Laitaoikeisto tänään

23.02.2020 Perussuomalaisten nuorten toinen varapuheenjohtaja Toni Jalonen julistautui virolaisessa äärioikeistolaisessa kokouksessa olevansa ”etnonationalisti, traditionalisti ja fasisti”. Tämä julistautuminen herätti kohun Suomessa.

Monet, jotka olivat yli kymmenen vuotta kuvanneet Perussuomalaisia äärioikeistolaisiksi, kokivat saaneen viimeisen todisteen, että olivat oikeassa. Toisten mielestä Perussuomalaiset ei ole äärioikeistopuolue, vaan laitaoikeistolainen tai populistinen puolue, jolla on vaikeuksia pitää äärirasistit erossa puolueestaan.

Mutta mitä tarkoittaa fasismi, äärioikeisto, laitaoikeisto tai jopa harvoin käytetty radikaalioikeisto?

Sattumalta otin luettavaksi ääriliikeasiantuntija Cas Mudden viime vuonna julkaistun ”Laitaoikeisto tänään” (oma suomennos) kirjan, joka antaa hyvät työkalut näitten kysymysten vastaamiseen. Kirjan kansi jo antaa viitteitä, mitä kirjailija laskee laitaoikeistoksi.

Englanninkielinen termi “far-right” yleensä suomennetaan ”äärioikeistoksi”, mutta tämä on väärä suomennos. Korrekti termi on ”laitaoikeisto”.

Suomenkielessä “äärioikeisto” onkin hämmentävä termi, koska sitä on käytetty kuvaamaan niin 70-luvun kokoomuspoliitikkoja kuin väkivaltaisia uusnatsiterroristeja.

Cas Mudde kirjoittikin tämän kirjan lyhyeksi ja helppolukuiseksi oppaaksi, jolla ymmärtää, mitä eri äärimmäistä oikeistolaisuutta kuvaavat termit tarkoittavat ja mitkä liikkeet, ideologiat ja puolueet kuuluvat mihinkin kategoriaan?

Laitaoikeisto on Mudden kirjassa kattotermi äärimmäistä oikeistolaisuutta ajaville liberaalidemokratiaa vastustaville poliittisille ideologioille, jolle epätasa-arvo on luonnollista ja haluttu valtiomuoto on etnokratia.

Mudden mukaan etnokratiassa kansalaisuus perustuu etnisyyteen. Laitaoikeisto kannattaa teoriassa demokratiaa, mutta pohjimmiltaan se haastaa demokratian keskeisemmät instituutiot ja arvot. Kuuluisin esimerkki etnokratiasta on apartheid-aikainen Etelä-Afrikka

Laitaoikeisto erotellaan Mudden mukaan kahteen alakategoriaan: äärioikeistoon ja radikaalioikeistoon:

Äärioikeisto hylkää demokratian kokonaan. Siihen kuuluvat fasistit ja natsit. Eli perusnuorissa on äärioikeistolaisia, mutta onko emopuolue äärioikeistolainen, kuten historioitsija Oula Silvennoinen on todennut?

Mudden mukaan radikaalioikeisto vastustaa joitakin elementtejä liberaalidemokratiasta, kuten vähemmistöjen oikeudet, oikeusvaltioperiaatetta ja valtiollisten instituutioitten itsenäisyyttä. Siinä, missä äärioikeisto on vallankumouksellinen, radikaalioikeisto on reformistinen. Pähkinänkuoressa radikaalioikeisto uskoo kansanvaltaan ja se järjestäytyykin populistisiin puolueisiin, äärioikeisto ei.

Kirjailijan mukana populistinen radikaalioikeisto pitää “massamaahanmuuttoa” eksistentiaalisena uhkana kansakunnalle ja äärioikeisto taas erilaisia rotuja uhkana.

Äärioikeisto usko, että länsimaat ovat kohtaamassa “valkoisen kansanmurhan”, jonka valtioitten tukema maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat aiheuttamassa. Populistinen radikaalioikeisto uskoo siistimpään versioon äärioikeistolaisesta salaliittoteoriasta, jota he kutsutat ”väestönvaihdokseksi”.

