ihailevansa Venezuelaa ja ihmettelevän, miksi kenelläkään olisi mitään tätä maata vastaan? Oikeutetusti moni kyseenalaistaisi moisen valkopesun tai vieraantumisen todellisuudesta.

Mielestäni Elon asenteen voi selittää samalla logiikalla, joka Corey Robin[4] mukaan selittää, miksi vakiintunut eliitti ei historiallisesti ole yhtä väkivaltainen kuin sitä kaataneet vallankumoukselliset: eliitin ei tarvitse pakottaa ihmisiä muuhun kuin pysymään paikallaan, eikä osallistumaan valtakamppailuun. Vallankumoukselliset taas tarvitsevat ihmisten aktiivisen osallistumisen ja kannatuksen turvatakseen saavutetun aseman, joka uutuuden vuoksi on vielä kiistanalainen. Elo edustaa suomalaista konservatiivista eliittiä, jonka asema on turvattu kulttuurissa. Elon ei tarvitse perustella, miksi kannattaa Israelia, koska Israelin kannatus on eliitille ja kulttuurillemme oletusarvo, jota ei tarvitse edes sanoa ääneen. Esimerkiksi Suomi käy kauppaa Israelin kanssa ja ostamme joka päivä miehitetyiltä palestiinalaisalueilta tuotteita, koska ne ovat helposti saatavilla kaupoista. Israelin boikotti onkin aktiivinen toiminta, kun taas sen taloudellinen tukeminen on niin arkista, ettei sitä edes huomaa.

Sama on autoilun ja teollisuuden puolustaminen. Nämä ovat vallitsevan järjestelmän ideologisia itsesäänselvyyksiä, jonka vuoksi ne ei edes lasketa ideologisiksi. Näitten peruspilarien kyseenalaistaminen on taas radikaalia ja niitä onkin perusteltava. Elo voikin olla vapaasti tietämätön autoilun saastuttavuudesta ja Israelin ihmisoikeusrikkomuksista, koska kukaan ei vaadi niin sanottujen itsestäänselvyyksien perustelua, joten hänen ei tarvitse edes tutkia asiaa. Tämä on kuitenkin ristiriitaista, koska Elo kuvaa kirjassaan olevansa luonteeltaan ”tutkija”, joka ”uppoutuu asioihin syvällisesti”.

Elo kuitenkin eroaa äärioikeistosta siinä, että vaikka hän inhoaa vihreitä, hän kokee, että nämäkin ovat omalla tavallaan isänmaallisia ja näin heidän kanssaan voidaan tehdä yhteistyötä. Elolle vihreät eivät koetusta salaisesta sosialismistaan huolimatta halua tuhota suomalaisia, kuten äärioikeisto uskoo. Elon kirjasta puuttuukin äärioikeistolle tyypillinen apokalyptinen maailmankuva, jossa politiikka ei ole yhteisten asioitten hoitamista, vaan eksistentiaalista valtataistelua, jossa vihollinen on nujerrettava.  

Elon oman konservatiivisen maailmankuvan pohjakerros on kristillisyys, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanarvoisia. Elon mielestä nykyajan levottomuudet johtuvat siitä, että kristilliset arvot hylättiin. Hän korostaakin jatkuvasti Halla-ahon johtamien perussuomalaisten olevan epäkristittyjä äärioikeistolaisia. Elo perustelee mielipiteensä puolueen selkeillä rasistisilla ja autoritaarisilla kannanotoilla ja kytköksillä lukuisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymiin, kuten Suomen Sisuun, Rajat kiinni ja Suomi Ensiin.

Elon maltillisuus kuitenkin voidaan mitata parhaiten siitä, ketkä hän pitää ääripäinä. Kirjassa ainoa puolue, jonka ideat Elo kokee äärimmäiseksi eivät ole vihreät, vaan perussuomalaiset. Elon mielestä vihreillä voi olla ”hulluja” ideoita, mutta niitten kanssa voi päästä kompromissiin. Sen sijaan ”Suomen Sisun valtaama” perussuomalaiset eivät itse halua kompromissia tai yhteistyötä, vaan valtaa.

Vaikka Elo pitää itseään ”positiivisena populistina”, joka ”hyökkää isojen kimppuun”, hän asettaa itsensä keskustaoikeistoon Kokoomuksen kanssa ja vihreät ja SDP:n maltilliseen vasemmistoon. Merkillisesti koko elämäkerrassa, Elo ei mainitse kommunisteja muuten kuin vertauskuvana kuvataessa vihreitten kantaa autoiluun. Tämä voi tuntua oudolta, koska kun kuuntelee joitain oikeistolaisia, luulisi kyseisen aatteen olevan suuri yhteiskunnallinen ongelma. Mielestäni se, ettei Elo mainitse kommunisteja, kertoneen siitä, mitä hän pitää suurempana uhkana nykyaikana: äärioikeistoa. Kommunistit kun ovat puoluepolitiikassa mitättömiä tekijöitä.

Ei olekaan mikään ihme, että Elo on nykyään Kokoomuksessa. Puolue, joka historiallisesti on vastustanut melkein joka ikistä sosiaalista uudistusta. Vain jotta ajan mittaan se taipuu ja omaksuu ne osaksi omaa arvomaailmaa. Kokoomus onkin maltillinen verrattuna Perussuomalaisiin, koska sen kannattajat eivät rakenna maailmankuvansa mielikuvituksellisten salaliittoteorioitten ja kosmisten taisteluitten varaan, jossa politiikka supistetaan jonkinlaiseksi tuhoamissodaksi.


[1] Bleckert-Lehto Katariina (2021) Tulisielut. Tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschika Fischeristä, Into, Riika, s 170

[2] Ruotsila, Markku (2018) Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu, Gaudeaumus, Riikka, s 10‒11

[3] Ruotsila (2018) s 187

[4] Robin, Corey. (2004) Fear: the history of a political idea, Oxford University Press, s 47‒48

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s