Mudden mukaan laitaoikeiston toinen keskeinen ideologinen komponentti on familiaristinen perhekuva. Tämän uskomuksen mukaan cis-heteroseksuaalinen ydinperhe on kansakunnan elinehto ja sen vuoksi erityisesti naisten kehon oikeudet ovat alisteisia kansakunnan tarpeisiin.

Mutta koska nykyajan liberaalimpi kulttuuri pitää naisten oikeuksia korkeammassa arvossa kuin ennen vanhaa, laitaoikeiston perhekeskeinen biopolitiikka ei ole yhtä keskeisetä sen nykyretoriikassa.

Esimerkiksi maahanmuutto on muuttanut kirjan mukaan laitaoikeistolaisen perheretoriikkaa, niin että se samaan aikaan pitää yhä naisia ensisijaisesti kansakunnan miehiä synnyttävinä ihmisinä ja itsenäisinä toimijoina, joitten kansalaisoikeuksia tulee suojella koetuilta äärikonservatiivisilta muslimimiehiltä.

Mudde osoittaa esimerkiksi, että vaikka monet laitaoikeistolaiset tahot kehystävät itsensä feministisiksi, parlamenteissa nämä ovat torpanneet jokaisen lakiehdotuksen, joka edistäisi naisten oikeuksia

Kirjailijan mukaan laitaoikeistoa määrittelee nykyään hyväntahtoinen seksismi, jossa nainen nähdään miesten suojelua kaipaavina heikkona, mutta hyväntahtoisena olentoja. Esimerkiksi käsitys, että ”meidän naisia” on suojeltava muslimeilta.

Mutta kirja mainitsee myöskin pahantahtoinen seksismi, jota alt-rightissa ja uusnatseissa esiintyy. Sen mukaan naiset ovat miehiä riistäviä seksuaalisia esineitä. Tätä esiintyy erityisesti äärioikeiston lähellä olevassa miesasialiikkeessä, jossa on tapana kutsua naisia ”mälliroskiksisi” (eng. cum dubster)

Mutta Suomessakin tällaista on havaittu. Esimerkiksi Toni Jalosen järjestämässä ”Aamunkoitto” seminaarissa äärioikeistolainen aktivisti Tiina Wiik piti esitelmän, jossa hän valitti äärioikeiston naisvihamielisestä ilmapiiristä, jossa inhotaan mitä tahansa naisellisuuteen viittaavaa:

” vaikka 90% valitsemistani aiheista olisi yleisluontoista politiikkaa, yksikin naisellinen aihevalinta tai naisille suunnattu julkaisu saa miehet äkisemään, että ei tulisi puhua humputuksista vaan ainoastaan piinkovaa politiikkaa. He ovat unohtaneet, että kansallismieliset naiset ovat nimenomaan myös naisia ja odottavat heidän toimivan kuin miesten. Jos miesten reaktio naisellisuuden osoittamiseen on vihamielinen, ei ole ihmekään jos naiset valitsevat hyvän jätkän roolin ja piilottavat sukupuolensa erityispiirteet, ja silloin miesten on turha valittaa siitä, miksi nykynaiset eivät ole naisellisia.”

Mudden mukaan laitaoikeiston retoriikassa miehet yhä kuvataan maskuliinisina ja vahvoina sotureina, joille naiset ”kuuluvat”, mutta monet laitaoikeistolaiset johtajat eivät ole enää perinteisiä fasistisia ”poliittisia sotilaita”. Sen sijaan nykyaikainen laitaoikeistolainen johtaja on akateemisesti koulutettu herrasmies, vailla ammatillista sotilaskoulutusta, joka kaikkoo fyysistä väkivaltaa. Esimerkiksi alt-rightin johtohahmo Richard Spencer, Ruotsidemokraattien johtaja Jimmie Åkesson, USA:n presidentti Donald Trump ja siviilipalveluksen suorittanut Jussi Halla-aho.

Brasilian presidentti Jair Bolsonaro onkin laitaoikeiston viimeinen mohikaani, koska hän on ammatiltaan laskuvarjojääkäri. Vuonna 1987 häntä jopa syytettiin terrori-iskun suunnittelusta. Nykyään Bolsonaron imago on rakennettu militarismin, aseistettujen kuolemanparioitten ja sotilasdiktatuurin kannatuksen ympärille.

Esimerkiksi Bolsonaro tervehtii kannattajiaan muodostamalla sormillaan käsipyssyjä, joilla hän teeskentelee ampuvansa poliittiset viholliset.

bolsonaro01-620x436
”piu piu!”

Uusia innovaatioita laitaoikeistossa ovat myöskin homo- ja femonationalismi. Nämä ovat laitaoikeistolaisia uskomuksia, että länsimaiseen kulttuuriin tai jopa ”rotuun” kuuluu ”luonnollisesti” feminismi ja homomyönteisyys, kun taas muihin kansoihin ei. Joten takakseen naisten ja homojen oikeudet, maahanmuutto ei-länsimaisilta kansoilta on estettävä tai Eurooppa etnisesti puhdistettava ei-valkoisista.

Mudden määritelmän mukaan perussuomalaiset onkin populistinen radikaalioikeistolainen puolue, koska sen keskeisin opinkappale on väestönvaihdosalaliittoteoria. Se toki ihmetyttää, miksi puolueen nuorisojärjestössä on kirjaimellisia fasisteja?

Selitys kenties voi olla entryismi, eli soluttautuminen. Fasistit ovat kokeneet Perussuomalaisten rasistisen retoriikan niin lähellä omaa totalitaristista maailmankuvaa, että he ovat liittyneet puolueeseen, tarkoituksena muuttaa se sisältäpäin fasistiseksi liikkeeksi.

Toisen teorian mukaan perussuomalaiset on alusta asti ollut radikaalioikeistolainen puolue, jonka nuorisojärjestö ei jaksa enää teeskennellä olevansa tavallinen populistinen puolue.

Mudden kirjassa laitaoikeisto jaetaan eri historiallisiin aaltoihin, selittääkseen sen taktisia ja ideologisia muutoksia. Nykyinen laitaoikeisto kuuluu neljänteen aaltoon, jossa se on valtavirtaa ja normalisoitunutta.

Tässäkin Mudde on oikeassa, koska kymmenen vuotta sitten olisi ollut vaikeaa uskoa Suomen suurimman kannatuksen omaavan puolueen perustavan ideologiansa uusnatsien siistitympään salaliittoteoriaan.

Kirjan keskeisin teoria onkin laitaoikeiston liikkuvuus ja muutos. Rajat radikaali- ja äärioikeiston välillä ovat häilyviä. Kirjailija nostaa lukuisia esimerkkejä äärioikeistolaisista ryhmittymistä, jotka ovat muuttuneet radikaalioikeistolaiseksi puolueeksi ja sitten takaisin äärioikeistolaisiksi. Uusin ilmiö ovat valtavirtaoikeistopuolueet, jotka ovat muuttuneet radikaalioikeistolaisiksi. Esimerkkeinä tästä ovat amerikkalainen Republikaanipuolue Trumpin alla ja israelilainen Likud-puolue Benjamin Netanyahun johdolla.

Perussuomalaiset voisi ollakin tällainen esimerkkitapaus, jossa agraarinen populistipuolue on ajan mittaan muuttunut radikaalioikeistolaiseksi puolueeksi, jolla on fasismia kannattava siipi.

Mudden kirja kuitenkin ei keskity vain länsimaiseen laitaoikeistoon, vaan koko maailman. Laitaoikeistolaisiin puolueisiin kuuluu edellä mainittu Israelin valtapuolue Likudin lisäksi, Intian valtapuolue BJP ja Brasilian presidentti Bolsonaron PSL.

Vaikka Mudde on melko puolueeton kuvauksissaan, hän kommentoikin välillä, miten monen puolueen nimi ei vastaa itse puolueen ideologiaa. Tästä paras esimerkki onkin brasilialainen PSL, jonka nimi suomennettaisiin ”sosiaaliliberaalinen puolue”. PSL:ässä ei ole mitään sosiaalista tai liberaalia, kuten ei Kansallissosialistisessa työväenpuolueessakaan ollut.

Mudden kirja jakaakin artikkelini ”Globalisoitunut äärioikeisto” teesiä, että nykyäärioikeistolla on melkein sama ideologia kaikkialla maailmassa.

Mutta Mudden mukaan ei ole olemassa yhtä kansainvälistä laitaoikeistolaista alakulttuuria, vaan se on osa laajempaa alakulttuuria, kuten salaliittoteoriat ja yleinen systeeminvastaisuus.

Kirjailijan mukaan laitaoikeisto ei ole koskaan onnistunut luomaan pitkäkestoista kansainvälistä yhteistyötä keskenään. Syy johtuu vähistä resursseista ja ideologian kykenemättömyydestä pitämään paikallisiakin ryhmiä kasassa pitkiksi ajoiksi. Kolmas syy on dominoivat johtajat, joilla on vaikeuksia jakaa valtaa ja tehdä yhteistyötä.

Sen vuoksi Trumpin entinen strategisti Steve Bannonkin on epäonnistunut luomaan yhteisen globaalin laitaoikeistolaisen rintaman.

Oikeastaan kirjailijan mukaan kansainvälinen yhteistyö on helpompaa valkoisille nationalisteille ja uusnatseille, koska heille rotu on tärkeämpi kuin kansakunta. Silti näittenkin keskuudessa suurin osa kansainvälisestä yhteistyöstä rajoittuu eri ryhmittymien jäsenten henkilökohtaisten tuttavuuksiin.

Esimerkki tästä ovat Pohjoismaisen vastarintaliikkeen (PVL) yhteistyö amerikkalaisten ja uusseelantilaisten uusnatsiterroristien kanssa. Yhteistyötä on käden puristuksen, yhteisen baari-illan ja chattikeskustelujen merkeissä, mutta ei konkreettisemmassa koordinoinnissa. Ainakaan toistaiseksi.

Suurin osa laitaoikeistolaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä toimiikin franchise periaatteella Mudden mukaan. Esim PVL, Soldiers of Odin ja Alliance for Peace and Freedom

Kirjailijan mukaan puoleissakin on vähän kansainvälistä yhteistyötä. Eniten niitä harrastaa tällä hetkellä Israelilainen Likud, jolla on yhteyksiä juutalaisvastaisen Fidezin, LN:än ja PVV:n kanssa.

Mudde analysoi myöskin ketkä kannattavat laitaoikeistoa ja miksi? Kirjan mukaan tyypilleen laitaoikeistolainen äänestäjä on keskivertokoulutuksella varustettu nuorehko valkoinen mies, joka on huolissaan maahanmuutosta, mutta tämäkin on muuttumassa. Moni laitaoikeistolainen puolue on kasvattamassa suosiotaan työläisten keskuudessa.

Kirjailijan mukaan suurin syy laitaoikeiston kannatukseen ei kuitenkaan ole talous, vaan kulttuuriset kysymykset. Se selittäkin, miksi laitaoikeiston talouspolitiikka on niin heilahtavaa tai jopa ristiriitaista. Esimerkiksi Perssuomalaiset ovat olleet samaan aikaan sekä kannattaneet rankkaa leikkauspolitiikkaa, että halunneet sosiaalipalveluitten julkisen rahoituksen lisäämistä.

Mudden syyttävä sormi laitaoikeiston kannatuksen kasvuun menee kuitenkin valtamediaan, joka hänen mukaansa on nostanut laitaoikeiston perspektiivejä kansallisiksi puheenaiheiksi.

Tästä hyvä esimerkki on itse Perussuomalasten nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho, jonka Scripta-blogissa arvostellaan valtamediaa maahanmuuton ongelmien pimittämisestä ja samaan aikaan referoidaan jatkuvasti Iltasanomien artikkeleita todisteeksi, että maahanmuuttoon liittyy ongelmia.

Mudden suurin teesi tässä kirjassa on, että toisin kuin äärioikeisto, radikaalioikeiston arvot tuntevat laajaa kannatusta koko maailman kansojen keskuudessa. Kuitenkin näitä arvoja on saatava politisoitua, jotta radikaalioikeisto voi nousta niitten avulla valtaan.

Kirjailijan mukaan julkinen keskustelu vaikuttaakin siihen muuttuvatko nämä ennakkoluulot poliittisiksi kysymyksiksi, vai jäävätkö ne ihmisten yksityisiksi ajatuksiksi, joita ehkä jopa hävetään?

Esimerkkinä siitä, miltä valtaan päässyt laitaoikeisto nykyään näyttäisi, Mudde nostaa Victor Orbanin unkarin. Valtio, jossa itsenäinen media on lähes kokonaan valtapuolueen kontrollissa, missä vähemmistöoikeudet ja valtion instituutioitten riippumattomuus ovat olemattomia.

Unkari ei ole Natsi-Saksan kaltainen hirviömäinen ja sotaisa diktatuuri, ainoastaan epäliberaalinen pseudodiktatuuri tai, kuten jotkut muut tutkijat ovat kuvanneet ”mafiavaltio”.

Mudde analysoi myöskin äärioikeistolaista väkivaltaa ja sen koostumista. Kuten laitaoikeisto yleensäkin, äärioikeisto koostuu ylivoimaisesti nuorista miehistä, minkä vuoksi suurin osa äärioikeistolaista väkivallasta on miesten tekemiä, erityisesti yksinäisten miesten.

Ainoa kritiikki tätä kirjaa kohtaan on se, ettei kirjailija pohdi, miksi äärioikestolainen väkivalta rajoittuu suurimmaksi osaksi yksittäisiin pahoinpitelyihin? Vaikka äärioikeistolainen terrorismi on kasvanut viimeiset viisi vuotta, sitä on silti vähemän kuin jihadistien.

Oma hypoteesini on, että sisimmässään ääroikeistolaiset aktivistit uskovat demokratiaan ja muihin poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin. Samalla länsimainen elämä on liian mukava, että aidosti haluaa tuhota itsensä verisessä terrori-iskussa.Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaisia terrori-iskuja suunnittelevia aktivisteja jää jatkuvasti tiedustelupalvelujen toimesta kiinni länsimaissa. Ensimmäinen selitys on, että uusnatsit ovat vain tyhmempiä kuin jihadistit, mutta mielestäni amatöörmäisyys johtuu siitä, etteivät nämä terroristit ole sisäistäneet kunnolla, miten vakavaa sota valtiota vastaan on ja mitä varatoimenpiteitä pitää tehdä, pysyäkseen salassa. Tämän vuoksi suurin osa onnistuneista äärioikeistolaisista terrori-iskuista on yksinäisten susien tekemiä. Heillä ei ole muutenkaan ystäviä, jotka huomaisivat mitään epätavallista käyttäytymistä, jonka voisi ilmoittaa viranomaisille.

Kuten Mudden kirjassa ilmenee äärioikeistolaiset nykyään muodostavat maltillisempia poliittisia puolueita tai ryhmittymiä päästääkseen valtaan, vaikka heidän aatemaailmansa pysyisikin samana.

Äärioikeiston lähes alitajuiseen uskoon demokratian toimivuuteen voi myöskin johtua siitä, että he kuuluvat länsimaissa valtaväestöön. Jihadistit ovat länsimaissa näkyvä ja usein marginalisoitu vähemmistö ja omissa kotimaissa taas diktatuurien alistamia, tällöin usko väkivaltaiseen vallankumoukseen on aidompaa.

Juuri, koska äärioikeisto koostuu valtaväestön ihmisistä, heihin myöskin suhtaudutaan ymmärtäväisemmin kuin jihadisteihin. Esimerkiksi olen monet kerrat törmännyt ihmisiin, jotka tuntevat henkilökohtaisesti uusnatseja ja kertovat minulle, että he ovat kohteliaita ja mukavia ihmisiä, jotka eivät ikimaailmassa räjäyttäisi vastaannottokeskusta. Että suhtaudun liian ankarasti uusnatseihin, jotka loppujen lopuksi ovat vain hämmentyneitä ihmisiä, joilla on aitoja huoleja. Tällainen asenne äärioikeistoa kohtaan, luokin äärioikeistoon luottamusta, että ehkä he  voivat päästä valtaan, ilman väkivaltaa.

Jihadisteihinkin voidaan suhtautua muslimiyhteisössä ymmärtäväisemin, mutta koska he ovat vähemmistö, jota valtio muutenkin valvoo ankarammin kuin valtaväestöä, jihadisteja pelätään ja ilmiannetaan viranomaisille jatkuvasti. Muslimiyhteisöjen pahin pelko on jihadistien aiheuttama stgmatisaatio, joka voi houkutella valtion ankaraa repressiota, jos ei rasistisia pogromeita.

Mielenkiintoisin havainto, minkä kirjailija teki, on se, että siinä, missä miehet kertovat valinneensa laitaoikeiston, loogisen pohdinnan jälkeen, naiset kertovat ajautuneensa siihen olosuhteitten pakosta. Monet naiset kertovat olevansa laitaoikeistossa poikaystävän tai aviomiehen aktivismin takia. Muut naiset taas kertovat, että haluaisivat olla kokopäiväisiä kotiäitejä, mutta koettu kansakunnan kriisi pakotti heidät laitaoikeistolaiseen aktivismiin.

Alussa mainittu Tiina Wiik onkin oppikirjaesimerkki, koska hän sanoi samassa jo edellä mainitussa esitelmässä:

”Elämme poikkeuksellisia aikoja. Koska olemme vasta luomassa vahvaa yhteiskuntaa emmekä elä sellaisessa, kaikkien tavoitteen jakavien on oltava valmiit työhön. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun suomalaiset naiset ovat tilanteessa, jossa heidän on astuttava miesten alueelle, koska tilanne sitä vaatii. Näin toimittiin myös miesten ollessa sodissa rintamalla, ja poikkeustilan poistuttua palattiin arkeen.”

Mudden mukaan tällainen sukupuolittunut radikalisoitumiskertomus johtuu laitaoikeistolaisten äärikonservatiivisesta maailmankuvasta. Koska naisia yhä nähdään esisijaisesti lasten synnyttäjinä, naisaktivistien on perusteltava aktivisminsa muuta kautta kuin ideologisen vakaumuksen.

Tuleekin mieleen kanadalainen alt-right aktivisti Laura Southern, joka sai äärioikeistolta paljon haukkuja pari vuotta sitten, koska hän ei ollut naimisissa tai parisuhteessa. Southern ei voinut perustella aktivismiaan sillä, että hän seurasi miestään, joten monet äärioikeistolaiset kysyivät, miksi tämä ei ollut ensin etsimässä miestä, jolle synnyttää lastaan, eikä edistämässä äärioikeistolaisia teemoja? Nykyään Laura Southern onkin naimisissa, synnytti lapsen ja lopetti aktivisminsa.

Mitkä sitten ovat Mudden ratkaisut laitaoikeiston kukistamiseen?

Kirjailija sanoo, että riippuu, mistä ryhmästä puhutaan? Esimerkiksi äärioikeistolaisia ryhmittymiä voi yksinkertaisesti kieltää. Mudden mukaan ei ole mitään todisteita siitä, etteikö kielto toimisi. Esimerkiksi väittämä, että kieltäminen ajaa äärioikeiston vielä radikaalimmaksi ei ole todistettu. Kirjailijan mukaan ei ole olemassa yhtäkään äärioikeistolaista terroristiryhmää, joka koostuisi entisistä kielletyn järjestön aktiiveista, jotka olisivat vielä kertoneet radikalisoinnin motiiviksi järjestönsä kiellon.

Populistisia radikaalioikeistolaisia puolueita taas on vähän vaikeampi kieltää, koska missä menee raja poliittisen puolueen kiellossa? Jos haluaa sitoutua liberaalidemokratiaan, Mudden mukaan puolueita ei voi aina kieltää, vaan liberaalien on osattava puolustaa ideologiaansa tarjoamalla paremman ratkaisun maailman ongelmiin kuin laitaoikeisto. Kirjailijan mukaan liberaalien onkin löydettävä ratkaisuja, jotka kumpuavat liberalismin ideologisesta ytimestä kuin kopioida laitaoikeiston ratkaisuja. Kopiointitaktiikka ei kirjailijan mukaan toimi, vaan päinvastoin se kasvattaa laitaoikeiston suosiota.

Cas Mudden ”Far-right today” kirjan mukaan laitaoikeisto on tullut pysyäkseen, sitä ei voi ainakaan toistaiseksi syöstä takaisin marginaaliin, josta se tuli. Onkin yritettävä mietittävä uudelleen, mitä liberalismi tarkoittaa ja miten sitä puolustetaan. Toivon mukaan laitaoikeisto ei pääse kaikkialla valtaan, eikä syökse maailmaa samaan pimeyteen, josta Eurooppa jo kerran toipui.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s